keskiviikko 31. tammikuuta 2018

L-murun 1-vuotissynttärit: kirahvit kutsuissa ja leivonnassa

Meillä juhlittiin viime viikonloppuna yksivuotiasta! Aika on siis mennyt juhlia järjestellessä ja niistä toipuessa. Hiljaisuudelle on kuitenkin toinenkin syy. Vihdoinkin minusta tuntui helpommalta palata takaisin blogin pariin viime torstain postauksen jälkeen, jonka julkaistuani oloni on ollut monta päivää suorastaan tyhjä - kaikkeni antanut.  Se postaus oli henkinen puristus, joka sisälsi niin paljon pelkoa, ahdistusta ja epätoivoa, mutta lopussa puhdasta onnea ja kiitollisuutta. Ehkä juuri siksi nyt tuntuukin tosi hyvältä päästessäni kirjoittamaan L-murun 1-vuotissynttäreistä - niistä onnellisista hetkistä - ja ehkä hieman myös paljastaa kuvien välityksellä, millaiset synttärijuhlat meillä olikaan viime viikonloppuna. Juhlista tulossa myöhemmin oma postaus.


Koska L:n ensimmäisten synttäreiden teema oli kirahvit, sen täytyi tietenkin näkyä myös kutsuissa. Idea näihin veikeisiin ja hieman erilaisiin synttärikutsuihin ei (tietenkään) ole oma - en kerta kaikkiaan omista näin mahtavaa mielikuvitusta. Oi ihana Pinterest! Sieltä ammensin inspiraation näihin suloisiin kutsuihin ja se onkin uusin rakkauteni niin askartelussa kuin unelmiemme esteettömän omakotitalon suunnittelussa.








Uppoutuessani syvemmälle Pinterestiin, löysin myös synttäreiden teemaan sopivia leivonnaisia. Sympaattista pilkullista kääretorttua oli tietenkin pakko päästä testaamaan ja lopulta se päätyi myös synttärisankarimme juhliin tarjottavaksi. 


Kirahvi-kääretortun tekeminen oli helppoa! Ensiksi tein aivan tavallisen neljän munan kääretorttutaikinan, josta otin sivuun noin desin taikinaa ja pursotin pilkkujen ääriviivat leivinpaperille. Loppuun taikinaan lisäsin 2 rkl kaakaojauhetta.



Ääriviivojen pursottamisen jälkeen paistoin vaaleaa kääretorttupohjaa 2 minuuttia 225 asteessa, jonka  jälkeen levitin kaakaotaikinan varovaisesti sen päälle. Tästä syntyivät kirahvin pilkut. Sen jälkeen koko komeus meni takaisin uuniin ja paistoin pohjan kypsäksi. Kääretortun täytteessä vain mielikuvitus on rajana, mutta itse suosin maidottoman tyttäremme vuoksi maidotonta sokerikreemiä ja mansikkahilloa, jotka nytkin löytyivät tämän veikeän kirahvi-kääretortun sisältä. 

L-murun juhlissa tämä kääretorttu aiheutti monta huvittunutta hymyä ja varsinkin lapsivieraat ilahtuivat pilkullisesta kirahvi-kääretortusta. Onneksi se myös maistui hyvin niin heille kuin aikuisille, kuten juhlien muutkin tarjottavat - melkein kaikki meni! Hyvistä suunnitelmista syntyi siis lopulta oikein kivat ja ikimuistoiset 1-vuotisjuhlat!




























Selina




Oletko sinä askarrellut tai leiponut teeman mukaan lasten synttärijuhliin?

torstai 25. tammikuuta 2018

ECMO-hoito, L-murun viimeinen mahdollisuus osa 2

Postauksen teksti ja kuvat voivat järkyttää herkimpiä lukijoita. 

Julkaisin syksyllä blogissa pienen ECMO-ihmeemme tarinan ensimmäisen osan. Kuten olettaa saattaa, tämä ei ole tarina, jonka voi kertoa lyhyesti kuulumisten lomassa. Sen monet vaiheet ovat olleet lähes päivittäin mielessäni aiheuttaen valtavasti ahdistusta, jatkuvaa menettämisen pelkoa unohtamatta. Poikamme sairastuminen ja ECMO-hoito on näkynyt myös täällä blogissa niin viittauksin kuin omina postauksina. Olen kirjoittanut postauksen traumaattisen hätäkasteyön tapahtumista, jolloin lähes menetimme hänet, kuinka imetyksen kävi, kun vauva sairastui vakavasti, siitä kuinka haastavaa vauva-arjen aloittaminen oli kaiken kokemamme jälkeen ja tietenkin postauksen, kuinka poikamme hurja tarina alkoi. Postauksen, jota en ole kyennyt julkaisun jälkeen enää lukemaan. Olen kiitollinen, että blogi on saanut olla minulle paikka, jonne olen voinut purkaa kokemuksiamme ja kertoa kuinka urhea taistelija poikamme onkaan. Niin ja sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että hän on edelleen täällä meidän kanssamme. ECMO-hoidon ansioista L saa nauraa, leikkiä ja iloita uusista asioista kuten kuka tahansa taapero! Kun häntä katselee, mikään ei päällepäin kerro hänen elämänsä hurjasta alusta. Kaulallakin vielä selvästi näkyvä ECMO-arpi tulee vaalenemaan tulevien vuosien aikana lähes huomaamattomaksi. Hän selvisi! 

Haluan muistuttaa, että tämäkään teksti ei perustu lääketieteeseen, vaan se on kirjoitettu vain meidän kokemustemme pohjalta. Postaus sisältää myös kuvia ECMO-hoidosta, jotka saattavat järkyttää herkimpiä lukijoita. 





 "Ennen lentokoneeseen siirtymistä mieheni soitti vielä Ruotsiin ja kysyi L-murun vointia ja sitten suljimme puhelimemme ja nousimme koneeseen, Ruotsin ECMO-tehon hoitajan toivottaessa meille hyvää ja rauhallista lentoa."

Tunsin tutun paineen korvissani, kun pieni lentokone kiihdytti ja lähti nousuun. Istuimme mieheni kanssa aivan siiven kohdalla ja näin lentokoneen pienestä ikkunasta moottorissa pyörivän potkurin ja kuulin sen päästämän tasaisen hurinan. Pian lentokone nousi pimeyteen, enkä nähnyt enää muuta kuin katuvalojen ja autojen jättämiä mutkittelevia valokuvioita keskellä pimeyttä. Mieheni nukahti pian nousun jälkeen, mutta minä en kyennyt nukkumaan, koska sulkiessani silmäni näin pahimman painajaiseni aina uudelleen. Ajatukseni olivat sekaisin, enkä voinut kuin ajatella pahinta. Mitä, jos jotain sattuukin, eikä meihin saada yhteyttä lennon aikana? Mitä, jos emme ehdi sairaalaan ajoissa poikamme vierelle? Katsoin jälleen ikkunasta ulos pimeyteen ja seurasin katuvalojen tekemiä mutkikkaita kuvioita samalla miettien epätodellista tunnetta, joka kuristi rinnassani. Pieni poikamme oli tasan kolmen viikon ikäinen, kun hänen elämänsä lähes päättyi. Niin pieni ja rakas, mutta niin vakavasti sairas. Se tuntui epäreilulta. Puristin toisessa kädessäni L-murun päässä ollutta pientä valkoista myssyä ja hapuilin nukkuvan mieheni käden toiseen käteeni. Hän heräsi ja otti minut syliinsä kuivaten kyyneleeni hihaansa. Onneksi meillä oli toisemme. 

