keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Pelottava, mutta rakas raskausaika

Toinen raskaus on saanut minussa monia tunteita pintaan. Olen yhtä aikaa iloinen ja onnellinen, mutta samalla täysin...no, paniikissa! On ehkä kliseistä edes heittää tämä lause ilmaan, saati kirjoittaa se, mutta kirjoitan silti; rakastuin talvivauvaamme ja ajatukseen pienestä elämästä kasvamassa sisälläni jo siinä vaiheessa, kun näin ne kaksi odotettua viivaa tikussa - sanoo biologia mitä tahansa pienestä nuppineulan pään kokoisesta solumöhkäleestä tai 5. raskausviikon alkion kehityksestä. Olin rakastunut vauvaan, meidän toiseen lapseemme.

Olen ollut aina aivan toivoton murehtija, pelkääjä ja panikoija. Voin rehellisesti sanoa, että en olisi voinut yksinkertaisesti elää aikana, jolloin ei ollut kännyköitä, desinfioivia käsipyyhkeitä tai modernia lääketiedettä - olisin varmasti seonnut! Raskausaika ei tee  yllättäen poikkeusta, vaikka tässä toista kertaa olenkin venyttämässä vatsanahkaani, tunnustelemassa potkuja ja pitämässä peukkuja, että mahdun pyörätuoliini vielä viimeisilläkin raskausviikoilla. Voin rehellisesti sanoa, että tunsin puhdasta onnea tästä toisesta raskaudesta vain pari sekuntia - sen verran, että näin viivojen piirtyvän raskaustestiin. Parhaimman onnellisuustärinän loputtua aloin pelkäämään, että kyseessä onkin kemiallinen raskaus, tuulimuna tai että tulen saamaan varhaisen keskenmenon, vaikka yhteenkään näistä peloista ei ollut erityisen suurta tai selkeää syytä.

Ensimmäiset raskausviikot kuluivat epäuskossa, "Minäkö raskaana jälleen?", ja vessassa rampaten pelkojen kytiessä jatkuvasti ikävästi takaraivossani. Ensimmäinen oksennus raskausviikolla 7 aiheutti kuitenkin sisäisen riemunkiljahduksen; "Hei tää kuuluu asiaan!"; ajattelin hymyillen, kun makasin eteisen viileällä kivilattialla oksentamassa edesmenneen Anttilan pussiin. Silloin pystyin olemaan ehkä hetken onnellinen raskaudesta, olihan minulla selkeitä oireitakin. Uskalsin ensimmäistä kertaa vetää kunnolla henkeä vasta, kun saimme nähdä viikkoa myöhemmin varhaisultrassa pienen sydämen vahvan sykkeen. Se tunne oli uskomaton, mutta katsoessani pienen sydämen sykettä siltä suttuiselta neuvolan ultraäänilaitteen näytöltä ymmärsin, että rakkauteni syveni pieneen ihmeeseemme jokaisen sydämen lyönnin myötä ja mahdollinen luopuminen tekisi päivä päivältä kipeämpää. Ja niin pelko palasi takaisin sen pienen hetken ilon ja helpotuksen tilalle.
 

Raskausviikot kuluivat ja kehoni alkoi hiljalleen muuttumaan. Tuntui uskomattomalta, kuinka kehoni pystyi kasvattamaan pientä ihmettä ja tekemään heikkoudestaan huolimatta kaiken juuri oikein. Vauva kasvoi ja kehittyi normaalisti ja ensimmäisessä äitiyspoliklinikan ultrassa saimme kuulla kaiken olevan juuri niin hyvin kuin viikkoihin nähden voi olla. Se oli luonnollisesti helpotus. Kun lähdimme vastaanotolta, lääkäri sanoi minulle, että muutaman kuukauden päästä tulen pitämään sylissäni pientä vauvaa ja kaikki hyvin. Hänkin oli aistinut pelkoni eikä ihme, olinhan kelannut ensimmäiset 12 viikkoa täysin seinillä! 

