sunnuntai 31. tammikuuta 2016

HUH ja viikon plussat

HUH mikä ihana ja vilkas viikonloppu! Blogi on elellyt hiljaiseloa koko hulinaviikonloppumme ajan, kun suuntasimme perjantaina Isimiehen työpäivän jälkeen auton nokan kohti Oulua. Onneksi Isimiehellä loppui työpäivä perjantain ja lähes viiden tunnin automatkan kunniaksi hieman aiemmin, joten A-muru sai nukkua pitkät päikkärit heti alkumatkasta, mikä tarkoitti meille rauhallista matkantekoa ja jotain muuta kuin Miinan ja Manun seikkailujen kuuntelua nonstoppina! Matka sujui Sieviin asti varsin mukavasti. Minä neuloin, A-muru katseli heräämisen jälkeen maisemia ja kuunteli satu-CD:tä, kun taas Isimies manasi tapaansa kuuluvasti hitaita edessä ajavia autoja!

Koska mikään ei tietenkään voi mennä koskaan suunnitelmien mukaan, matkaamme kohti pohjoista tuli pari muuttujaa ja tällä kertaa ne eivät olleet ärsyttävä matkaseura (=minä) ja typerät törttöilijät liikenteessä! Ensin takapenkiltä kuului kitinää ja pian hiljainen yskäisy. En reagoinut siihen mitenkään, kunnes takapenkiltä kuului lause, jota olen aina pelännyt matkustaessani itse lähes kaikki lapsuuteni automatkat pussi leuan alla: "Äiti, minulla tuli röyhtäisy päälle!".  Ja niin A-murun merinovillaisen ja tietenkin vain käsin pestävän villahaalarin rinnuksille, uudelle turvaistuimelle ja viereiselle penkille oli ilmestynyt täysin varoittamatta A-murun lounasajan ruokalista. Voi rakas lapseni mitä oletkaan minulta perinyt - tyhmä autopahoinvointi! A-muru on valitellut ennenkin automatkoilla vatsakipua ja ollut välillä itkuinen, mutta tämä oli eka kerta kun hän oksensi sitten vauva-ajan kaaripuklujen! Matkan toinen muuttuja oli se, ettei meillä tietenkään ollut paperin palastakaan mukana, joten vaati luovuutta ja sulaa hulluutta saada oksennuksen peitossa ollut tyttö jälleen puhtaaksi bussipysäkillä keskellä ei mitään! Kaikesta kuitenkin selvittiin ja siitä ekasta oksennuksesta taisi A-murun sijaan ahdistua enemmän äiti, kun kerrankin hyvin maistuneen päivällisen jälkeen A-muru suuntasi tällä kertaa ihan luvan kanssa Prisman leluhyllylle ja valitsi lohdutukseksi minkäs muunkaan kuin Frozenista tutun Elsa-nuken - oli muuten kallis puklu!



Vietimme automatkan ikävästä röyhtäisystä huolimatta tämän viikonlopun Oulussa iloisissa merkeissä sukuloiden ja juhlien rakkaan kummityttömme Sinnan 1-vuotissyntymäpäiviä! Ihanan viikonlopun kunniaksi viikon plussiin pääseekin ensimmäisenä...

1. Perhe ja ystävät

Voi ihana perhe ja ihanat ystävät! Nämä ihmiset ovat tukeneet ja rakastaneet meitä ehdoitta aina silloin kun joku on kus*ut muroihimme tai aurinko paistaa sen oman elämän risukasan ohi! Kiitos, että olette olemassa! Olette rakkaita!


2. Yksi reipas matkustaja

A-muru on jälleen osoittanut reippautta lähes viiden tunnin automatkan aikana ja kasvoi sen oksennusepisodin jälkitöiden aikana ainakin kaksi senttiä silmissäni! Äidin reipas tyttö!



3. Kummityttömme 1-vuotissynttärit

Pikkuinen Sinna juhli ensimmäistä syntymäpäiväänsä ja tämä kummitäti ei voisi olla ylpeämpi, kiitollisempi ja onnellisempi pienestä aarteestaan! Ostimme Sinnalle syntymäpäivälahjaksi potan, vähän pottalukemista ja neuloin hänelle myös villasukat pieniä varpaita lämmittämään.
 



4. Ihana ja nauruntäyteinen ilta ystävien seurassa

Juhlista väsähtäneet ja sikeästi nukkuvat lapset + miehet + änäri + naiset + juoruilu ja herkuttelu =

ISO ♥

 Voiko oikeasti olla olemassa parempaa yhdistelmää?! En usko!




Tänään perheellämme on taas tiedossa pitkä ja iltaan venyvä automatka kotiin, neulomista, kanssa-autoilijoiden vihaamista ja toivottavasti ei jälleen sitä inhottavaa röyhtäisyvahinkoa! Ihanaa ja leppoisaa sunnuntaita teille ja hyvää rautapersematkailua meille!

   

♥: Selina

 

Mitä teidän viikonloppuun kuuluu?

torstai 28. tammikuuta 2016

Mitä kuuluu suloiselle kerholaiselle?

Äitiys on jälleen kerran kasvattanut minua. Olen kasvanut äitiydessä siihen vaiheeseen, että minun pitää vihdoin hyväksyä se tosiasia, että A-muru kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia kysymättä minulta käykö se, tai odottamatta ehdinkö varmasti tallettaa jokaisen kehitysaskelen muistiin. Nyt, kun joululoman jälkeen A-murun kerhon kevätkausi on saatu kunnolla käyntiin, ajattelin kertoa teille, mitä meidän reippaalle kerholaiselle kuuluu!


A-muru aloitti kerhotaipaleensa elokuussa. Muistan varmasti aina hänen ensimmäisen kerhoaamunsa, kun letitin hänen vallattomia hiuksiaan samalla ihmettellen jälleen kerran kliseisesti ajankulua - vastahan olin synnyttämässä! Ensimmäinen kerhopäivä sujui tutustumisen merkeissä, jolloin pienten kerholaisten vanhemmat saivat olla mukana seuraamassa kerhopäivää. Kerhotila, lelut ja kerhotädit olivat A-murulle perhekerhosta tuttuja, joten heti kerhoon saapumisen jälkeen hän meni tottuneesti leikkeihin mukaan ja oli ihana ja reipas oma itsensä. Katselin reipasta tytärtämme ja nappasin salaa hänestä kännykällä Isimiehelle muutamia kuvia. Näin hänkin pääsi mukaan tyttäremme ensimmäiseen kerhopäivään. Kuvissa A-muru näytti niin isolta tytöltä, että minun täytyi ottaa pieni aikamatka kännykälläni takasin vuoteen 2012, kun hän oli vielä pienen pieni tuhiseva käärö. Aika, se kuluu aivan liian nopeasti!  