Arlandaan saapuessamme ECMO-koordinaattori Rita oli tilannut meille taksin vastaan. Pian näimmekin tutun sukunimen taksikuskin kädessä olevassa kyltissä ja siirryimme matkatavaroidemme kanssa taksiin. Matka lentokentältä sairaalaan kesti lähes saman verran kuin lento Pirkkalasta Arlandaan ja pian saavuimme Solnassa sijaitsevaan Karolinska Instituuttiin hieman ennen ilta yhtätoista paikallista aikaa. Yleensä omaan surkean suuntavaiston, mutta nyt Ritan puhelimessa antamat suulliset ohjeet ECMO-tehon löytämiseen soivat korvissani ja suuntasimme suoraan Nya Karolinskan modernista hissiaulasta seitsemänteen kerrokseen ja parin käännöksen kautta ECMO-tehon isoille lasioville ja soitimme ovikelloa. Sitten vain odotimme. Pian isot pariovet avautuivat ja hymyilevä harmaahiuksinen mieshoitaja tervehti meitä iloisesti ruotsiksi. Esittelin itseni ja mieheni ruotsiksi ja kerroin meidän tulleen Tampereelta poikamme luo. Hoitaja tiesi heti keitä olemme ja toivotti meidät hymyillen tervetulleeksi osastolle kysellen, miten matkamme meni. Jossain vaiheessa yhteinen kieli vaihtui heikommasta ruotsistamme vahvempaan englantiin ja mieheni jutellessa hoitajan kanssa katselin ympärilleni. ECMO-teho oli valtava! Osaston pitkällä käytävällä oli useita hoitohuoneita, joiden isojen pariovien kaihtimet olivat suljettuina. Korkeat lähes kattoon asti ulottuvat kaapit olivat täynnä erilaisia hoitotarvikkeita ja hoitohuoneista kuului käytävälle vaimeita piippauksia sekä hiljaista puheensorinaa. Pysähtyessämme poikamme huoneen kohdalle, hoitaja kehotti meitä riisumaan ulkovaatteemme ja jättämään matkatavaramme ulkopuolelle. Oven vieressä oli seinään kiinnitetty käsidesipullo, jolla pesimme kätemme huolellisesti ja sitten isot pariovet avautuivat huoneeseen, jossa poikamme oli ja kelasin sisään.

Vauvan huoneessa kuului tasainen naksutus, jonka tunnistin ECMO-koneen ääneksi. Muuten oli aivan hiljaista eikä edes hengityskone päästänyt enää tasaista suhinaa, koska L-murun keuhkot olivat lopettaneet toimintansa täysin. Oli siis ehdottomasti viimeinen hetki kiinnittää vauva ECMO-koneeseen, joka nyt toimitti keuhkojen virkaa poistaen verestä hiilidioksidin ja palauttaen sen hapetettuna häneen takaisin. Katselin ympärilleni huoneessa enkä voinut kuin itkeä. Huone, jossa L-murua hoidettiin oli aivan valtavan iso. Huoneen ulkoseinä oli täynnä isoja ikkunoita ja nurkassa sijaitsi pieni hoitajien työpiste sekä pyörillä kulkeva taso erilaisille hoitotarvikkeille ja veripakkauksille. Huoneen pitkä takaseinä oli täynnä koneita, monitoreja ja näyttöjä, joissa vilisi erilaisia käyriä ja lukemia. Lukematon määrä infuusiopumppuja, erilaisia laskureita, veripusseja, plasmaa, hengityskoneita ja kone, jonka tunnistin dialyysikoneeksi. Katselin ympärilleni viileässä huoneessa, joka tuntui kuin tieteiselokuvan lavasteelta yrittäen etsiä jotain tuttua - jotain toivoa - ja löysin kaiken sen tavaramäärän ja koneiden keskeltä pienen poikavauvan makaamassa keskospedillään. L-murun, joka ei enää hengittänyt, mutta joka selvästi taisteli.


Menimme hoitajien kehotuksesta lähemmäs poikaamme ja saimme luvan koskettaa häntä. Hän makasi liikkumattomana ja edelleen turvonneena pedillään, otsallaan pieni huivi, joka peitti kaulalla olevan ECMO-haavan. Vauvassa oli paljon erilaisia kanyyleja, mutta saimme kuulla, että suurin osa niistä otettaisiin myöhemmin pois, koska vauvaa lääkittiin nyt suoraan ECMO:n kautta. Samaa reittiä tultaisiin myöhemmin aloittamaan myös dialyysihoito turvaamaan vauvan munuaisten toiminta. Silitin L-murua ja hänen ihonsa tuntui lämpimältä ja pehmeältä. Hän ei ollut enää niin kalpea kuin  aiemmin hyvästellessäni hänet Tampereen teho-osastolla. Kaiken sen kamaluuden keskellä hän oli edelleen pieni suloinen poikamme, jonka liikkumattomassa rinnassa tunsin edelleen pienen vahvan sydämen lyövän. Kuiskailin hänen korvaansa rukouksia ja kerroin rakastavani häntä eniten maailmassa, kuten hänen Suomessa odottavaa isosiskoaan. Minua pelotti, mutta halusin uskoa vauvan toipumiseen. Luovuttaa emme aikoneet.

Seuraavat päivät kuluivat ECMO-tehon ja asuntomme välillä kulkien. Nukuimme yömme läheisen Astrid Lindgrens Barnsjukhusetin perheasuntolassa, jossa meille oli varattu oma huone. Huoneessa oli wc ja suihku, makuualkovi sekä pieni oleskelutila. Samasta kerroksesta löytyi myös asuntolan yhteinen keittiö, oleskelutila ja tila pyykinpesulle. Vietimme ECMO-teholla vauvamme vierellä yli puolet vuorokaudesta ja illat yritimme levätä ja kerätä voimia asunnollamme. Huoli oli valtava ja vauvan sängyn viereltä lähteminen oli joka päivä erittäin vaikeaa. 

