keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Pelottava, mutta rakas raskausaika

Toinen raskaus on saanut minussa monia tunteita pintaan. Olen yhtä aikaa iloinen ja onnellinen, mutta samalla täysin...no, paniikissa! On ehkä kliseistä edes heittää tämä lause ilmaan, saati kirjoittaa se, mutta kirjoitan silti; rakastuin talvivauvaamme ja ajatukseen pienestä elämästä kasvamassa sisälläni jo siinä vaiheessa, kun näin ne kaksi odotettua viivaa tikussa - sanoo biologia mitä tahansa pienestä nuppineulan pään kokoisesta solumöhkäleestä tai 5. raskausviikon alkion kehityksestä. Olin rakastunut vauvaan, meidän toiseen lapseemme.

Olen ollut aina aivan toivoton murehtija, pelkääjä ja panikoija. Voin rehellisesti sanoa, että en olisi voinut yksinkertaisesti elää aikana, jolloin ei ollut kännyköitä, desinfioivia käsipyyhkeitä tai modernia lääketiedettä - olisin varmasti seonnut! Raskausaika ei tee  yllättäen poikkeusta, vaikka tässä toista kertaa olenkin venyttämässä vatsanahkaani, tunnustelemassa potkuja ja pitämässä peukkuja, että mahdun pyörätuoliini vielä viimeisilläkin raskausviikoilla. Voin rehellisesti sanoa, että tunsin puhdasta onnea tästä toisesta raskaudesta vain pari sekuntia - sen verran, että näin viivojen piirtyvän raskaustestiin. Parhaimman onnellisuustärinän loputtua aloin pelkäämään, että kyseessä onkin kemiallinen raskaus, tuulimuna tai että tulen saamaan varhaisen keskenmenon, vaikka yhteenkään näistä peloista ei ollut erityisen suurta tai selkeää syytä.

Ensimmäiset raskausviikot kuluivat epäuskossa, "Minäkö raskaana jälleen?", ja vessassa rampaten pelkojen kytiessä jatkuvasti ikävästi takaraivossani. Ensimmäinen oksennus raskausviikolla 7 aiheutti kuitenkin sisäisen riemunkiljahduksen; "Hei tää kuuluu asiaan!"; ajattelin hymyillen, kun makasin eteisen viileällä kivilattialla oksentamassa edesmenneen Anttilan pussiin. Silloin pystyin olemaan ehkä hetken onnellinen raskaudesta, olihan minulla selkeitä oireitakin. Uskalsin ensimmäistä kertaa vetää kunnolla henkeä vasta, kun saimme nähdä viikkoa myöhemmin varhaisultrassa pienen sydämen vahvan sykkeen. Se tunne oli uskomaton, mutta katsoessani pienen sydämen sykettä siltä suttuiselta neuvolan ultraäänilaitteen näytöltä ymmärsin, että rakkauteni syveni pieneen ihmeeseemme jokaisen sydämen lyönnin myötä ja mahdollinen luopuminen tekisi päivä päivältä kipeämpää. Ja niin pelko palasi takaisin sen pienen hetken ilon ja helpotuksen tilalle.
 

Raskausviikot kuluivat ja kehoni alkoi hiljalleen muuttumaan. Tuntui uskomattomalta, kuinka kehoni pystyi kasvattamaan pientä ihmettä ja tekemään heikkoudestaan huolimatta kaiken juuri oikein. Vauva kasvoi ja kehittyi normaalisti ja ensimmäisessä äitiyspoliklinikan ultrassa saimme kuulla kaiken olevan juuri niin hyvin kuin viikkoihin nähden voi olla. Se oli luonnollisesti helpotus. Kun lähdimme vastaanotolta, lääkäri sanoi minulle, että muutaman kuukauden päästä tulen pitämään sylissäni pientä vauvaa ja kaikki hyvin. Hänkin oli aistinut pelkoni eikä ihme, olinhan kelannut ensimmäiset 12 viikkoa täysin seinillä! 