A-muru on pärjännyt kerhossa todella hyvin! Hän pitää hurjasti kerhotädeistä ja hänellä on ystäviä, joista puhutaan kerhopäivän jälkeen vielä kotonakin. Kotona kerrotaan myös kerhopäivistä, uusista leikeistä, lauletaan kerhossa opittuja lauluja ja tehdään taideteoksia kerhotädeille. Syyskaudella vain muutamana aamuna oli havaittavissa äidin kaipuuta, kun ennen kerhoon lähtöä oli palattava vielä kerran takaisin sisälle halaamaan äitiä. Kerhoon päästyään A-muru on kuitenkin aina ollut reipas, eikä äitiä ole paljoa kyselty! 

Olen huomannut kerhon aloituksen jälkeen, että A-muru on kehittynyt hurjasti! Hän jaksaa kuunnella ohjeita paremmin...no okei joskus mikään pyyntö, neuvo tai käsky ei tahdo mennä uhmiksen oman tahdon ohi, mutta kaiken kaikkiaan kehitystä pahimmasta uhmaraivosta on tullut. Tämä näkyy muun muassa lautapelejä pelatessa, leikkien suunnitelmallisuudessa ja toisten huomioon ottamisessa. A-muru on oppinut kirjoittamaan myös oman nimensä niillä suloisilla kirjaimilla,  jotka ovat välillä väärinpäin ja sikin sokin sekaisin, kuten A-muru sanoo! Hän osaa myös leikata saksilla siististi viivaa pitkin ja piirtää erilaisia hahmoja eri ilmein. Ja ne pääjalkaiset, voiko suloisempaa ollakaan! Kerhossa askarrellaan paljon leikkien ohella, joten kotiin on tullut läjäpäin toinen toistaan suloisempia askarteluja. Tästä A-murun taidenäyttelystä voitte nähdä osaa A-murun kerhosyksyn tuotoksista. Myös rutiinit ovat tehneet A-murulle todella hyvää. Kerhon aloituksen jälkeen A-muru on alkanut ottamaan myös enemmän kontaktia vieraisiin ihmisiin, eikä ujostele enää niin paljon. Hän tervehtii kaupassa melkein jokaista vastaantulevaa lasta ja vilkuttaa iloisesti meidät suojatien yli päästäneelle autolle. Kerho on tehnyt siis todella hyvää meidän kolmeveelle ja se, että päätimme laittaa hänet päiväkerhoon oli paras päätös ikinä!

 

♥: Selina

 


Löytyykö sieltä innokkaita pieniä kerholaisia?

tiistai 26. tammikuuta 2016

Oi lapseni, mikset jo nuku?!

Tiedättekö mitä kadun? Jos voisin kääntää kelloja taaksepäin vuoteen 2012, matkustaisin siihen hetkeen, kun minä, tuore äiti, hössötän nukahtavan vauvan pinnasängyn vierellä, lepertelen, silittelen ja laulan hänet epävireisesti uneen. Okei myönnettäköön, että katsoisin tilannetta hetken ihastellen ja ehkä jopa ylpeänä, mutta sitten vetäisin itseäni turpaan - enkä vain avokämmenellä vaan ihan nyrkillä! Siis mitä olen mennyt tekemään?!


Tapahtui eilen epäonnistuneessa nukutussessiossa nro. 5359:

Kello 20.00. A-muru oli syönyt reippaasti iltapuuron mansikoilla - kuten hän toivoi. Hän pesi hampaansa, kävi iltapissalla, haki unipupunsa ja kipitti pyynnöstäni kiltisti yläkertaan omaan sänkyynsä. Peittelin tyttäreni, silitin hänen poskeaan ja toivotin hänelle hyvää yötä. Hän luki iltarukouksen ja olisin antanut hänelle hyvänyönsuukon, mutta koska henkeni haisi neidin mielestä pahalle, en saanut tehdä sitä - kiitos vain tästäkin rakas lapseni! Tyydyin siis vain peittelemään tyttäreni uudelleen, joka ei tietenkään näyttänyt yhtään väsyneeltä ja näin jo hänen kulmakarvojensa asennosta, että taas sitä mennään...

"Äiti, onko minun pakko nukkua? MINUA EI VÄSYTÄ!" - ei varmaan väsytä 2 minuutin yrityksen jälkeen!

"Tiedätkö, että kuu on ihan kuin banaanin muotoinen!"

"Äiti mä löin itseni tähän sänkyyn!" - ylläri kaiken sen pyörimisen ja peitolla pelleilyn jälkeen!

"Miksei sulla muuten ole peittoa äiti?"
 
"Äiti mitä te teette?" - etsimme Isimiehen kanssa minulle uutta autoa. (Autokuumeinen täällä hei!)

"Äiti mene takaisin omalle puolelle sänkyä ja HETI!" - makasin Isimiehen kainalossa hänen "puolellaan". 

"Saanko mä omaan huoneeseeni ihan oman telkkarin? Ja sellaisen kaukosäätimen, josta tulee aina lastenohjelmia?" - tietenkin, jos alat nukkumaan!! Ja vaikka sen banaanin muotoisen kuun taivaalta! Oi lapseni, mikset jo nuku! 

"VOI KIITOS ÄITI!" - Niin...voi epätoivo!

Huomasin yhtäkkiä pienen ihmisen ilmestyneen viereeni: "Mä vähän vain katson mitä te teette!"

"Äiti onko myöhemmin lelupäivä kerhossa? Mennäänkö muuten kirjastoon? Joo ja sitten myöhemmin, kun kerhossa on lelupäivä mä vien sinne lelun. Kiva, kun kerhossa on lelupäivä ja sinne saa ottaa leluja! Mä äiti tykkään kerhosta! Koska kerho alkaa?"- ja kyllä, kaikki tämä samassa lauseessa tyyliin yhdellä hengenvedolla! Ei muuten onnistuis minun keuhkoillani!


"Näkeekö koirat unta? Jos näkee niin varmaan joulupukista! Mä näen tontuista unta, en joulupukista!" - minä kun niin haluaisin nähdä unta helposti nukahtavasta lapsesta...

Nauroin ääneen Isimiehen hölmöilylle ja pikku sängystä kuului naurua: "Hassu äiti!" - silloin teki mieli alkaa heti itkemään!