Saimme kuulla toisena ECMO-hoitopäivänä, että vauvan keuhkokuume on erittäin vakava ja siksi ECMO-hoito voi kestää hyvinkin pitkään, mikä taas lisäisi komplikaatioiden riskiä. Yksi suurimmista ECMO-hoidon riskeistä on letkuihin tulevat verihyytymät ja niiden päätyminen potilaaseen, jolloin ne voisivat kulkeutua sydämeen, aivoihin ja keuhkoihin kohtalokkain seurauksin. Tämän vuoksi ECMO-tehon potilashuoneet olivat jatkuvasti leikkaussali valmiudessa ja hoitajat tarkistivat veriletkut useaan kertaan päivässä kirkkailla taskulampuilla. Samalla he kirjasivat valtavan määrän erilaisia koneiden arvoja ja lukemia kaavioihin, joiden kautta he seurasivat, että vauvamme elämää ylläpitävien koneiden asetukset olivat kuten pitää. Kaikki muistiinpanot tehtiin käsin, koska hoitajat eivät omien sanojensa mukaan luottaneet näin tarkoissa lukemissa tietokoneisiin - pienikin virhenäppäily tai pilkkuvirhe voisi olla kohtalokas potilaalle. Vauvan vointia seurattiin tarkasti myös tarkistamalla vauvan elimistön ja sydämen verimäärää niin verikokein kun sydäntä ultraten, ja hän sai lukuisia verensiirtoja koko hoidon aikana ECMO-koneen kautta. Kaikki vauvasta vuotanut veri punnittiin tarkasti ja sama määrä palautettiin ECMO-koneen kautta takaisin vauvan elimistöön. ECMO-hoito on siis erittäin tarkkaa, haasteellista ja edistyksellistä lääketiedettä, joka vaatii vahvaa ammattitaitoa niin lääkäreiltä kuin hoitajilta.


Hoidon aluksi vauvan keuhkot eivät täyttyneet lainkaan hengityskoneen yrityksistä huolimatta, mutta hänellä ei ollut enää välitöntä hengenvaaraa. Meidän oli vain odotettava, että aika tekee tehtävänsä ja sairaat keuhkot alkaisivat parantumaan ja täyttymään jälleen. Päivät kuluivat ja vähitellen L-murua alettiin herättelemään nukutuksesta samalla, kun hänen keuhkot alkoivat jälleen hiljalleen täyttyä hengityskoneen jälleen suhahdellessa hänen sänkynsä vieressä. Seurasimme keuhkojen täyttymisestä kertovaa monitoria tarkasti ja hiljalleen lukema alkoi nousta ensin nollasta viiteen ja myöhemmin kohti sitä odotettua numero kahtakymmentä, joka kertoi vastasyntyneen keuhkojen tilavuuden olevan normaali. Anestesiaa kevennettäessä vauva alkoi availemaan silmiään ja katselemaan ympärilleen, mutta oli luonnollisesti edelleen erittäin voimakkaasti lääkittynä. Hoitajat vakuuttivat minulle, ettei L:llä olisi kipuja, mutta ahdistus intuboinnin vuoksi täysin äänettömästi, mutta selvästi lohduttomasti itkevästä vauvasta kasvoi kohtuuttoman suureksi ja romahdin henkisesti ensimmäistä kertaa kolmantena ECMO-hoitopäivänä. Onneksi osastolla oli ammattitaitoinen ja ymmärtäväinen henkilökunta ja Rita-koordinaattorin tapaan ruotsalaistunut suomenruotsalainen sairaalapappi Mona piti meille seuraa vaikeimpina hetkinä. Hänen kanssaan juhlimme muun muassa neljä viikkoista L-murua. Tuntui valtavan lohdulliselta saada puhua se kaikki huoli ja tuska vauvasta suomeksi miettimättä kuinka saisin sen käännettyä englanniksi tai ruotsiksi. Romahdukseni jälkeisinä päivinä L-murun vointi alkoi kohentua kaikkien yllätykseksi vauhdilla ja saimme iloksemme huomata jo isoa parannusta keuhkojen täyttymisestä kertovasta lukemasta - se oli lähes normaali jo viidentenä ECMO-hoitopäivänä! 


Meidän ollessa Ruotsissa pidimme viestein meitä kotona odottavia läheisiä ja ystäviä ajan tasalla vauvan tilasta. A-muru oli hoidossa isovanhemmillaan ja hän oli hurjan reipas, vaikka ei luonnollisesti ymmärtänyt kunnolla mistä oli kyse. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että pikkuveli oli todella sairas. Laitoin Suomeen aina aamuisin viestin, jossa kerroin vauvan senhetkisestä voinnista ja siitä, kuinka hänen yönsä oli mennyt. Sama viesti lähti myös valtavalle joukolle ystäviä ja läheisiä, jotka elivät mukana tuskan hetkissämme. Olimme ja olemme edelleen valtavan kiitollisia kaikille saamastamme tuesta ja avusta. Kiitos, että muistitte poikaamme rukouksin ja toivoitte hänen parantuvan. Kiitos, että elitte mukana hänen taistelussaan! Se päivä, kun sain vihdoin laittaa viestin Suomeen, että L-murun ECMO-hoito päättyy kuuden päivän hoidon jälkeen, ja häntä leikataan parhaillaan pois ECMO:sta oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Sitä ystävänpäivää en tule koskaan unohtamaan. 

Leikkaus, jossa L irrotettiin ECMO:sta kesti kaksi tuntia. Kaikki meni hyvin, mutta koska L-muru oli saanut ECMO-hoidon vuoksi pitkään verenohennuslääkettä, emme saaneet häntä vielä vuotoriskin vuoksi syliimme. Sinä päivänä, kun L oli ollut kahdeksan päivää hengityskoneessa ja toista päivää ilman ECMO:a, sain hänet viimein syliini. Hoitajat nostivat hänet varovaisesti pediltään hengitysputkineen ja letkuineen ja laskivat käsivarsilleni. Hän painautui heti rintaani vasten ja hengitti rauhallisesti hengityskoneen tahdissa. Tunsin valtavaa ylpeyttä pientä taistelijaamme kohtaan ja itkin onnesta saadessani jälleen silittää hänen jo silloin hieman punertuneita hiuksiaan ja hipsuttaa pieniä sormia, jotka takertuivat sormiini kiinni kuin kertoakseen, että äiti älä mene vielä. Siinä hetkessä oli kaikki - vain minä, hän ja mieheni. Niin ja iso ECMO-teho kaikkine koneineen ja laitteineen, mutta edes ne eivät täydellistä hetkeämme häirinneet. 


L-muru oli ECMO-teholla leikkauksen jälkeen tarkkailussa vielä kaksi päivää, jonka jälkeen hänet siirrettiin ambulanssilennolla Tampereen yliopistolliseen sairaalaan jatkohoitoon kahden lääkärin ja sairaanhoitajan saattelemana. Me emme voineet matkustaa vauvan ja hoitohenkilökunnan kanssa samalla lennolla, vaan Rita järjesti meille paluulennon Suomeen ja lähemmäs kotia. Vielä oli kuitenkin paljon tehtävää ennen kuin pääsisimme vauvan kanssa kotiin - tai edes lähellä kotiamme olevaan sairaalaan. Kotipaikkakuntamme sairaalassa L-muru ei olisi voinut saada hengityskonehoitoa infektionsa vuoksi, joten jotta siirto olisi mahdollinen, ensin hänen täytyi pärjätä kevyemmällä hengitystuella. Vain päivä TAYS:n lasten teho-osastolle siirtymisen jälkeen L-muru irrotettiin onnistuneesti hengityskoneesta 11 päivän hengityskonehoidon jälkeen, ja siirrettiin saamaan hengitystukea ylipainenasaaliin, josta myöhemmin kevyempään Optiflow-hengitystukeen. 