Mistä pelkoni sitten johtuu? Minulle on monesti sanottu, että pelko on turhaa, koska enhän minä yksinkertaisesti voi mitään, jos jotain pahaa sattuu. Näin minäkin sanoisin, jos joku uskoutuisi minulle menettämisen pelostaan ja se on aivan oikein, mutta ei se kyllä valitettavasti mitään auta - pelko on läsnä vaikka kuka sanoisi tai tekisi mitä. Voi kuinka toivoisinkaan, että voisin elää jokaisen raskausviikkoni vain nauttien olosta ja siitä, että kehoni rakentaa päivä päivältä jotain uskomattoman upeaa, mutta tiesin jo sitä maagista plussaa katsoessani pelkääväni siihen asti, kunnes saan talvivauvamme syliin ensimmäistä kertaa. Näin oli myös A-murun raskausaikana. Tässä raskaudessa pelko on ollut kuitenkin hallitsevampaa, koska jos jotain pahaa sattuisi, tiedän nyt mitä menettäisin - saanhan olla jo yhden ihmeen äiti. Myös ikä ja tieto ovat mukana lisäämässä tätä pelottavaa tuskaa, samoin netti ja keskustelupalstat, joihin Isimies ja vauvan tuleva kummitäti ovatkin asettaneet minulle käyttökiellon ennen kuin ensimmäinen kolmannes ehti edes päättyä. En ole kuitenkaan kummankaan raskauteni aikana pelännyt menettäväni vauvaa vain sairauteni vuoksi. Tiedän, ettei kehossani ole mitään sellaista vikaa, joka olisi voinut aiheuttaa keskenmenon varhaisessa vaiheessa tai lisäisi merkittävästi keskenmenon tai lapsen vakavan sairastumisen riskiä. Emmehän muuten olisi tähän ryhtyneetkään. Pelkään, koska tämä on vain sellainen asia, johon en voi itse vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisin.


Raskauteni on edennyt yli puolivälin, joten kaikki sanovat minulle, että odotuksemme on jo hyvällä mallilla. Minusta kuitenkin kaikki on hyvin vasta sitten, kun saan pienen ihmeemme syliin ensimmäistä kertaa ja voi se rakkauden tunne pakahduttaa sydämeni jo nyt! Talvivauvamme on onneksi osoittautunut isosiskonsa tavoin hyvin aktiiviseksi liikkujaksi ja se tuntuu ja myös näkyy vatsan heiluessa hennosti vauvan potkujen tahtiin. Potkut ovatkin tällä hetkellä raskauden kantava voima, koska niistä tiedän, että rakkaamme voi hyvin. Ihme on jo tapahtunut, tulin raskaaksi jälleen, mutta nyt minun on vain annettava ihmeen tapahtua loppuun, enkä voi kuin odottaa ja sekös vasta onkin tuskaista! Sanonta, odottavan aika on pitkä, pitää siis hyvin paikkansa!



 

♥: Selina

 



Pelkäsitkö/pelkäätkö sinä raskausaikana?

maanantai 19. syyskuuta 2016

Tyttö vai poika + ihana By Pinja-arvonta

Meillä eletään jännittäviä aikoja! Seuraava kontrolliultra lähestyy hurjaa vauhtia ja mahdollinen tieto talvivauvamme sukupuolesta kutkuttelee jo kivasti mielessä. Jo viime kontrollissa lääkäri kysyi, haluaisimmeko tietää vauvan sukupuolen ja tietenkin halusimme, malttamattomia kun olemme! Pieni kesäyllätyksemme oli kuitenkin sitä mieltä, että meitä vanhempia ja tulevaa isosiskoa on hyvä pitää vielä jännityksessä, joten siellä hän jalat tiukasti ristissä vilkutteli meille aivan kuten isosiskonsa aikoinaan!




Minulta on monesti kysytty, onko minulla tuntemuksia, kumpaa väriä perheessämme edustetaan talvella ja onhan minulla - harmi vain, että se tuntemus muuttuu lähes päivittäin! Aluksi olin aivan varma, että vatsassani kasvaa pieni poika ja kerroin tuntemukseni myös Isimiehelle, joka on taas ollut siitä maagisesta plussasta asti aivan varma, että meille on tulossa toinen tyttö. Vähitellen minullakin alkoi heräilemään tunne, että vauva olisi kuitenkin tyttö ja niin oravanpyörä oli valmis! Todellisuudessa vauvan sukupuolella ei ole meille vanhemmille mitään merkitystä, vaan vauva tulee olemaan meille yhtä rakas ja toivottu niin tyttönä kuin poikana. MUTTA, koska spekulointi on aina kivaa ja jännittävää, varsinkin näin ihanan asian tiimoilta, niin osaisitko Sinä arvata, saako A-muru pikkusiskon vai -veljen?