"Äiti arvaa mikä mä oon?" - A-muru esitti läähättävää koiraa ja haukkui. Hmmm...aika vaikea! Ei ainakaan suloisesti nukkuva lapsi!

"Äiti osaatko sä tehdä linnunpönttöä?" - jos osaisin, harkitsisin vakavasti sinne muuttoa, NUKU JO!

Auto ajoi talomme ohi: "OoooOOoooo äiti!!! Mikä se oli?! Oliko se lentokone, ei se oli varmaan moottoripyörä! Kuulitko sä äiti?" - kuulin, mutta olin vakaasti päättänyt ignoorata lapseni yritykset pysyä hereillä.
"Voi äiti mun poski on tulehtunut! Siinä on jotain kipeää, kato vaikka!" - ignore!!!!!

"Voi, jos pääsisin tanssimaan pilvissä!" - ja minä haluan ehdottomasti samaa piristettä jokaiselle aamulle mitä lapseni on vetänyt!

"Äiti leivotaan joskus hymynaama-lättyjä!" - anteeksi mitä? Sama toistui pitkän hiljaisuuden jälkeen räkäkupla-itkun kanssa....Hymynaama-lättyjä, kyllä tietenkin mitä tahansa kunhan nyt nukut!
 
Ne tärkeimmät ja rakastetuimmat.

Vähitellen pettymys hymynaama-lätyistä, jännitys ohi ajaneesta lentokoneesta, tai sittenkin moottoripyörästä ja ajatus linnunpöntön rakentamisesta muuttui tasaiseksi unituhinaksi. Nousin varovaisesti sängystämme, etten herätä A-murua ja kuola poskella nukkuvaa Isimiestä (!!!!!), siirryin pyörätuoliini ja katsoin sängyssään nukkuvaa tytärtäni.  Hän oli jossain vaiheessa ehtinyt riisua yöpaitansa ja nukkui nyt sikeästi toinen jalka roikkuen sängyn reunan yli. Silitin tytärtäni hellästi poskesta, joka ei ollenkaan näyttänyt tulehtuneelta, nostin roikkuvan jalan takaisin sänkyyn ja peittelin hänet uudelleen muistellen samalla hänen vauva-aikaansa. Muistelin niitä hetkiä, kun lauloin hänet uneen, jatkoin iltasadun lukemista vaikka hän jo nukkui ja kuinka rakastin sitä tunnetta, kun tiesin, että hänellä on turvallinen olo nukahtaa äitinsä läsnä ollessa. Kuitenkin katsoessani kelloa ja huomatessani, että nukutussessioon oli mennyt jälleen kerran lähes 1,5 tuntia harkitsin vakavasti aikakoneen keksimistä ja paluuta siihen hetkeen, kun tein sen päätöksen, että vaihtoehto hyvää yötä ja moro on huono verrattuna tuntien nukutussessioihin ja taaperon puheripuliin hillitsemiseen!

 

♥: Selina

 


Miten teillä nukahdetaan?

maanantai 25. tammikuuta 2016

Kun plussat muuttuivat negatiivisiksi - hei hei Kaksplus!

Vuosi sitten katsoin hämmentyneenä sydän tykyttäen sähköpostiini ilmestynyttä viestiä: "Tervetuloa Kaksplussalle!" - luinko oikein? Kaksplus oli kuin unelmien täyttymys alle puolivuotta bloganneelle aloittelijalle. Muistan ajatelleeni, että tämä blogiyhteisö on se oikea paikka blogilleni ja olin onnellinen asettuessani uusien naapureideni joukkoon tähtibloggaajien alapuolelle Kaksplussan blogiverkostoon. 

Tämä vuosi on opettanut minulle paljon itsestäni, bloggaamisesta ja etenkin bloggaamisesta yhteisössä. Olen nauttinut, nakannut välillä läppärin sohvan nukkaan ja haistattanut pitkät ja haisevat blogille ja koko maailmalle, ja sitten taas parin minuutin kuluttua ottanut paniikissa koneeni takaisin syliini, silitellyt sitä ja jopa sopertanut hiljaa, etten tarkoittanut! Minä rakasta bloggaamista, eikä mikään ole vielä tähän mennessä muuttanut sitä - ei edes Kaksplus! Vaikka vuosi Kaksarilla on ollut opettavainen ja kasvattava, niin olen tämän vuoden aikana tullut siihen tulokseen, että Kaksplus ei ollutkaan oikea koti blogilleni, joten mieli keveänä raskaan päätöksen jälkeen kelaan sieltä vähitellen ulos ja suljen oven perässäni lopullisesti helmikuussa, kun blogini poistuu Kaksplussan sivuilta. Kaksarista olisi voinut tulla pidempiaikaisempi koti blogilleni ja niin myös monelle muullekin sieltä lähteneelle bloggaajalle, mutta minunkaan kohdallani unelma bloggaamisesta isommassa yhteisössä ei täyttynyt - plussat muuttuivat lopulta negatiivisiksi.


Nyt, kun alan vähitellen karistelemaan Kaksplussan pölyjä blogini päältä, on aika jatkaa kelaamista eteenpäin ja muistella hymyssä suin niitä hyviä hetkiä mitä vuosi Kaksplussan blogiverkostossa minulle toikaan! Olen saanut upeita mahdollisuuksia, sain yhteisön kautta ihanan ja aidon ystävän ja monia uusia blogiystäviä sekä kivoja blogeja lukulistalleni! Tämä on ollut hieno vuosi myös blogilleni, joka on kasvanut 70 lukijan blogista tähän pisteeseen. Erostani huolimatta haluan kiittää Kaksplussaa tästä mahdollisuudesta! Blogiyhteisönne alkaa olla jo aika hieno ja se on kehittynyt valtavasti tämän vuoden aikana, jatkakaa samaan malliin! Toivotan teille kaikille uusille kaksarilaisille ja minun aikana Kaksplussalla bloggaaville tsemppiä jatkoon ja postausintoa!  

Sanotaan, että kun yksi ovi suljetaan, niin toinen avautuu, enkä malta odottaa, mitä siitä ovesta paljastuu kun äiti kelaa siitä sisään!

 

♥: Selina


sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Pysähdys

Olen pysähtynyt. Tajusin tämän viime yönä imeskellessäni kolmatta mehujäätäni. Itse tehtyjä ei lasketa, eihän?! Istuessani olohuoneen sohvalla, vieressäni lojui keskeneräinen käsityö ja edessäni tietokoneen ruudulla oli tyhjä sivu, joka odotti tekstiään. En vain saanut tartuttua niistä kumpaakaan, vaan vain hiljaisuus ja omat ajatukset täyttivät mieleni. Pysähdys, se oli ainoa todellinen asia sillä hetkellä!