Mistä pelkoni sitten johtuu? Minulle on monesti sanottu, että pelko on turhaa, koska enhän minä yksinkertaisesti voi mitään, jos jotain pahaa sattuu. Näin minäkin sanoisin, jos joku uskoutuisi minulle menettämisen pelostaan ja se on aivan oikein, mutta ei se kyllä valitettavasti mitään auta - pelko on läsnä vaikka kuka sanoisi tai tekisi mitä. Voi kuinka toivoisinkaan, että voisin elää jokaisen raskausviikkoni vain nauttien olosta ja siitä, että kehoni rakentaa päivä päivältä jotain uskomattoman upeaa, mutta tiesin jo sitä maagista plussaa katsoessani pelkääväni siihen asti, kunnes saan talvivauvamme syliin ensimmäistä kertaa. Näin oli myös A-murun raskausaikana. Tässä raskaudessa pelko on ollut kuitenkin hallitsevampaa, koska jos jotain pahaa sattuisi, tiedän nyt mitä menettäisin - saanhan olla jo yhden ihmeen äiti. Myös ikä ja tieto ovat mukana lisäämässä tätä pelottavaa tuskaa, samoin netti ja keskustelupalstat, joihin Isimies ja vauvan tuleva kummitäti ovatkin asettaneet minulle käyttökiellon ennen kuin ensimmäinen kolmannes ehti edes päättyä. En ole kuitenkaan kummankaan raskauteni aikana pelännyt menettäväni vauvaa vain sairauteni vuoksi. Tiedän, ettei kehossani ole mitään sellaista vikaa, joka olisi voinut aiheuttaa keskenmenon varhaisessa vaiheessa tai lisäisi merkittävästi keskenmenon tai lapsen vakavan sairastumisen riskiä. Emmehän muuten olisi tähän ryhtyneetkään. Pelkään, koska tämä on vain sellainen asia, johon en voi itse vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisin.


Raskauteni on edennyt yli puolivälin, joten kaikki sanovat minulle, että odotuksemme on jo hyvällä mallilla. Minusta kuitenkin kaikki on hyvin vasta sitten, kun saan pienen ihmeemme syliin ensimmäistä kertaa ja voi se rakkauden tunne pakahduttaa sydämeni jo nyt! Talvivauvamme on onneksi osoittautunut isosiskonsa tavoin hyvin aktiiviseksi liikkujaksi ja se tuntuu ja myös näkyy vatsan heiluessa hennosti vauvan potkujen tahtiin. Potkut ovatkin tällä hetkellä raskauden kantava voima, koska niistä tiedän, että rakkaamme voi hyvin. Ihme on jo tapahtunut, tulin raskaaksi jälleen, mutta nyt minun on vain annettava ihmeen tapahtua loppuun, enkä voi kuin odottaa ja sekös vasta onkin tuskaista! Sanonta, odottavan aika on pitkä, pitää siis hyvin paikkansa!



 

♥: Selina

 



Pelkäsitkö/pelkäätkö sinä raskausaikana?

31 kommenttia:

  1. Pelkäsin kyllä, ja pelkäsin siihen asti kunnes saimme vauvan syliin. Pääosin nautin raskaudesta mutta etenkin myös toisen raskauden kohdalla pelkäsin vielä enemmän menettämistä kuin ensimmäisen. Kai se kuuluu omalla tavallaan asiaan. :) Olen kuitenkin niin onnellinen teidän puolesta ja toivon ja uskon että kaikki menee hyvin! ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, juuri huomasin, että minulla oli kaikkiin tämän postauksen kommentteihin vastaamatta! Nyt äkkiä siis korjaamaan vääryys! ;)

      Minäkin uskon, että kaikki menee hyvin. Minulla on ollut tämä tunne plussasta asti, mutta silti huolettaa. <3 Mukava kuulla, että peloista huolimatta pystyit nauttimaan raskaudesta. Niin minäkin yritän kovasti, mikä on nyt helpompaa kun poika liikkuu niin paljon. <3