Isoin ja rankin asia ECMO-hoidosta selviämisen jälkeen oli kuitenkin lääkkeistä vieroittaminen. L oli saanut kahden viikon ajan erittäin paljon sedatoivia lääkkeitä sekä voimakkaita kipulääkkeitä, esimerkiksi Morfiinia, joten hänet piti luonnollisesti vieroittaa niistä ennen kotiin pääsyä. ECMO-teholla kuvittelin, että äänetöntä itkua itkevän intuboidun vauvan näkeminen olisi ollut minulle äitinä yksi rankimmista kokemuksista, mutta sitäkin kamalampaa oli nähdä pieni kuukauden ikäinen vauva tärisemässä ja nykimässä sydämen lyödessä yli kahtasataa morfiiniriippuvuudesta kärsien. Pahimmat vieroitusoireet helpottivat onneksi muutamassa päivässä, mutta kaikki oireet väistyvät vasta juuri ennen kotipaikkakuntamme sairaalaan siirtymistä. 



Olimme TAYS:n lasten teho-osastolla viikon ennen siirtoa kotipaikkakuntamme keskussairaalaan. Ennen siirtoa päätimme, että mieheni lähtee kotiin aiemmin A-murun luo oltuaan jo kaksi viikkoa meidän kanssamme. Myös A-muru kaipasi ja tarvitsi vanhempiaan, joten päätös isin kotiin palaamisesta oli helppo L-murun voinnin ollessa jo tasaisen hyvä eikä enää lainkaan kriittinen. Minä jäin Tampereelle ja asuin läheisessä potilashotellissa ja matkustin taksilla joka aamu sairaalaan kuljettaen repussani illalla ja yöllä vauvalle pumppaamaani maitoa. Teho-osastolle en voinut jäädä yöksi tilanpuutteen vuoksi ja iltaisin, kun palasin yksin tyhjään hotellihuoneeseen rauhoittuminen oli vaikeaa. Yksin ollessani viikkojen traumat nousivat helposti pintaan ja minun oli vaikea nukkua. Selvisin kuitenkin lukemalla ECMO-tehon hoitajien vauvalle tekemää päiväkirjaa ja kirjoittamalla siihen päivän tapahtumat myös Suomessa muistoksi hänen taistelustaan. 



Odotettu siirto kotipaikkakuntamme sairaalaan sujui hyvin. L-muru matkusti tehohoitajan kanssa muutaman tunnin matkan ambulanssilla ja minä tulin taksilla perässä. Kotipaikkakuntamme sairaalassa meidät otettiin ilolla vastaan. Lastenosastolla oltiin selvästi hyvin järkyttyneitä siitä kuinka vakavaksi vauvan tilanne muuttui Tampereella, ja he olivat eläneet hengessä mukana koko ECMO-reissumme ajan. Kyyneliltä ei vältytty kertoessani lasten teho-osaston dramaattisista hätäkasteyön tapahtumista, mutta suurin osa kyynelistä oli onnenkyyneliä - L selvisi ja voi olosuhteisiin nähden hyvin. Yövyin sairaalassa L-murun kanssa samassa huoneessa ja se tuntui todella lohdulliselta vauvan kanssa, joka kaipasi hurjasti läheisyyttä. Vauvan oli pitkään tilassa, jolloin häneen ei saanut edes koskea, joten tuntui uskomattomalta vain ottaa oma vauva syliin, halata ja suukottaa häntä ilman ylimääräisiä piuhoja, letkuja ja pelkoa. Olimme siirron jälkeen sairaalassa vielä viikon, jonka aikana vauva opetteli jälleen syömään, hänet vieroitettiin lisähapesta ja hän sai rauhassa toipua ja vahvistua koettelemuksestaan. Sen viikon aikana näin myös A-murun useita kertoja kolmen pitkän viikon jälkeen ja kävin kerran kotonakin. Tunsin, että se kovasti odottamani arki on pian alkamassa, mutta se pelotti minua. Mietin miten pärjäisimme edelleen toipuvan vauvan kanssa kotona ja jättikö ECMO-hoito ja hengitysvajauksesta johtuva hapenpuute kuitenkin jälkeensä muitakin vaurioita kuin vauriot vauvan pieneen sydämeen. 


Sinä päivänä, kun saimme vihdoin luvan lähteä kotiin ylin kuukauden sairaalahoidon jälkeen, minusta tuntui oudolta ja turvattomalta. Toki olin onnellinen, että perheemme sai jälleen olla yhdessä, mutta olin jo tottunut ajatukseen, että hoitohenkilökunta on aina lähettyvillä ja seuraavat tarkasti vauvan vointia. Olin aivan kamalan väsynyt niin henkisesti kuin fyysisesti, joten pelkäsin, että minulta jää jotain tärkeää huomaamatta ja vauvan vointi huononee yllättäen. Uusi arki tuntui vieraalta ja ajatukset pyörivät hätäkasteyön tapahtumissa ja siinä kuinka pienestä kiinni kaikki lopulta oli. En tahtonut päästä yli siitä, että jouduimme hätäkastaa poikamme, ettei hänen tarvitsisi kuolla ilman nimeä ja olin vihainen, että perhettämme koeteltiin jälleen. Onneksi alkuun kotisairaala kävi kotonamme mittaamassa vauvan happisaturaatiota ja punnitsemassa häntä, samalla tukien minun toipumista ja valamassa uskoa, että vauva jatkaa hyvää toipumistaan ja kaikki on hyvin. Peloistani huolimatta aloin hiljalleen tuntea onnellisuuden tunteita katsoessani jo kovasti kasvanutta poikaamme, joka oli juuri oppinut hymyilemään. Hän selvisi ja niin mekin selviäisimme - olimme kotona jälleen! Katsoin ympärilleni ja siinä se oli jälleen - tunne, kaikki on tässä ja nyt. Meidän perhe; reipas isosisko, pieni ECMO-ihmeemme ja isä ja äiti, jotka kannattelivat toinen toistaan vaikeimpien aikojen yli ja selvisivät - me kaikki selviämme. Lopulta.  



L-murun ECMO-tarina on pitkä ja monivaiheinen, mutta päättyi lopulta puhtaaseen onneen. L ei onneksi ikänsä vuoksi muista sairastumistaan eikä sen dramaattisia käänteitä, mutta silti ECMO ja kaikki sen ympärillä olevat kokemukset tulevat pysymään hänen elämässään aina. Kun L kasvaa, hän varmasti kiinnittää huomionsa kaulallaan olevaan arpeen, josta ECMO-koneen kanyylit menivät hänen verisuoniinsa. Tätä varten minulla on kerättynä hänelle kaikista ECMO-muistoista laatikko, jonka avulla voin kertoa hänelle hänen ECMO-tarinansa. Olen pakannut laatikkoon ECMO Centrum Karolinska -bodyn, jonka hän sai muistoksi ECMO-teholta. Laatikosta löytyy myös pieni nalle, joka oli ECMO-hoidon aikana L-murun kainalossa halittavana ja hengitysputken letkustoa tukemassa. Nalle, joka näytti silloin niin valtavan isolta pienen pojan syleilyssä, mutta nyt niin pieneltä jo isoksi ja vahvaksi kasvaneen poikamme käsissä. Olen pakannut laatikkoon myös ECMO-tehon hoitajien tekemän päiväkirjan ja jopa tutin, jota hän imi ECMO-hoidon aikana. Laatikosta löytyy myös valokuvia hänen kastetilaisuudestaan sekä ECMO-ryhmästä. Uskon, että tästä laatikosta tulee vielä jonain päivänä pojallemme hyvin tärkeä ja toivon sydämestäni, että vielä joskus voisimme viedä hänet tapaamaan hänen henkensä pelastaneita lääkäreitä ja hoitajia Tukholman Karolinska Instituutin ECMO IVA -osastolle. Tämä ECMO-muistolaatikko kertoo hänelle hänen tarinansa niin monta kertaa kuin on tarve. Ja onhan hän hurjan, mutta onnellisen lopun saaneen tarinansa arvoinen - hän on meidän pieni ECMO-ihme! 