Sain By Pinjalta muutama viikko sitten yhteydenoton ja mahdollisuuden testata yrityksen upeita imetyskoruja ja arpoa teidän lukijoiden kesken yhden vapaavalintaisen korun. Arvonnan säännöt ovat yksinkertaiset; arvaa tuleeko meille tyttö vai poika ja kurkkaa By Pinjan upeaa korumallistoa ja  valitse sieltä suosikkisi. Muistathan jättää toimivan sähköpostiosoitteesi ja anonyymit, keksikää itsellenne nimimerkki. Arvonta-aika  on 2 viikkoa, eli 3.10 asti. Otan voittajaan yhteyttä henkilökohtaisesti. Ja koska minullakin on vaikeuksia päättää, onko minulla tyttö- vai poikaolo, tein teitä lukijoita helpottaakseni muutaman ehdottomasti luotettavan ja varman testin, jotka ennustavat talvivauvamme sukupuolen. ;)

Poika:

1. Sinulla ei ole pahoinvointia.
2. Et ole muuttunut ulkonäöllisesti tai jopa hehkut.
3. Säärikarvojesi kasvu on kiihtynyt (...tai sitten syksy tekee tehtävänsä, eikä sheivaus vaan enää kiinnosta.)
4. Sinun tekee mieli happamia ja suolaisia ruokia (Sitruunarahka, NAM!)
5. Sinulla on eteenpäin työntyvä masu, raskautta ei havaitse takaapäin.
6. Vauvan syke hidas.
7. Vauvan potkut ovat napakoita ja kovia.
8. Lingea negra.
9. Sinulla on terävä ilme. (Jos jatkuva mökötys ja murjotus lasketaan teräväksi, niin joo - olen oikea hormonihirviö!)
10. Olit yhdynnässä ovulaation aikaan.
11. Odotat esikoista
12. Elitte leppoisaa elämänvaihetta lasta tehdessänne.
13. Kätesi ovat kuivat.
14. Olet rauhallinen ja hyväntuulinen.
15. Puolisosi lihoo raskausaikana.
16. Jalkasi ovat aiempaa kylmemmät
17. Rinnoissasi on valtava muutos ja ne ovat arat ja turvonneet.
18. Sinulla on poikaolo.

Yhteensä: 7/18


 Tyttö:

1. Pahoinvointia raskauden aikana. (!!!)
2. Kukkiva iho. (Teini-ikä, koko ikä!)
3. Olet kiukkuinen.
4. Ikenesi verestävät.
5. Vauva on kova hikkaamaan.
6. Vauvan potkut eivät ole kovin rajuja.
7. Vauvan syke on tiheä.
8. Närästys.
9. Sinulla on jatkuvasti lempeä ilme.
10. Vatsasi leviää sivuille.
11. Makean himo.
12. Olit yhdynnässä muutama päivä ennen ovulaatiota.
13. Ei linea negraa.
14. Esikoinen  on tyttö.
15. Olitte stressaantuneita lasta tehdessänne.
16. Kätesi ovat aiempaa pehmeämmät.
17. Rinnoissasi ei ole juuri muutosta.
18. Sinulla on tyttöolo. (KYLLÄ, myös tyttöolo!)

Yhteensä: 10/18

Eli tämän äärimmäisen luotettavan testin mukaan A-murulle olisi tulossa pikkusisko. Myös Kiinanalainen syntymäkalenteri ennusti meille toista tyttöä, samoin vau.fi:n nettitesti. Hih! Onnea arvontaan! 