      Poista
  2. Niin kauniit kuvat ja masu. ♥
    Täällä on neljää viimeisintä odotusta varjostanut pelko. Kipeä keskenmeno esikoisen jälkeen jätti isot jäljet ja sitä tajusi kuinka onni ja ilo voi vaihtua yhtäkkiä suureen suruun. Onneksi sydänäänten kuuntelu kotona ja pienen liikkeet sai välillä pelot siirtymään sivuun seuraavissa odotuksissa ja pystyin nauttimaan odotuksesta.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana! <3

      Keskenmeno vaikuttaa varmasti paljon tuleviin raskauksiin. Onneksi muut raskaudet menivät hyvin ja saitte pienet ihmeenne syliin asti! <3

      Poista
  3. Pelkäsin kyllä, todella tutun kuuloisia ajatuksia oli kirjoituksessasi. Omalla kohdalla raskaudet (2kpl) ovat olleet keinoalkuisia, luonnollisin keinoin emme voi saada lapsia, ja pakahduttavan onnentunteen rinnalla on kulkenut yhtälailla valtava menettämisen pelko. Kaikki on kuitenkin mennyt hyvin, lapsettomuuteen suurinpiirtein tykkänään tuomituista tulikin kahden ihanan pojan vanhemmat! Ei voi kuin tuntea mittaamatonta kiitollisuutta ja rakkautta. <3 Paljon onnea raskaudesta, toivottavasti kaikki sujuu oikein hienosti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit oman kokemuksesi ja vOi miten ihana kuulla, että saitte kaksi poikaa! <3 Pelko varmasti unohtuu ajan kanssa, mutta raskausaikana se ottaa koville. Kaikkea hyvää teidän perheelle! <3

      Poista
  4. Pelkäsin.. ja kun vauva on syntynyt, niin pelkää kätkytkuolemaa, vakavia sairauksia ja kaikkea mahdollista. Äitiys on ihanaa, mutta sen mukana tulee valtavasti myös huolta ja pelkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sama kävi täällä, kun A-muru syntyi. Tunsin oloni niin petetyksi, kun tajusin ensimmäistä kertaa aidosti, että eihän se pelko tähän lopu.

      Poista
  5. Tuttuja mietteitä! Mä en osittain poikien kanssa ole pystynyt mitään suurempaa hankkimaan tai laittamaan ennen kuin synnytys on ollut käsillä. Osittain tähän vaikutti vaikeat raskaudet, mutta suurelta osin myös pelko. Vaikka kaikki menisi hyvin ihan viime metreille asti, voi silti jotakin käydä vielä synnytyksessäkin. Ehkä tuo terve pieni pelko on kuitenkin normaalia ja kuulu vain odotukseen sekä äitinä olemiseen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen myös, että pelko kuuluu omana osanaan raskauteen, vaikka se ikävää onkin. Minäkin ostin ensimmäiset vauvatarvikkeet vasta kun puoliväli oli ylitetty. Sama oli A;n raskausaikana.

      Poista
  6. Sinä kirjoitit juuri minun ajatukseni. Sitten vasta se pelko loppuu, kun se pieni käärö on sylissä. Tosin sitten alkaa toisenlainen pelko. Pelko kätkytkuolemista, onnettomuuksista ja muista mahdollisista uhista. Kyllä se äitinä oleminen on rankkaa. ❤️ Mutta antoisaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelko ei lopu koskaan. Isä sanoi, että vaikka olenkin aikuinen, olen aina isin tyttö ja hän huolehtii aina hyvinvoinnistani.