Viime viikot ovat olleet perheellemme rankkoja äkillisen halvausoireiston vallatessa muutenkin vetelät alaraajani. Jos lapset saavat kaupan leluhyllyllä spagettiraivareita, niin jaloistani voisi sanoa samaa - yksi raivari molemmissa jaloissa, jotka ovat varmasti yhtä vetelät kuin leluhyllyjen välissä uhmakohtauksen saanut taapero! Nyt olen kuitenkin alkanut huomaamaan vasemmassa jalassa pientä palautumista. Pistely ja tikustelu ovat vähentyneet ja jalka ottaa jo hieman painoa päälleen siirtymisien yhteydessä, eikä vain valahda lötkönä sivulle jalkapohjan saadessa lattiakosketuksen. Se ei voi olla huono merkki ja uskonkin, että jalkani tulevat toipumaan halvauksesta ainakin osittain! Ensi viikolla selviää lisää jalkojen tilanteesta, kun menen pisteltäväksi ENMG-tutkimukseen.

Myös blogi on sairastellut senkin halvaantuessa ja seuratessa kirjoittajansa esimerkkiä. Minusta on tuntunut, etten saa enää mitään aikaan - kuin olisin kirjoittanut jo kaiken mahdollisen, vaikka tiedän ettei se ole mahdollista. Kommentit odottavat vastauksia ja luonnoksissa odottaa monta postausta kuvia, oikolukua tai sitä luovaa kirjoitusvyyhtiä, postauksen esiastetta, jota en näytä koskaan kenellekään. Myös blogini on pysähtynyt, mutta on hienoa huomata, että te olette ihanan aktiivisia kommentoimaan ja blogi on saanut jälleen uusia lukijoita - kiitos ja tervetuloa mukaan! 

Olen siis täysin pysähtynyt, enkä ole aivan varma mitä se tarkoittaa!




Uskon kuitenkin, että niin elämässä kuin blogissa pätee samat säännöt - shit  happens ja elämä jatkuu hyvin pian sen jälkeen! Aina ei huvita, jaksa tai ei edes viitsi. Tämä kaikki täytyy vain kestää ja odottaa taas sitä tunnetta, kun Bloggerin avaaminen ei aiheuta enää isoja kysymysmerkkejä ja metrin korkuista seinää, vaan niitä ihania tunteita; iloa, inspiraatiota ja kirjoituspuuskaa! Pysähdyksestä huolimatta yhdestä asiasta olen kuitenkin täysin varma. Rakastan bloggaamista ja siksi tiedän, että tämä seinä murtuu ja pääsen pian taas siihen fiilikseen, jota jokainen bloggaaja tarvitsee luodakseen blogimaailman virtaan jälleen uusia postauksia!



 

♥: Selina






 Bloggaavat lukijat: oletteko koskaan kokeneet samaa pysähdystä?

lauantai 23. tammikuuta 2016

Tänään me...

....vietimme pitkän ja laiskan aamun lastenohjelmia katsoen.


....söimme lounaaksi riisiä ja kanakastiketta, josta A-muru söi vain kastikkeen! "Äiti kana on pahaa, mutta kananmakuinen kastike on hyvää!", hän ilmoitti syödessään kananmakuista kermakastiketta ja riisiä. Kokeilin tänään ensimmäistä kertaa valmistaa riisiä joululahjaksi saadulla riisinkeittimellä ja siitä tuli kuulemma täydellistä - akilleen kantapääni on poissa! 


...askartelimme onnittelukortin ja paketoimme suloisen Kikkaran syntymäpäivälahjan - huomenna juhlitaan!


...ostimme sitruspusertimen  (SÄHKÖLLÄ TOIMIVAN!) ja aivan liian monta appelsiinia!



....touhusimme iltapäivällä monta tuntia ulkona ja koeajoin uuden pyörikseni, Panthera X:n, - se on ihana!!





...skippasimme päiväunet ja se kostautui kiukutteluna ja uhmailuna!

...pelasimme dominoa. 



...söimme päivällisellä A-murun toiveesta nakkia ja ranskanperunoita.

...touhusimme uuden värityskirjan parissa - Frozen on täällä(kin)!

 ...herkuttelimme kylvyn jälkeen poppareilla.


"Äiti, minulla oli tänään kiva päivä!", sanoi A-muru ennen nukahtamistaan touhukkaan päivän jälkeen. Niin meilläkin rakas A-muru, isin ja äidin päivänpaiste, pinnan venyttäjä, hassuttelelija ja täydellinen aarre!


Ihanaa lauantai-iltaa kaikille!




♥: Meidän perhe





Mitä te olette puuhastelleet tänään?

perjantai 22. tammikuuta 2016

Kylmä ja kirpeä vitamiinipommi pakkaspäiviin!

Kun ulkona paukkuu pakkanen ja pyöriksen renkaat eivät etene lumikinoksissa, mieli kääntyy väistämättä kesään, aurinkoon ja lämpöön! Ärsyttävästä talvesta ja valtavasta lumimäärästä huolimatta sain tänään maistaa pienen palan aurinkoa, kun herkuttelin tällä kylmällä ja kirpeällä vitamiinipommilla - olin myyty! 

-  Pese yksi appelsiini ja yksi sitruuna ja raasta niistä kuori vältellen kitkerää valkoista osaa. 

- Kiehauta kattilassa vesi, sokeri ja kuoriraasteet. Anna kiehua kunnes sokeri on sulanut ja seos muuttuu siirappimaiseksi.
 
- Purista appelsiineista ja sitruunoista mehu ja kaada se lävikön läpi astiaan, ettei mehujädeihin tule siemeniä tai isoja hedelmälihapalasia.


- Lisää mehuun hunaja ja sokerisiirappi sellaisenaan tai lävikön läpi.

- Sekoita ja kaada mehu mehujäämuotteihin, nosta pakastimeen ja odota. Nämä kirpeät vitamiinipommit ovat noin 8 tunnin kuluttua valmiita herkuteltavaksi!
 