Ja vielä kuulumisia oman navan takaa - sehän täällä paukkuukin! Vatsa kasvaa siis vauvan mukana hienosti ja pienen potkutkin on jo nähtävissä vatsan pinnalta ihan tulevalle isille asti. A-muru ei ole vielä hoksannut vauvan potkuja, vaikka ne ovatkin jo mukavan napakoita, mutta kovasti hän juttelee pikkusisarukselleen vatsan läpi ja kertoo hänelle joka kerta hyvin painokkaasti ja ylpeästi, että hän on isosisko. Pahoinvointia on edelleen ja väsymys on voimakasta, mutta onneksi A-murulla on päivisin Avustaja leikkikaverinaan ja iltaisin isi on vastaanottamassa voimakastahtoisen uhman uudelleen tulemisen seuraukset! Hurjaa ajatella, että ihan pian meitä on jo neljä!  

 

 ♥: Selina

 

 

*Yhteistyössä By Pinja. Imetyskorut saatu bloginäkyvyyttä vastaan.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Erilainen raskaus

Vuosi sitten makasin sairaalamme teho-osastolla kouristaen kivusta ja dystoniasta. Muistan silmissäni vilisevät valot, tunteen, kun lääkettä annostellaan suoneeni ja kaikki ne sänkyni ympärillä hälyttävät laitteet. Lääkärit yrittivät tehdä kaikkensa helpottaakseen oloani, mutta turhaan. En halunnut lääkeuneen, en enää, joten yritin sinnitellä ja puskea itseni ehkä siihenastisen elämäni kovimman kivun ja tuskan läpi, kunnes kaikki pimeni. Yhtäkkiä oli aivan hiljaista, avasin silmäni ja näin äitini sänkyni vieressä. Hän katsoi minua kuin silloin lapsena sairastuessani, hellästi ja rakastavasti, ja silitteli hikistä otsaani. Minulla oli kummallisen turvallinen olo, vaikka kivut repivät sisuskalujani ja salpasivat henkeni - olin luovuttanut enkä jaksanut taistella enää. Yhtäkkiä hän sanoi ne sanat, jotka kuulin jälleen katsoessani positiivista raskaustestiä tärisevissä käsissäni: "Älä luovuta. Sinä tiedät, mitä ihanaa sinulla on edessäsi ja tiedät, että juuri se haave tulee vielä toteutumaan. Luota nyt vain minuun ja parane!" Silloin en uskonut äitiäni. En siinä teho-osaston hikisellä sängyllä maatessani kipeänä, rikkinäisenä ja luovuttaneena. En vaikka olisi pitänyt - äidithän tietävät kaiken!

"Istuin aivan hiljaa taksissa ja katsoin lumoutuneena kuinka ohikiitävät maisemat vilisivät silmissäni. Mieleeni muistui elävästi se elokuinen päivä, jolloin tiesin kaiken muuttuvan ja minusta tuntui samalta juuri silloin - tämäkin päivä muuttaisi jälleen kaiken. Keväinen auringonpaiste kimalteli auton ikkunaa vasten ja talvi oli jo väistymässä kevään tieltä. Kelasin tutun poliklinikan ulko-oven eteen ja epäröin hetken. Mieleeni muistui kaikki se jännitys, pelko ja epävarmuus, mutta samalla muistot siitä pakahduttavasta onnesta, rakkaudesta ja ilosta, kun näin vuosia sitten ensimmäistä kertaa pienen sydämen sykkivän minuun päin käännetyllä ruudulla. Otin miestäni kädestä kiinni ja katsoin häntä hetken kuin etsiäkseni hänen kasvoiltaan edes pientä epäröivää katsetta, mutta ei. Hän oli täysin rauhallinen ja kysyi minulta hymyillen, että joko mennään. Se hymy sai pulssini tasaantumaan, vedin syvään henkeä ja avasin keskussairaalamme äitiyspoliklinikan oven ja kelasin siitä sisään. Matka oli alkanut."
Ote postauksesta: Positiivinen kesäyllätys

"Tämä polkuhan on kuljettu jo kerran ja lopputulos oli paras mahdollinen, joten kaikki menee jälleen varmasti hyvin!", lääkäri sanoi minulle ja miehelleni hymyillen. Istuin pyörätuolissani ja puristin miestäni kädestä varmasti edelleen hengitystäni pidättäen, koska olin henkisesti valmistautunut siihen vaihtoehtoon, että lääkäri sanelee täystyrmäyksen raskaushaaveillemme. Äitiyspoliklinikan ylilääkäri, joka oli perehtynyt papereihini ja sairaushistoriaani, oli vakuuttunut, että kehoni kestäisi uuden raskauden, kunhan valmistelut hoidettaisiin jälleen huolella. Haaveemme voisi siis toteutua ja se tunne oli uskomaton! 