Selina


perjantai 19. tammikuuta 2018

Miinan ja Manun nykyaikaiset älysatukirjat + ARVONTA!

Postaus toteutettu yhteistyössä Satukustannus Oy:n kanssa. Postauksen älysatukirjat saatu.

Miina ja Manu ovat tutut kissakaverukset lapsuudestani. C-kasetti nauhuriin, lempeä miesääni ja äänimerkki, kun voi kääntää sivua, siivittivät monta lapsuuteni opettavaista seikkailua. Ilokseni Miina ja Manu ovat löytäneet tiensä myös lapsieni lapsuuteen. A-murun kirjahyllystä löytyykin useampi äänikirja, joita kuunnellaan automatkoilla, iltasaduksi tai ihan muuten vaan. Toki nyt jo ihan CD-versiona - lapsuuteni aikaista kasettinauhuria ei taida enää monesta kodista löytyäkään.

Kun Satukustannus Oy lähestyi minua ennen joulua blogiyhteistyön merkeissä uusien Miina ja Manu -älysatukirjojen julkistamisen vuoksi, olin heti innolla mukana. Niin ja sanotaanko, että ei meidän perheen pieni Miina ja Manu -fanikaan pannut pahakseen tästä yhteistyöstä!


Miina ja Manu -älysatukirjat ovat uuden sukupolven painettuja kuvakirjoja, joissa perinteinen ja varmasti lähes jokaisen lapsuudesta tutut Miina ja Manu -kirjat yhdistyvät ilmaiseen ladattavaan mobiilisovellukseen, jonka kautta lapselle avautuu lisätyn todellisuuden maailma - ääntä, videoita ja animaatiota. Älysatukirjan kuuntelua varten ladattava sovellus on nykyaikainen vastine C-kasteille ja CD-levyille, jolloin voit perinteisesti katsella kuvakirjaa, samalla kuunnellen ääninäyteltyä tarinaa älypuhelimestasi tai tabletista. Mukava lisä uusissa älysatukirjoissa on myös se, että sinulla on mahdollisuus tutustua kirjakohtaisiin yllätyssisältöihin. Voit esimerkiksi kuunnella Miina ja Manu -laulua lastesi kanssa.




Miina ja Manu -älysatukirjan kuuntelu on helppoa.  Lataa vain laitteellesi sopiva ilmainen Arilyn-sovellus AppStoresta tai Google Play -kaupasta, avaa sovellus ja kohdista se hetkeksi älysatukirjasi kanteen, jonka jälkeen äänite käynnistyy ja voit kuunnella tarinaa laitteellasi, samalla seuraten sitä kirjasta. Opastetun videon älysatukirjan käyttöön löydät tästä.



Meillä Miina ja Manu -älysatukirjat olivat kovassa käytössä A-murun sairastaessa RS-virusta. Kirjojen käyttö onnistui helposti ohjattuna myös viisivuotiaalta, mutta koska älysatukirjan kuunteluun tarvitaan kohdallamme älypuhelin, vanhempien läsnäolo on mielestäni välttämätöntä. A-muru piti hurjasti valitsemistaan saduista, etenkin Miina ja Manu ratsastuskoulussa -tarina nousi hetkessä meidän heppatytön suosikiksi.


Ja koska meillä tykättiin hurjasti Miina ja Manu -älysatukirjoista, haluan jakaa iloamme myös teille! Sain Satukustannukselta mahdollisuuden arpoa lukijoideni kesken kaksi älysatukirjaa.  Haluaisitko sinä kuulla tarinan Miina ja Manu eksyksissä tai kiinnostaisiko tietää, mikä onkaan vanhan linnan salaisuus? Osallistuaksesi arvontaan, jätä kommenttikenttään toimiva sähköpostiosoitteesi ja anonyymit, keksikää itsellenne nimimerkki. Arvonta-aika on viikko, eli 26.1 asti. Ilmoitan voittajalle henkilökohtaisesti. Onnea arvontaan!






















Selina





torstai 18. tammikuuta 2018

Olet tänään 12 kuukautta

Vuosi sitten näihin aikoihin sain kuulla, että olet syntynyt. Katsoin heräämössä tärisevin käsin kamerasta isäsi ottamia kuvia, joissa pieni poika nukkui keskoskaapissa suu supussa. Olet täydellinen. Se on ainoa selkeä muistikuvani ensimmäisistä tunneista, kun olit kanssamme.



Olet tänään 12 kuukautta. Tänään sain herätä kanssasi jälleen aikaiseen aamuun, kun nousit pinnasängyssä seisomaan ja herätit minun iloisesti hihkuen. Alakerrassa sinua odotti synttäripaketteja, jotka avasit pakettipapereiden rapistessa pienissä käsissäsi. Myös isosiskosi halusi ostaa sinulle oman lahjan...tai oikeastaan kaksi! Saatuasi kaikki paketit avattua, tutkit innoissasi uusia Lego-palikoita ja kävit välillä istumassa uudessa keinutuolissasi, samalla Lego-palikkaa mutustellen. Olet utelias ja iloinen taapero ja äiti ei voisi olla onnellisempi sinusta! 


NEUVOLAKUULUMISET: Virallinen yksivuotisneuvola sinulla onkin vasta ensi viikolla, mutta viime viikolla kävimme ottamassa rokotuksia, jolloin painoit 9,3 kiloa. Pituutta sinulla on noin 76 cm ja päänympäryksen voin vain arvata olevan noin 50,5 cm. Olet siis vuodessa ottanut pituudessa ikätovereitasi kiinni, ja kasvanut ja kehittynyt muutenkin tosi hienosti!

ILOT: Suorastaan rakastat hampaiden pesua! Innostut myös, kun sinua kävelytetään, uusista joululahjaksi saaduista äänileluista, pulkka-ajeluista sekä kiipeilystä.

HARMIT: Sinua kiukuttaa eniten astmalääkkeen otto ja vaipanvaihto. Siirrymme housuvaippoihin, kun seisot tukevasti ilman tukea. 

OSAAT: Tapailet sanoja, konttaat, kävelet tukien pitkiäkin matkoja ja nouset seisomaan.