Näiden herkullisten mehujäiden valmistaminen oli helppoa - tai miten sen nyt ottaa! Se tunne, kun on puristanut pakkasen ja villalangan kuivattamin käsin kuudesta appelsiinista ja kolmesta sitruunasta mehut on suorastaan kirpaiseva! Kuitenkin, kun maistelimme tänään vielä uudemman kerran A-murun kanssa tuotoksiamme, käsien kirvely oli enää vain ikävä muisto, ja matkustin mielessäni takaisin ihaniin ja lämpimiin kesätunnelmiin! Puristan siis mielelläni toisenkin satsillisen mehua näiden kylmien herkkujen eteen - tai ehkä ostan sitruspuristimen, joka toimii sähköllä! ;)

Herkullista ja kirpeää viikonloppua kaikille!

 

 

Kirpein terveisin: Selina

 



Ps. Sain viikko sitten mielenkiintoisen sähköpostin Mediaplanetilta. Minua pyydettiin kirjoittamaan heidän kansanterveys.fi -sivustolleen artikkeleita siitä miten yhdistää perhe-elämä ja vaikea sairaus. Tässä linkki ensimmäiseen postaukseen! Jatkossa Mediaplanet julkaisee kirjoittamiani artikkeleita, jotka jaan teidän luettavaksi blogin FB-sivuilla. Kurkatkaa myös sivuston toiseen blogiin, Toiveena vauva, joka on koskettava ja rehellinen kuvaus lapsettomuudesta ja lapsettomuushoidoista.

torstai 21. tammikuuta 2016

A-muru postaa: 25 syytä, miksi äitini raivoaa kotona

Hyvä äiti,

sinulta toivottiin postausta asioista, joista raivoat kotona. Kiillottelet ilmeisesti salaa sädekehääsi, joka ei ole ollenkaan niin kultainen kuin annat ymmärtää, koska kuvittelit pääseväsi tästä postaustoiveesta vain olkiasi kohauttaen! Nyt minä aion paljastaa kaiken. SINÄ_RAIVOAT_KOTONA ja se on ihan ok - oikeesti! Kaikki tekee sitä joskus. Raivoat kotona aika paljon ja se johtuu ehkä isistä, uhmastani tai sitten makeisveron poistumisesta - senkin karkkia pihtaava tylsimys! Siksi minä astun taas puikkoihin ja paljastan 25 syytä, miksi sinä raivoat kotona! Ja tiedoksenne, tässä ei ole kaikki!



Minun äiti raivoaa kotona, koska...
  1. ...isi ja minä pureskelemme kynsiämme. Siitä kuuluu kuulemma ällöttävä ääni, mutta minä en ymmärrä miksei niitä saisi purra...pureehan isikin.
  2. ...syljen ruokaa. Okei tiedän, huonoa käytöstä, mutta mitäpä yrität piilottaa perunamuusin sekaan pihvin palasta, jota ilmoitin etten syö!
  3. ..syön salaa taikinoita. Rakasta pullataikinaa ja pitäähän hei kaikkea maistaa - ite opetit!
  4. ..lettini ei onnistu.
  5. ..en tottele - oliko tämä jollekin yllätys?
  6. ...koirat eivät tottele - normaalia!
  7. ...isi ei tottele - mitä tarkoittaa tossun alla? 
  8. ...ulkona on (MUKA!!!) liian paljon lunta.
  9. ...pengon päivittäin äidin vaatekaappia etsiessäni täydellistä prinsessamekkoa! Minäkään en löydä sieltä enää mitään!
  10. ...leuassani on kuulemma reikä ja kanalauma eläisi ruokapöytämme alla. Mitä ihmettä?!
  11. ...YouTubesta on poistunut minun lempivideo, mutta miksi ihmeessä äiti siitä raivoaa? Minultahan se on pois ja sitten itken ja raivoan ja...aaaa okei nyt ymmärrän!
  12. ...isi soittaa liikaa kitaraa.
  13. ...Minikoira M kuorsaa.
  14. ...leikkasin saksilla reiän paitaani ja housuihini - se oli vahinko!
  15. ...piirsin olohuoneen seinään - se ei ollut vahinko! Halusin vain kokeilla miltä seinään piirtäminen tuntuu.
  16. ...kaupassa oli äidin lempimehu loppunut.
  17. ...isi toi vain yhden Amppari-mehujään paketillisen sijaan - hei äiti, just deal with it! Minäkin saan VAIN yhden enkä saa syödä sitäkään  kokonaan!
  18. ...järjestin pehmoleluille vaahtobileet vessassa.
  19. ...muovailen olohuoneen nukkamatolla, vaikka se on kiellettyä. Valkoinen muovailuvaha ei kuulemma sovi ruskeaan mattoon.
  20. ...pakkasta vihaavat Minikoirat tekevät tarpeensa sisälle. Äiti on antanut niille pakkasten kunniaksi uudet nimet: Paskakkiainen ja Kuspissiäinen. Minä en tosin saa kutsua heitä näillä nimillä.
  21. ...joku on tosi tyhmä ja epäreilu.
  22. ...kaadoin pussillisen makaronia, rikoin kennollisen munia, pudotin mehupullon, rikoin kaapin vetimen, syötin Minikoira M:lle kalapullia (se sai niistä ripulin, hih) ja sekoitin äidin lankalaatikon saman päivän aikana.
  23. ...isiä saa aina odottaa - ja se on muuten totta!
  24. ...myöhästymme joka kerta joka paikasta.
  25. ...hän joutuu raivoamaan kotona. Äiti sanoo minulle tosi usein, että miksen voisi vain uskoa kerralla, ettei tarvitsisi aina korottaa ääntä, istua harminpaikassa ja lopulta luovuttaa lempilelu penalty boxiin. Usein äiti kuitenkin ja vetää bad mom day-kortin ja antaa periksi. Silloin saan katsoa vielä kerran YouTubesta kivan muovailuvaha-videon ennen nukkumaanmenoa!

 

♥: A-muru

 


Onko teillä äitini blogia lukevilla äideillä jotain tunnustettavaa? Miksi TE raivoatte kotona?

tiistai 19. tammikuuta 2016

Vauvantekohommia keittiössä

"Monta pientä varvasta, sekä suppusuu,
nenä pieni nykeröinen, sydän pakahtuu.

Tuoksu pienen vauvan, nyytissä hengittää,
äidin pieni palleroinen, oi pientä elämää."


-Positiivarit- 

Elämä on makeaa ja niin ovat vauvanikin! Keittiössämme on syntynyt jälleen uusien pienten ihmisten ensimmäisiin tärkeisiin juhliin sokerimassakoristeita, jolla on myös monta pientä varvasta sekä suloinen suppusuu. Tosin näiden pienten palleroisten näkemisestä ei pakahdu välttämättä pelkkä sydän, vaan se saattaa katkaista myös lakkoilevan sokerihiiren herkuttoman tammikuun!