      Äitiys on silti parasta mitä olen saanut. <3

      Poista
  7. Minä niiiin tiedän tuon tunteen... Yksi keskonen, yksi pahasti sairas sikiö, ja nyt uusin rv5+. Pelko ei väisty hetkeksikään. Itselläkin riemu siitä, että sittenkin saatais vielä toinen vauva, kesti pienen hetken. Se jälkeen ei ole ollut luottoa yhtään mihinkään. Tällä hetkellä pelkään ehkä eniten kohdunulkoisen raskauden mahdollisuutta. Sitä ei olisikaan vielä kokeiltu... :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikkea hyvää raskauteesi! <3 Toivon sydämestäni että kaikki menee hyvin ja saatte tämän pienen syliin asti ja täysaikaisena! <3

      Poista
  8. Tähän tekstiin on helppo samaistua ja itsellä huoli väistyi vasta hetki synnytyksen jälkeen kun pieni oli omassa sylissä hyvinvoivana. Ei siinä ultrat tai muiden sanat paljoa auttaneet, vaikkei mitään aihetta huoleen ollutkaan! Ihanaa odotusta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen ultran jälkeen rauhallinen ehkä muutaman päivän, mutta sitten huoli palaa. Onneksi poikamme on hyvin liikkuvainen tapaus, joten liikkeet ja hikka helpottaa oloa hurjasti. Kiitos! <3

      Poista
  9. En ole koskaan ollut raskaana, mutta olen muutenkin sellainen huolehtija, että varmasti pelottaisi. Ymmärrän siis sua vaikka en raskaana olekkaan ollut. Mutta pitää kuitenkin ajatella, että kaikki mene hyvin ja pysyä positiivisena <3 Tsemppiä loppuraskauteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen myös ollut aina kova stressaaja ja huolehtija eikä siis ihme, että nyt kelaan seinillä! ;D Kiitos ihana! <3

      Poista
  10. Kyllä minäkin pelkäsin raskausaikoinani. Minun viidessä raskaudessani olen neljässä ensimmäisessä kärsinyt verenvuodosta. Monta kertaa olen sännännyt mieheni kanssa päivystykseen keskenmenoa peläten. Lisäksi minulla on ollut muitakin vaivoja, esim. raskausmyrkytys ekassa raskaudessani. Viidennen lapsemme syntyessä olin 39- vuotias, eli no... aika iäkäs mamma.
    Minulla pelot eivät ole väistyneetvauvan synnyttyä. Sitten olen pelännyt mm. kätkytkuolemaa vauvan hengitystä vahtien. Nyt, kun nuorin lapsistani on jo 9- vuotias, ovat suurimmat pelot jo taaksejäänyttä elämää.
    Yritä nauttia raskaudestasi! Tiedän, että se on helpommin sanottu, kuin tehty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raskausajan verenvuoto on kyllä pelottavaa, samoin raskausmyrkytys! Yritän nauttia ja nautinkin! Onneksi poika on hyvin liikkuvainen joten se helpottaa pelkoja hurjasti. <3

      Miten Maskussa meni? :)

      Poista
  11. <3<3<3 Ihanaa, että osaat puhua pelostasi näin avoimesti! Luulen, että jokainen raskaanaoleva kokee menetyksen pelkoa ja jokainen yrittää parhaimman mukaan selvitä peloista. Itse muistan myös pelänneeni sitä kun en hetkeen ollut tuntenut potkuja tai sitä miksi vauvalla ei tänään ollut hikkaa ja sitä miksi minulla yhtäkkiä ei enää ollut paha olo.. Jokaista pientä muutosta olotilassani jännitin! Onneksi meille on syntynyt kaksi tervettä ihanaa vauvaa <3<3<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole yksin pelkojeni kanssa, joten siksi näistä onkin helpompi puhua avoimesti. Itsekin huomaan seuraavani juurikin potkuja ja huolestun jos vauva on hiljaisempi. No täytyyhän pienenkin nukkua. ;)