Sanotaanko, että päätös hakeutua perhesuunnitteluun ei ollut helppo. Viime vuodet ovat olleet paitsi perheellemme, myös keholleni hyvin kuormittavia, enkä ollut ollenkaan vakuuttunut, että kehoni tulisi kestämään pitkät ja ehkä rankatkin raskauskuukaudet. Lisäksi mietin luonnollisesti pystyisikö sikiö kasvaa ja kehittyä turvallisesti samalla letkuravinnolla, millä minä elän - sillä ruskealla letkuvellillä, joka on ehkä täynnä ravinteita, mutta herättää silti epäilyksiä. Siksi perhesuunnittelukäynti oli minulle ja miehelleni ehdoton unelmamme toteutumisessa, kuten mielestäni aina, kun suunniteltu raskaus on syystä tai toisesta riskiraskaus.



Riskiraskaus kuulostaa pahalta ja ehkä jopa vaaralliselta ja uhkarohkealta, mutta isoimpien riskien minimointi onnistui kohdallani hyvin jo ennen kuin varsinainen raskaus alkoi. Sain heti ensimmäisellä perhesuunnittelukäynnillä listan lääkkeistä, jotka olivat sikiön kasvun ja kehityksen kannalta välttämättömiä lopettaa, jonka jälkeen teimme hoitavan neurologini kanssa suunnitelman lääkityksen purkuun. Lisäksi sain reseptit alkion kehityksen alkuvaiheita suojaavaan foolihappo hoitoon, jonka aloitin, kun lääkkeiden purku oli valmis sekä pistettäviin verenohennuslääkkeisiin, jotka aloitin heti positiivisen raskaustestin jälkeen. Tärkeässä asemassa raskauden suunnittelussa oli myös ravitsemusterapeutin arvio letkuravinnon riittävyydestä sekä minulle, että kasvavalle sikiölle ja  vatsakirurgin hyväksyntä peg-avanteen osalta. Nämä suunnitelmat aloittivat matkamme kohti haaveemme toteutumista ja matkamme ensimmäinen etappi, positiivinen raskaustesti, toteutuikin yllättävän nopeasti - heti, kun sille annettiin mahdollisuus.



Viime kevään aikana tehty lääkityksen purku ei suinkaan käynyt helposti hyvistä suunnitelmista huolimatta. Kärsin voimakkaista dystonisista väännöistä ja spastisuus lisääntyi, kun sikiölle vaaralliset kouristus- ja dystonialääkkeet purettiin kokonaan. En halunnut kuitenkaan ottaa lääkkeiden osalta mitään riskejä, vaan yhdessä hoitavien lääkäreideni ja teratologisen tietopalvelun kanssa päädyimme minulle riittävään lääkitykseen, joka olisi sikiötä ajatellen mahdollisimman turvallinen. Ihanne tietenkin olisi, ettei raskausaikana odottava äiti söisi mitään ylimääräisiä istukan kautta imeytyviä lääkkeitä, mutta minun kohdallani sairauteni aiheuttamat riskit arvioitiin sikiön terveyden kannalta suuremmiksi kuin nykyisen lääkitykseni. Nyt voin jo onneksi paremmin, kun elimistössäni porskuttaa pienen kesäyllätyksemme lisäksi aimo annos raskaushormoneja, jotka ovat helpottaneet neurologisia oireitani, mutta myös muovanneet minusta näiden kuukausien aikana aikamoisen hormonihyrrän itkupotkuraivareineen ja vollotuksineen! Osaan kuitenkin olla hyvin kiitollinen näistä ihanan kamalista raskaushormoneista, koska ne helpottavat tässäkin raskaudessa suurelta osin dystoniaoireitani, mikä olikin suuri helpotus lääkityksen purun vuoksi tulleiden ongelmien jälkeen.