Viime vuoden vauvojen vallankumouksen seurauksena keittiössämme syntyi nämä suloiset ja makeat yksilöt. Uusin koriste lähti muutama viikko sitten matkaan pienen Irene-vauvan ristiäisiin ja koriste on tehty Irenen äidin toiveiden mukaan sokerimassasta. Lisäksi mukaan lähti yksi vaaleanpunainen sokerimassaruusu. Pääsin pöllyttelemään jauhoja ja työstämään sokerimassaa myös kauniin siskontyttöni ristiäisiä varten, joita juhlittiin joulukuussa, mutta ristiäiset olivatkin tuplajuhlat, koska samalla juhlimme myös hänen isoveljensä, meidän suloisen kummipoikamme, 2-vuotissynttäreitä. Olen tehnyt aikanaan myös kummipoikamme ristiäiskakun ja siihen vauvakoristeen sokerimassasta, joten oli luonnollista, että myös hänen pikkusiskonsa sai omansa. Harmi vain, että isoveikka päätti antaa sokerille vallan ja söi ylpeän ja silloin hieman mustasukkaisen isoveljen elkein koristevauvan pään! Niin ja ettei elämä olisi vain vaaleanpunaista unelmaa, sain elokuussa kunnian leipoa nuorimman kummilapsemme ristiäisiin kesään sopivan mansikkamoussekakun ja sitä koristi tietenkin myös pieni kukassa nukkuva tuhisija. Voi kyllä tämä vauvanteko onkin helppoa ja herkullista! ;)

Toivon näille pienille maailmanvalloittajille, joiden kakkuja pääsin koristelemaan kaikkea hyvää, makeaa ja herkullista!

 

♥: Selina

 

Tykkäättekö te leipoa tai tehdä koristeita? Ilmiantakaa itsenne ja linkatkaa bloginne! ;)

Ps. Pikkuniksejä leipomiseen ja koristeluun löydätte tästä, tästä ja tästä!

maanantai 18. tammikuuta 2016

Toivepostaus: Kun A-murun äiti kelaa

Sairaus on ollut tämän kuukauden aikana pinnalla niin perheessämme kuin blogissa. Viikko sitten alkaneet jalkojen halvausoireet säikäyttivät koko perheen, myös A-murun. Kun halvausoireet alkoivat minun itkiessä sängyllä, Isimiehen tutkiessa ja hieroessa velttoja jalkojani niin, A-muru tuli viereeni, silitti kasvojani ja peitteli hellästi jalkani. Nyt, kun olen taas kotona hän on ymmärtänyt, ettei äiti voi enää liikkua lattialla kontaten leikkien aikana ja, että lattialla istuminenkin ilman tukea on työlästä. "Äidin jalat ovat väsyneet!", sanoo meidän kolmevee ja on hän aivan oikeassa! Äidin jalat ovat tosiaan hyvin väsyneet.

Tässä toivepostauksessa kerron teille, miten  tyttäremme on sopeutunut sairauteeni ja siihen kun A-murun äiti kelaa.


A-muru on nuoreen ikäänsä nähden joutunut näkemään paljon sairautta, äidin sairaalajaksoja ja kipua. Totuushan on se, ettei A-muru tiedä muunlaisesta äidistä kuin kelaavasta hormonihyrrästä, joka rakastaa häntä, vaikka hän keittää leikki kahvinkeittimellään maitoa veden sijaan tai piirtää seinään omaa kasvukäyräänsä! Sairauden aiheuttamista vaikeuksista huolimatta en kuitenkaan pitäisi sairauttani täysin huonona asiana A-muru elämässä. Se(kin) on kasvattamassa A-murusta empaattista, ymmärtäväistä ja anteeksiantavaa pienentä tyttöä. A-muru antaa anteeksi sen, etten jaksa kivuiltani aina leikkiä hänen kanssaan kuin myös sen, kun Isimies imuroi hänen Legoukkonsa. Hän ymmärtää, että kipeänä tarvitsen lepoa ja istuu viereeni ehdottaen, että katsoisimme yhdessä lastenohjelmia kuten hän myös ymmärtää, ettei isi imuroinut Legoukkoa tahallaan. Kun katsomme yhdessä lastenohjelmia, huomaan pienen käden silittelevän käsivarttani - hän lohduttaa minua. Vain pieni kosketus riittää ja sydämeni sulaa. Niin ja se imuriin sukeltanut Legoukko. Hän sanoo isilleen, että ainahan voit ostaa uuden - elämä on niin helppoa kolmeveen mielestä! A-muru on myös tsemppari. Hän kannustaa minua, kun leikimme hippaa minun yrittäessä pysyä pyörätuolilla ketterästi juoksevan taaperomme perässä. "Hyvä äiti, saat minut pian kiinni!", hän huutaa ja sitten hän pysähtyy ja antaa minun napata itsensä syliini ja pienen kutituksen ja pusuttelun jälkeen leikki taas jatkuu! A-muru kannustaa myös muita lapsia tutustumaan pyörätuoliini ja minuun, "Tämä on mun äiti ja sen pyörätuoli!".

Minun tyttäreni, hän on aarre ja ei ole hetkeä etten olisi hänestä ylpeä! 

Kelaavalla äidillä on tietenkin myös varjopuolensa. A-muru huolestuu, kun lähden fysioterapiaan ja varmistaa, että tulen sieltä takaisin kotiin. Hän on alkanut myös ensimmäistä kertaa aidosti ikävöimään minua, kun olen poissa ja se näkyy kiukutteluna, alakuloisuutena ja iltaitkuina. Minua satuttaa kuitenkin eniten on se, että nyt hän on alkanut ymmärtämään, että kaikki toimenpiteet ja leikkaukset tekevät minulle kipeää. Kun minut leikattiin syyskuussa, A-muru kysyi minulta tulevasta leikkauksesta puhuttaessa, että leikkaako se kirurgi minun pitkät kynnet. En osannut vastata siihen mitään. Kuitenkin tavatessamme ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen tikkien kiristäessä vatsassani, kyljessäni ja selässäni, A-muru totesi vakavana, ettei äiti ollutkaan Tampereella vain kynsien leikkaamista varten. Hän oli hetken aivan hiljaa, mutta pian hän silitti selkääni hellästi ja sanoi: "Voi äiti, kyllä sinä paranet!". Tämän jälkeen olemme A-murun kohdalla päättäneet, että puhumme kotona sairaudestani asioiden oikeilla nimillä - tai niin hyvin kuin kolmeveelle voi puhua. Mielestämme perheen tärkein tasapaino rakentuu rehellisyydestä, myös vanhempien ja lasten välillä. Uskon, että rehellisyys onkin nyt osittain helpottanut A-murun ymmärrystä siitä, miksi joudun olemaan sairaalassa. Niinä hetkiä A-muru ymmärtää, etten pärjäisi kotona.