      Poista
  12. Mietin näitä samoja asioita paljon kolmannen raskauden aikana ja sen jäljeenkin http://nauravanappi.blogspot.fi/2015/09/keskiviikon-synkat.html. Eipä siinä oikein auta kuin toivoa parasta ja välttää sitä, että pelko ottaa liiaksi hallintaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Käyn kurkkaamassa postaustasi, kiitos linkistä! <3

      Poista
  13. Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Ei, minulla ei ole mitään perussairautta eikä ikänikään tee vielä riskejä. Mutta minulla on yksi ihana tytär ja takana kaksi kipeää menetystä. Tiedän, mitä on menettää sen jälkeen, kun se pieni sydän on jo nähty sykkivän tarmokkaasti. Olemme nyt aikalailla samoilla viikoilla, omakin raskauteni yli puolen välin (juuri ja juuri) ja rakenneultrassakin kaikki niin hyvin kuin voi olla. Silti se pelko ei hellitä. Tiedän, että se helpottaa vasta, kun saan vauvan alkuvuodesta syliini. Haluan ajatella "kun", vaikka mieleen hiipiikin aina "jos". Tsemppiä teille ja meille ❤ Sinulla on ihana blogi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maija kommentistasi ja kun jaoit kokemuksesi. <3

      Pelko on täälläkin läsnä vaikka vauvalla on kaikki ultran mukaan kunnossa. Alkuvuotta odotetaan täälläki kuin kuuta nousevaa! <3 Kaikkea hyvää raskauteesi, sinulle ja teidän perheelle! <3

      Poista
  14. Täällä samanlainen hermokimppu raskausaikana! (ja samalla linjalla jatkan äitinä...) Tokassa raskaudessa kävimme yksitysellä varhaisultrassa ja hankin kotiin dopplerin, se vähän auttoi hermoilussa. Nykyään pelkään sitten kätkytkuolemaa ja vaikka vauvan sängyssä on kätkythälytin, kuulostelen silti välillä hengitystä, koska mistä mie voin tietää, että se hälytin todella toimii...

    Mutta raskausaika oli huolesta huolimatta niin ihanaa kuitenkin. Ja on tämä pikkuvauva-aikakin. Nauti siis, ja kaikkea hyvää teille! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että sama linja jatkuu tämänkin vauvan kanssa hänen synnyttyään. Meillä oli A:lla kätkythälytin myös käytössä ja niin tulee tälläkin vauvalla olemaan. Ja myös minä kuulostelin ja vahdin hälytintä...niin ja testasin sensorit joka kerta kun laskin vauvan nukkumaan.

      Nautin raskaudesta nyt enemmän kun vauva liikkuu aktiivisesti, mutta eka kolmannes oli rankkaa aikaa kun kaikki oli niin epävarmaa.

      Kaikkea hyvää teidänkin perheelle! <3

      Poista
  15. Meillä on viisi lasta, ja pelko vauvan menettämisestä kasvoi joka kerta!
    Neljännen jälkeen koin ensimmäisen keskenmenon, sen jälkeen saimme vielä tämän meidän nuorimmaisen <3 ja joka päivä ajattelen että hän on niin iso ihme!
    Viimeinen raskaus oli pelkoa alusta loppuun. Viikolla 19 en ollut vielä tuntenut liikkeitä, vaikka aina olin tuntenut jo vk16-17. Pelotti. Kun sitten aloin vuotamaan verta, itkin tuskaani, tiesin heti että hän on poissa. Pieni enkelipoikamme <3
    Enää ei tarvitse pelätä, mutta ikävä on sitäkin kovempi.

    Ymmärrän siis täysin pelkosi <3 eikä siihen tosiaan auta oikein mikään.
    Muuta kuin päivä kerrallaan mennä eteenpäin ja toivoa että kaikki menisi hyvin loppuun saakka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Salla, kun jaoit tarinasi ja pelkosi. <3 Kaikkea hyvää! <3

      Poista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä, vaikka joskus vastaaminen voi kestää! Kiitos kommentistasi! ♥