MUUTA: Kauniit tummat hiuksesi ovat muuttuneet ensin tummanruskeasta, suloiseen punaiseen muuttuen nyt hiljalleen vaaleiksi. Vielä kesällä hiuksesi loistivat punakkuuttaan, mutta onneksi sitä on vielä hitusen jäljellä. Käytät vaatteissa kokoa 74-80 cm ja Liberon neloset pitävät sinut edelleen kuivana päivin öin. Pottailua emme ole vielä aloittaneet, mutta sillä ei ole mikään kiire. Sinulla on kahdeksan hammasta, neljä ylhäällä ja neljä alhaalla, joita testailet enimmäkseen äitiin, koetellen samalla imetyskestävyyttä. Tapailet paljon sanoja, mutta sanot usein selvästi äiti, isi, pappa, ei ja isosiskosi nimen. Olet alkanut leikkimään ja tutkin uteliaasti lelujasi. Nukut 1-2 päiväunet päivässä ulkona vaunuissa, jotka kestävät tunnista kolmeen tuntiin. Yöt sujuvat paremmin ja heräät enää satunnaisesti - aamu tosin saattaa alkaa jo kello viisi! Olet alkanut myös kiipeilemään, mikä hirvittää äitiä suuresti!



Tänään olet ensimmäistä päivää taapero. Meidän rakas, reipas uskomattoman sinnikäs sellainen. Pystyn näkemään sinut jo kerholaisena, koululaisena, opiskelijana ja lopulta aikuisena. Tiedän, että sinua odottaa jotain suurta ja ihmeellistä - ihana elämä. Olen niin valtavan ylpeä sinusta! Paljon onnea ihana ja rakas yksivuotiaani. Paljon onnea L-muru!




Selina







maanantai 15. tammikuuta 2018

L-murun 1-vuotissynttärit: keltaiset suunnitelmat

Uskomatonta - meillä juhlitaan pian 1-vuotiasta! L-murun ensimmäiset syntymäpäiväjuhlat tulevat olemaan pienet, jonne kutsumme vain perheemme lähipiirin, mutta juhlana varmasti meille kaikille sitäkin tärkeämmät. Nämä perheemme pienimmän, mutta jo niin isoksi kasvaneen murun ensimmäiset syntymäpäivät juhlistavat myös sitä, kuinka hänen hurjasti ja haasteellisesti alkanut vauvavuosi saa päättyä nyt onnenkyyneliin, kun saamme pian seurata iloisen, terveen ja täysin normaalisti kehittyneen taaperomme synttärilahjojen avaamisen riemua. Tämä, jos jokin tuntui pelottavan kaukaiselta ajatukselta siinä hetkessä, kun istuin Karolinskan ECMO-teholla poikamme sängyn vieressä rukoilemassa voimia poikamme taisteluun. Hän selvisi!


Malli esikoisen synttäreistä?


Ensimmäiset järjestämäni synttärijuhlat sujuivat oikein hyvin, koska pelasin varman päälle - teemana kun oli ainoastaan vaaleanpunainen väri. A-murun vaaleanpunaisten 1-vuotissynttäreiden ohella vietimme myös pienimuotoisesti uuden kotimme tupareita, joten kunnollisten teemasynttäreiden järjestäminen ei siinä kohtaa tuntunut kovinkaan luontevalta. Leivoin kuitenkin vaaleanpunaisen synttärikakun, joka sai koristeeksi sokerimassasta tekemäni tennarit ja tietenkin yhden kynttilän. Vaaleanpunaista oli myös serveteissä, mutta siihen se "teema" oikeastaan sitten jäikin.

Nyt haluaisin jo muutamat teemasynttärit järjestäneenä jotain muuta - vaikka kunnon teeman! L-murun 1-vuotissynttäreiden mahdollista teemaa pohdiskellessani aloitin helpoimmasta, eli väristä, ja päädyin keltaiseen, joka oli pääosassa myös kesällä järjestetyssä L-murun nimijuhlissa. Silloin keltainen väri toistui niin kukissa, kutsuissa, serveteissä kuin perheen juhlavaatteissa. Keltainen tuntui siis luontevalta valinnalta myös hänen ensimmäisiin syntymäpäiväjuhliin. Mutta millaiset syntymäpäivät rakentaisin keltaisen värin ympärille keskellä talvea? Vain yksi asia hankien ja kinosten keskellä talvella on keltaista, eikä se todellakaan sovi lastenjuhliin, saati vauvan ensimmäisille syntymäpäiville!





Keltaisia kirahveja


Kirahvit! Siinä ehkä keltaiseen väriin, muttei talveen sopiva teema, mutta silti täydellinen L-murun ensimmäisille syntymäpäiville. Eläinteema onkin minulle tuttu jo A-murun aiemmilta synttäreiltä. Kaksivuotiaana häntä juhlittiin siilien voimin ja sanotaanko, ettei kolmevuotissynttäritkään olleet pöllömmät bileet! 



Sukelsin siis valitusta teemasta intoutuneena niin synttäreiden kuin talon suunnittelussa koukuttavan Pinterestin syövereihin, nähden silmissäni syötävän suloisen kirahvin koristamassa täytekakkua yhden kynttilän kera, ja etsimään inspiraatiota kirahvi-synttäreille - ja sen taisin löytääkin!


Suolaista ja makeaa, ja lisää keltaista!


Synttäreillä tarjotaan tietenkin teemaan sopivaa kirahvikakkua, sympaattista kääretorttua kirahvin pilkkuineen, muffineita safari-aiheisilla muffinivuoilla ja toki kaiken makean vastapainoksi myös jotain suolaista. Kenties juuri testattua lohihyydykekakkua tai aiemmilla synttäreillä hyvin maistuneita rieskarullia. Olen myös miettinyt tekisinkö L-murulle oman taaperolle sopivan kakun, mutta luulen kyllä, että kunnon hammaspesun jälkeen pieni maisteluannos oikeaa synttärikakkua ei ole pahitteeksi pienelle sankarille! L-muru rakastaa hedelmiä, joten niitäkin tulee tarjolle jossain muodossa, kenties hedelmäsalaattina tai cocktailtikkuihin pujotettuina. Leivonnaisten ja hedelmien lisäksi isompia lapsivieraita ajatellen - ja miksei myös aikuisia - tarjolle tulee myös karkkia. Niin ja keksejä, kahvia, teetä, mehua ja limua unohtamatta!

Juhlapöytä koristellaan luonnollisesti teemaan sopivaksi ja tarjoilupöydälle pääsee koristeeksi keltaisten kukkien ja kastekynttilän lisäksi tietenkin myös teeman mukaisia kaveruksia, joita löytyykin lasten leikkihuoneesta jo kiva kokoelma entuudestaan.

Teeman puolesta nämä kirahvi-synttärit kuulostavat aika valmiilta paketilta, mutta ne pitäisi vielä järjestää! Toivon, että nämä keltaiset suunnitelmat toimivat ja, etten haukannut "Pinterest-päissäni" liian suurta palaa juhlajärjestelyissä. Uskon kuitenkin jo muutamat teemasynttärit järjestäneenä, että L-murun ensimmäisistä synttäreistä tulee menestys! 