Vaikka suunniteltu raskautemme onkin kaikkien mahdollisten kriteerien mukaan riskiraskaus, en kuitenkaan ajattele, että olemme ottaneet sairauteni vuoksi raskauden suhteen liian suuria riskejä - tämä on vain hieman erilainen raskaus. Toki raskausajan komplikaatiot ovat mahdollisia kenelle tahansa odottavalle äidille, ei vain yleistynyttä dystoniaa ja CRPS-oireyhtymää sairastavalle, mutta koen, että olemme vauvan kanssa turvassa sairaudestani huolimatta. Luotamme siis lääkäreihimme ja heidän arviointikykyynsä täysin ja he seuraavatkin minun ja vauvan vointia kuukausittain sairaalan polilla. Raskausaika on kenelle tahansa odottavalle äidille mullistusten aikaa niin henkisesti kuin fyysisesti. Keho muuttuu, tunteet myllertää, kiukuttaa, itkettää ja naurattaa yhtä aikaa ja esikoisen pyllyn pyyhkiminen voi saa aikaan jopa kaikessa koomisuudessaan hysteerisen yökkimisrefleksin, mutta hei paras palkinto odottaa ja tiedän sen ilman äitiänikin!






Vielä loppuun pikakuulumiset oman navan takaa! Pahoinvointi ja väsymys kelaavat edelleen mukana, mutta pientä helpotusta on vihdoin havaittavissa. Viime kontrollissa saimme kuulla, että pieni ihmeemme on jälleen kasvanut ja kehittynyt täysin raskausviikkojen mukaisesti ja hän on myös osoittanut isosiskonsa elkein olevansa hyvin aktiivinen tapaus ensimmäisten liikkeiden tuntuessa selvästi jo 15. raskausviikosta lähtien. Nyt täällä potkitaan jo niin selvästi, että myös tuleva tuplaisi on päässyt tuntemaan vauvan eloa vatsani läpi. Voi tätä raskauden tuomaa onnea!Palaan alku- ja keskiraskauden fiiliksiin sekä omiin tuntemuksiini vielä myöhemmin omassa postauksessaan.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille! 

 

♥: Selina

 

perjantai 2. syyskuuta 2016

Kaikille pienille potilaille

Minä tiedän, miltä tuntuu olla sairaalassa ilman siihenastisen elämäni tärkeimpiä aikuisia, omia vanhempiani. Tiedän, miltä tuntuu olla peloissaan, jakaa huone muiden lasten kanssa ja itkeä pelkoa ja koti-ikävää yön pitkinä pimeinä tunteina, kun osaston käytäviltä kajahtelee hälytysääniä ja juoksuaskeleita. Tiedän tämä, koska olen sairastunut lapsena. Olin kuitenkin sairastuessani siinä mielessä hyvin onnellisessa asemassa, koska sairaalaelämäni alkoi vasta teini-ikäisestä, jolloin olen jo aidosti voinut ymmärtää, miksi isä ja äiti eivät voineet jäädä sairaalaan yöksi minun kanssani tai miksi uusista lääkkeistä tulee huono olo. Monella Suomen sairaista lapsista asiat eivät kuitenkaan ole näin hyvin, vaan he saattavat joutua olemaan jopa elämänsä ensihetkistä lähtien sairaalahoidossa ja taistelemaan hengestään. En siis epäillyt hetkeäkään, kun Nanna Kotiäidin elämää -blogista pyysi minua mukaan hänen aloittamaansa Pienille potilaille-keräyslippaaseen ja samalla tukemaan Kummien avulla pieniä potilaita sekä helpottamaan heidän oloaan sairaalahoidossa.


Klikkaamalla esimerkiksi blogini sivupalkissa olevaa Nella-nallea, pääset tutustumaan blogitiimimme yhteiseen keräyslippaaseen ja voit osallistua halutessasi keräykseen. 30% kampanjan tuotoista ohjataan Lastentautien tutkimuslaitokselle ja loput jaetaan Helsingin, Turun, Tampereen, Kuopion ja Oulun lastenklinikoille. Uskon, että yhdessä voimme saada paljon aikaan ja jo pienikin lahjoitus voi tarjota suuren avun kaikille pienille potilaille!


 

♥: Selina