Mitä toivon A-murun tulevaisuudelta? Toivon, että tyttäremme jatkaisi kasvuaan iloiseksi, energiseksi ja suurenmoiseksi tytöksi! Toivon, että jonain päivänä hän suuttuu minulle ja sairauteeni, kertoo  kuinka paljon hän vihaa sitä ja minua - meitä yhdessä. Niin ja saahan isiäkin vähän vihata! Viha ja kiukku kuuluvat kuitenkin elämään ja nekin kasvattavat. Toivon, että hän eläisi kelaavasta äidistään huolimatta omaa elämäänsä ja tavoittelisi omia unelmiaan, eikä opiskelisi lääkäriksi etsiäkseen hoitokeinoa äitinsä parantamiseen. Toivon, että hän saa elää elämänsä onnellisena ja saisi kaiken, mistä ikinä haaveilee - myös tavata ihanan ja paljon puhutun Kuningatar Elsan, mikä on meidän neidin suurin toive tällä hetkellä!



 

♥: Selina

 

 

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

A-muru postaa: 25 syytä, miksi raivoan kotona

Olipa kerran suloinen kolmevuotias lapsi. Hänen aamunsa alkoi harmituksella, koska hänestä ei ollut yhtään kivaa herätä uuteen päivään, väsytti ja kiukutti. Aamupalalla puuro jäi syömättä, koska siihen oli eksynyt mansikoiden sijaan vadelmia ja maitokin oli loppunut! Itkua lisäsi vielä se, ettei tyhmä äiti antanut suklaavanukasta syömättä jääneen puuron tilalle, vaan tarjosi rusinoita. Ennen lounasta kaikki leikkihuoneen lelut olivat täysin typeriä! Niitä oli mukavampi heitellä leikkimisen sijaan ja kun ensimmäinen lelu kopsahti äidin otsaan, joutui lapsonen miettimään hölmöilyään harmin paikassa ilman sitä lempparilelua, joka lojui penalty boxissa rangaistuksena huonosta käytöksestä...

Siis kertoiko tuo äidin tarina muka minusta?! Ei, en ole tuollainen, vaan olen ihana, kiltti ja suloinen tyttö - kysykää vaikka isovanhemmiltani! Mutta hei minäpä kerron teille, miksi raivoan kotona!

Raivoan kotona, koska...
  1. ...olisin halunnut lähteä kerhoon prinsessamekossa. Okei se oli äidin yöpaita, mutta aivan täydellinen prinsessamekko - vain viitta puuttui!
  2. ...äiti ei löytänyt Netflixistä Frozenia juuri silloin, kun halusin.
  3. ...en saanut täyttää isin akustista kitaraa Legoilla. 
  4. ...äidin pitää kuvata minun asut ja kun leikin, leivon tai muuten vain hassuttelen!
  5. ...puurossani on mansikoiden sijaa vadelmia! Okei tuossa mansikka-jutussa on siis perää, mutta muuta en tunnusta!
  6. Ja puurosta puheenollen, raivoan kotona aina silloin, kun puuroa tulee päälleni. EN VOI SIETÄÄ SITÄ! Minua itkettää, kiukuttaa ja ällöttää, jos puuroa tippuu vaatteilleni ja etenkin, jos sitä on kasvoillani!
  7. ...en pääse Muumimaailmaan! Äiti sanoi, että Muumit nukkuvat talvella ja Muumimaailma on kiinni, mutta TIEDÄN, että jossain on avain, jonka avulla pääsen Muumimaailmaan ilman, että joudun vankilaan!
  8. ...en saa ruoka-aikana makaronia ja jauhelihakastiketta. Äiti sanoi, ettei pelkällä makaronilla voi elää, mutta tiedän, että hän vain valehtelee!
  9. ...en saanut meikata äidin meikeillä. Miksi äiti saa värittää naamaansa, mutta minä en saa piirtää edes seinään?!
  10. ...en saa mennä ulos paljain varpain! Lumi tuntuisi varmasti hauskalta paljaiden varpaiden alla.
  11. ...en saanut ostaa kaupasta jännittävän näköistä säilykepurkkia. Isi yritti sanoa, etten varmasti pidä säilykelihasta, mutta kaikki mikä on vaaleanpunaista on varmasti hyvää!
  12. ...äiti herättää minut aina kesken päiväunien. Eikö se tajua, että minua väsyttää ja kerhoilu ja leikkiminen ovat raskaita puuhia pienelle ihmiselle!
  13. ...en saa syödä hammastahnaa! Miksei hammastahnaa saa muka syödä?
  14. ...en saanut leikkiä konetiskitableteilla.
  15. ...äiti keskeyttää Frozenin katsomisen aina juuri siinä letiiit kooo - kohdassa, jossa kaunis Elsa-prinsessa laulaa!
  16. ...en saa kerhossa soittaa triangelia.
  17. ...en saa mennä enää kavereille leikkimään iltapuuron jälkeen.
  18. ...pakastimesta on loppunut kaikki jäätelöt.
  19. ...Ti-Ti Nallessa syötiin kurkkua ja meillä oli kurkku loppunut!
  20. ...en saanut suolaa poppareihini.
  21. ...äiti kieltää vaihtamasta vaatteita kahdesti päivässä. 
  22. ...en saanut leipoa keksejä sairaalassa.
  23. ...äiti ei muistanut lempilauluni sanoja - mikä siinä on niin vaikeaa?
  24. ...vaaleanpunaisen värikynän terä katkesi.
  25. Raivoan kotona, koska se auttaa minua hyvällä tuurilla saamaan tahtoni läpi!

 

♥: A-muru

 

Mistä teillä raivotaan?

Idea postaukseen löytyi MTV3.fi:n artikkelista, jossa eräs äiti listasi 44 syytä, joiden takia 3-vuotias raivosi päivän aikana. Alkuperäiseen artikkeliin pääsette tästä! :)

perjantai 15. tammikuuta 2016

Koti

Kyllä kotona on hyvä olla! A-muru, Isimies, Avustaja ja viikonlopun jälkeen alkava tavallinen arki...minulla ole enempää sanoja, olen niin onnellinen!