Selina





Millaisia synttäriteemoja ruutujen sillä puolen on kokeiltu?

lauantai 13. tammikuuta 2018

Kaksi erilaista vauvavuotta, yksi erilainen äiti

Toinen ja samalla viimeinen vauvavuoteni on pian päättymässä. Olen ollut kohta vuoden kahden lapsen äiti. Äiti, joka rimpuilee satunnaisesti vaativan, mutta yleensä reippaan leikki-ikäisen ja tissistä vieroitettavan, jatkuvasti äidissä kiinni olevan vauvan välissä. Niin ja samalla äiti, joka yrittää kaiken keskellä löytää sen oikean tavan elää ja hengittää niiden paljon puhuttujen ruuhkavuosien vain vilistessä silmissä - huh!


Viimeinen vauvavuoteni on ollut ilman L-murun sairastumistakin vaiherikas, raskas ja uuvuttava, mutta samalla niin ihana, odotettu ja omalla tavallaan täydellinen. Nyt tässä kohtaa, kun viimeistä vauvavuottani on jäljellä enää päiviä voin myöntää käsi sydämellä, etten ollut oppinut ensimmäisen vauvavuoteni virheistä yhtikäs mitään! Tämänkin vauvan suu on poltettu liian kuumalla puurolla, vaipat vaihdettu olkkarin (jälleen uudella) matolla ja vauvan sormien yli kelattu, vaikka kuinka aina vannonkin sylissäni loukkaantuneena itkevää vauvaa lohduttaessani olevani jatkossa varovaisempi. Olen myös huomannut ikäni vaikuttavan tähän meneillään olevaan vauvavuoteen. Olen nyt 5 vuotta vanhempi kuin esikoiseni vauvavuotena ja voin todeta, että vaikka olen nyt ehkä varmempi äitinä, elämän vuosirenkaat eivät ole tulleet yksin. Oli huomattavasti helpompi herätä ensin suoraa huutoa itkevän ja sitten ylläripiristymisen kokevan vauvan kanssa keskellä yötä odottamaan sitä Nukkumatin uutta unihiekkasatsia kakskymppisenä kuin nyt viittä vaille kolmekymppisenä - silmäpussit eivät anna armoa ja ekat rypyt on bongattu!



Ikäkriisistä ja asioiden oppimattomuudesta huolimatta, olen huomannut, että on myös asioita, jotka olin puhtaasti vain unohtanut näitä kahta koettua vauvavuotta verratessani. Esimerkiksi juuri väsymisen raadollisuuden ja ne kamalat itsesyytökset silloin, kun ei vaan yksinkertaisesti enää jaksa nousta hyssyttämään äitiä kaipaavaa vauvaa. Tai ihan vaan sen, kuinka suihku- ja vessareissut YKSIN ovat luksusta! Kahdessa vauvavuodessani on kuitenkin muutama yhtenevä tekijä, jotka toistuivat molemmissa vauvavuosissani - ne vauvavuoteni no-no:t. Tässä lista asioista, joita en halunnut, osannut tai muistanut mahduttaa kumpaakaan vauvavuoteeni!


Sormiruokailu

No se tukehtumisen pelko. Se on ehdottomasti isoin syy, miksi meillä ei sormiruokailtu A-murun aikana eikä myöskään nyt. Ymmärrän toki lukiessani sormiruokailusta, että suoranaiseen paniikkiin ei olisi syytä, mutta ajatuskin ruokaa kakovasta lapsesta syöttötuolissaan saa paniikin heräämään minussa, joten ei, meillä ei syödä sormiruokaa. Toki L saa napostella marjoja, hedelmiä ja esimerkiksi Talk-muruja sormin, mutta perunat, lihat, kalat ja puurot meillä syödään lusikalla, aluksi syötettynä ja hiljalleen itse opetellen.



Kestovaipat

Kestoilu on aivan varmasti hieno laji, jos olisin vain tutustunut siihen paremmin. Niin A-murun kuin L-murun äitiyspakkauksessa tulleet kestovaipat ovat edelleen käyttämättöminä kaapissa, mutta minusta ei vaan ole siihen liotus-, pesu- ja kuivatusrumbaan, vaikka voinkin nähdä sieluni silmin molempien lapsieni sadat vaipat kaatopaikalla, ja samalla laskea niistä sen valtavan säästön, mitä olisin tehnyt käyttäessäni kestoja - luonnon säästämisestä puhumattakaan! Mutta ei niin ei.



Vauvojen vertailu (varsinkin somessa)

Tilannehan on se, että me kotiäidit elämme vauvoillemme. Näemme heidät ensimmäisenä, kun heräämme...tai, kun he yleensä herättävät meidät, ja seuraamme tarkasti heidän kasvuaan ja kehitystään. Sitten on äitejä, jotka systemaattisesti ja päättäväisesti dominoivat keskusteluja, yleensä somessa, ja kaivavat esiin lapsiensa neuvolakortit ja vauvakirjat - heidän kasvunsa ja kehityksensä mittarit. Silloin täysin hyväntahtoinen keskustelu vauvojen kasvusta ja kehityksestä voi vertaistuen sijaan mennä siihen, kuinka vauvan kokoa ja taitoja päivitellään turhan kärkkäästi ja lopputulos on arvatenkin kaikkea muuta kuin suloista ja kaunista. Minun täytyy nyt kysyä miksi. Miksi vauvoja pitää vertailla näin paljon? Jokainen kasvaa ja kehittyy omaan tahtiin ja eikö pääasia ole se, että vauva kasvaa ja kehittyy! Äidit, hengittäkää ja nauttikaa vauva-ajasta ja vauvavuodesta. Se, kun on niin lyhyt! Annetaan vauvoille kasvu- ja kehitysrauha!

Tutiton vauva

Meillä kumpikaan vauvoista ei ole syönyt tuttia. Päätin jo A-murun aikana, että en edes tule tarjoamaan hänelle tuttia ja koinkin ensimmäisen hormonimyrskyn jo synnärillä, kun tyttäreni tuotiin hoitajien hoidosta kaunis valkoinen rusetti päässään JA TUTTI SUUSSA! A-muru ei siis syönyt tuttia. Toki hänellä niitä oli, mutta ne eivät koskaan edes maistuneet hänelle ja aiheuttivat suuhun päästyään välittömän yökkörefleksin. L-murun kohdalla tein pakollisen myönnytyksen tutittomuudesta. Pitkän hengityskone- ja ECMO-hoidon aikana vauvan imemisrefleksin kannalta oli tärkeää, että hän sai imeä tuttia, jos vaan jaksaisi, ja jaksoihan hän. Muistan varmasti aina poikani makaamassa keskospedillään hengitystuessa ja sen äänen, kun hän niin voimallisesti imi keltaista ja hurjan ison näköistä tuttia lasten teho-osastolla kerätessään voimia päästäkseen takaisin rinnalle. Rinnalle pääsemisen jälkeen meillä ei paljon tuttia syötykään ja muutamassa päivässä tutti aiheutti jo esikoisen aikana tutun yökkimisen ja se jäi kokonaan pois. Ja hyvä niin. Ainoa miinus tässä tutittomuudessa on se, että sen vuoksi myöskään tuttipullo ei ole kiinnostanut kumpaakaan muruistamme, mikä taas on aiheuttanut hieman haasteita molempien vauvavuosien varrella. Selvisimme kuitenkin - ilman tuttia ja tuttipulloa!



Lapsiluku

Lapsiluvustamme kysyttäessä annan aina rehellisen vastauksen; lapsilukumme on nyt täynnä. Ehdottomasti, varmasti ja lopullisesti. Piste. Lapsiluvusta keskustellessa niin minä kuin moni muukin äiti saa kuitenkin kuulla, että kyllä se vauvakuume pian löytää takaisin ja kohta masussa kasvatetaan jo seuraavaa vauvaa - hyvä kun ei jo tässä kohdassa vatsaakin taputella! Miksi oikeastaan meidän tai kenenkään muunkaan lapsiluku edes kuuluu muille? 

Olen myös oivaltanut jotain tämän viimeisen vauvavuoteni aikana. Esimerkiksi ennen käytin kamalia myrkkyjä tahrojen poistoon - jopa vauvanvaatteissa! Nykyään minulta löytyy pyykkikaapista yksi luottotuote; sitruuna Fairy! Sillä lähtee hienosti kaikki tahrat mangosta bataattiporkkanasoseeseen yhdistettynä sopivaan liotusaikaan. Vielä, kun joku keksisi tehokkaan ja oikeasti toimivan tahranpoistotavan tomaattikastikkeeseen... Jotain muuta kuin sappisaippuan, joka ei aivan saa täysiä pisteitä! Tärkein vauvavuosien aikaansaama oivallukseni lähti kuitenkin itsestäni, kun ymmärsin, että riitän. Riitän L-murulle, A-murulle ja miehelleni. Niin ja sinäkin riität ja tulet aina riittämään omalle perheellesi! Oikeasti. Vauva tarvitsee paljon huolenpitoa ja rakkautta, mutta myös äidin, joka luottaa itseensä ja on itselleen armollinen!


Minulla on pian takana kaksi erilaista vauvavuotta, mutta yksi asia pysyy ja se olen minä - yksi erilainen äiti. Äiti, joka rakastaa molempia lapsiaan ehdoitta, suojelee ja suukottaa. Puhaltaa pipit ja kaappaa syliin ihan muuten vain halittavaksi. Olen äiti, joka on myös ankara, välillä suorastaan natsi, mutta silti äiti, joka toivoo jokaisen aiheuttamansa pettymyksen ja harmituksen kasvattavan lapsistaan aikuisia, jotka pärjäävät elämässään ja ovat onnellisia. Kiitos siis näistä kahdesta erilaisesta vauvavuodestani. Kiitos, että saan olla äiti kahdelle lapselleni - omille muruilleni!





Selina



Millaisena sinä koit lapsesi vauvavuoden?  Oliko joku ehdottomasti no-no ja tuliko oivalluksia?

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Kotona jälleen

Olemme kotona jälleen! Ärhäkkä RS-virus oli sitkeä, mutta sitäkin sitkeämpi oli jälleen isoksi pojaksi kasvanut L-muru, joka on vuoden aikana selättänyt jo kaksi ärhäkkää ja ilkeää flunssavirusta. Lääkärin mukaan nyt kovastikin liikkeellä oleva RS-virus on sukua L-murun vuosi sitten sairastamalle metapneumovirukselle, joten L:n keho on onneksi kehittänyt vasta-aineita, jotka tehosivat myös RS-virusta vastaan. Siltikään tauti ei taittunut helposti, vaan L-muru meni jälleen todella huonoon kuntoon, varsinkin hengityksen osalta. Sairaalassa pelkäsin jatkuvasti edelleen toipuvien keuhkojen puolesta, mutta Luojan kiitos virustauteihin yleensä liittyvät bakteeritulehdukset löysivät keuhkojen sijaan tiensä L-murun korviin ja hän säästyi rajulta keuhkokuumeelta. 

Sairaalassa meni jälleen melkein viikko hengitystuessa. Tämä viikko oli raskas myös minulle äitinä, jolloin valvoin jälleen öitä sairaan poikani sängyn vieressä seuraten monitorista arvoja, vuodentakaisten traumaattisten muistojen vain vilistessä mielessä. Viikko sitten kävin todella pohjalla, kun L-murun vointi oli huonoimmillaan, A-muru oli todella sairas kotona ja olin yksin sairaalassa vauvan vierellä, joka vain nukkui ja itki kipujaan. Ahdistus oli suuri varsinkin vauvan keuhkojen tilanteen osalta. Onneksi lasten infektio-osaston henkilökunta on erittäin ammattitaitoista porukkaa, mutta samalla myös ihania ja välittäviä ihmisiä. Sain aivan mielettömästi tukea hoitajilta, jotka kuuntelivat huoltani ja soittivat jopa illalla lastenlääkärin kiireisimpään päivystysaikaan kuuntelemaan vauvan keuhkot, että saisin nukuttua yöni vähemmällä huolella. He myös ymmärsivät sen, että mikään mitä he sanovat, ei voi poista menettämisen pelkoani - olenhan kerran jo lähes menettänyt vauvani -, mutta jaksoivat silti valaa uskoa minuun vauvan toipumisesta ja siitä, että tästäkin selvitään. Tiedän, että L-murua hoitaneet hoitajat lukevat tätä, joten kiitos. Kiitos, että piditte myös minusta huolta. Kiitos, että hoiditte poikamme jälleen kuntoon! Kiitos myös ystävilleni ja perheelleni, jotka piditte meidät pinnalla jälleen huolen kasvaessa valtavaksi taakaksi.


Kotona L-murun vointi on ollut hyvä. Toki hän edelleen hengästyy ja väsyy helposti, mutta hiljalleen leikit vievät voiton ja pieni hengenahdistus ei enää keskeytä niitä. Hän saa edelleen avaavaa lääkettä isommalla annoksella muutaman tunnin välein, mutta uskon, että voin jo loppuviikosta laskea Ventolinen määrää pienemmäksi astmaatikon ylläpitoannokseksi. Olen myös jälleen jatkanut imetyksen vähentämistä lähestyvän leikkaukseni vuoksi. Imetys oli RSV:n aikana ainoa  ravinnonlähde pojalle, jonka kurkku oli niin kipeä, ettei ruoka maistunut, joten onneksi maitoa alkoi tulla runsaammin monen viikon vähentämisen jälkeen, ja L-murun paino ei laskenut enempää. Nyt suurimpana huolenaiheenani on juuri alkanut influenssakausi. Toivon totisesti, että tämä vauvojen rokote on nyt riittävä, koska tiedän, että nyt jo influenssakauden alkumetreillä on ollut valtavasti etenkin influenssa B:tä liikkeellä, jota alle 2-vuotiaiden rokotteessa, ei ole niin paljon kuin A:ta. Infektiopelostani huolimatta tiedän, että infektioajat ovat kaikille infektioastmaatikoille rankkoja, mutta lohdullista on se, että ECMO-vertaistukiryhmässä sain kuulla infektioiden selvästi vähenevän, kun lapsi kasvaa. 

Täällä siis ollaan, kotona, ja kyllä - ihana ja sairaalassa kovasti odottamani arki on alkanut! 






Selina