Kun saavuin tänään iltapäivällä taksilla kotiin, näin A-murun leikkimässä lumihangessa. Hän ei aluksi huomannut minua vilkuttamassa taksin ikkunassa kaivaessaan Isimiehen kolaamaan lumikasaan kuoppia pienellä lapiollaan, mutta pian pihallemme peruuttavaan taksiin kantautui iloiset äiti-huudot ja näin tyttäreni pupulakki päässään pomppimassa Isimiehen vieressä ja taputtamassa käsiään. Voitte varmasti kuvitella, ettei edes vielä hieman liikkuva taksi estänyt minua, kun avasin auton oven ja nappasin minua kohti juoksevan pienen rakkaan ja lumisen pupuni syliin!

Tänään leivomme A-murun kanssa keksejä, mitä hän toivoi minulta jo viime lauantaina. Juuri ennen halvausoireideni alkua A-muru juoksi leikkihuoneestaan innoissaan puisen cookie-keksin kanssa ja pyysi, että leipoisimme yhdessä samanlaisia keksejä. Tietenkin lupasin, kunhan hän nukkuisi ensin kiltisti päiväunet. Sen lupauksen jälkeen kaikki kuitenkin pysähtyi. Sairaalassa ollessani olin jo unohtanut koko keksit, mutta A-muru ei. Hän jopa suuttui minulle tiistaina, kun keksien leipominen ei onnistunut neurologian vuodeosastolla! :D Heti kotiin pääsyn ja pikaisen kauppareissun jälkeen pääsin vihdoin lunastamaan lupaukseni ja annoimme jauhojen pöllytä, A-muru söi enemmän taikinaa kuin leipoi ja lopulta vahti uunissa rapeaksi paistuneiden keksien jäähtymistä ennen sitä ensimmäistä ja odotettua suupalaa.


Keksit onnistuivat hyvin, vaikka pienen vertailun jälkeen A-muru totesikin, etteivät keksit näytä ollenkaan samalta. No aina ei voi onnistua - ei edes sairaan hyvä äiti!


 Huomatkaa pieni ja malttamaton käsi, joka on juuri nappaamassa keksin kesken kuvauksen!

Mutta entä ne pelottavat halvausoireet? Selkäni on kunnossa TT-kuvien perusteella, mutta halvaus on edelleen päällä ja sen vuoksi jalkani ovat polvista alaspäin sairaalan fysioterapeuttia lainaten täyttä spagettia. Saan vasempaan reiteeni edelleen pientä liikettä, mikä on hyvä, mutta myös lantion hallinta on vaikeaa, tai lähes mahdotonta, joten en pysyt enää liikkumaan kuin pyörätuolilla.

Halvaukseen voi olla kolme syytä. Ensimmäinen on kehoni tulehdus, joka ei ole vieläkään antanut periksi. Sitkeä tulehdus on ilmeisesti useamman bakteerin aiheuttama, johon syön antibioottia vielä muutaman päivän. Kaiken järjen mukaan halvaus pitäisi siis parantua bakteerien antaessa periksi, mikä on hyvä uutinen! Halvaus voi olla myös hermojuuritulehduksen aiheuttama, joka voi olla pahimmillaan jopa hengenvaarallinen. Tämän sairauden poissulkemiseksi minusta pitäisi ottaa selkäydinnestenäyte, mutta siihen ei ryhdytä kohdallani kuin pakon edessä. Selkäydinpunktio on kohdallani vaikea toimenpide stimun, selkäytimen arpien ja vaurioiden vuoksi. Hermojuuritulehdusepäilyn kohdalla ei voi kuin odottaa tulevaa hermoratatutkimusta ja seurailla ettei halvausoireisto etene jaloista ylöspäin. Jos näin käy, niin hakeudun tietenkin heti päivystykseen. Kolmas vaihtoehto on sairauden aiheuttama jalkojen hermotushäiriö. Pari vuotta sitten sairaus levisi nielun lihaksiin aiheuttaen tuntohäiriöitä ja lihastoiminnan häiriöitä, enkä sen vuoksi pysty nielemään enää kunnolla. Ei ole siis poissuljettua, että samoin voisi käydä myös jaloilleni, mutta tämä tarkoittaisi sitä, että halvaus olisi pysyvä - ainakin osittain. Valitse nyt näistä sitten mieluisin!

Sairaalassa ajattelin, että eihän nämä jalkojen halvausoireet muuta elämääni mitenkään - olenhan jo valmiiksi pyörätuolissa. Mielessäni pyöri vain A-muru, Isimies, ikävä ja kotiin pääsy, ja siksi treenasin siirtymisiä niin kauan kunnes en tarvinnut enää siirtolevyä enkä hoitajien apua. Se on syy siihen, että saan näpytellä tätä postausta nyt kotisohvalta. Okei, ehkä vähän puhuin itseni ulos sairaalasta - olen jo aika hyvä siinä! ;) Kotona kuitenkin huomasin jo eteisessä ensimmäisen ongelman: minun oli vaikea keksiä turvallinen tapa siirtyä pyörätuolista toiseen käsien avulla, sitä kun ei harjoiteltu sairaalassa. Onneksi Isimies on varustettu pitkällä pinnalla ja hänen avullaan siirtyminen sujui yllättävän hyvin. Ja Isimies. En voi olla kuin valtavan kiitollinen, että olen saanut hänet elämääni! Hän on auttanut minua kaikessa, huomioinut tarpeeni, kertonut rauhallisesti varmasti sata kertaa A-murulle, ettei äiti pysty enää siirtymään lattialle leikkiään, kuten ennen ja jopa odotti suihkussa, kun saippuoin itseäni päästä varpaisiin ja vaahdotin itseni puhtaaksi Hotelli Sairaalaan hajuista! Hän oli myös ensimmäinen ihminen, joka kysyi pelottaako minua. Ja kyllä, minua pelottaa, vaikka yritänkin olla varsinainen kovanaama. Mikään ei ole vielä varmaa, mutta toivon, että halvaus lähtisi parantumaan edes osittain, että voisin istua lattialle A-murun kanssa leikkimään ilman pelkoa siitä etten pääse enää takaisin pyörätuoliini! Kaikki murheet kuitenkin hälvenivät hetkessä, kun sain tänään kuiskata nukkuvalle A-murulle, että rakastan häntä eniten maailmassa ja antaa hellän pusun hänen poskelleen. Samalla A-muru hymyili aivan kuin olisi kuullut, että olen siinä!

 

 

♥: Selina