tiistai 26. huhtikuuta 2016

Isku, selviäminen ja onni

Eilen se iski jälleen kelatessani jo liiankin tutuksi tulleen sairaalan käytävillä. Minut valtasi ahdistus perheemme kokemasta tuskasta, kun kelasin teho-osaston sumennettujen lasien ja ovipuhelimen ohi. Mietin mitä mieheni ja läheiseni mahtoivat kaksi vuotta sitten ajatella niinä lukemattomina hetkinä, kun he soittivat juuri sillä puhelimella hoitajille voiko minua tulla katsomaan, olenko hereillä vai lääkeunessa - mihin heidän pitäisi varautua. Mieleeni palasi teho-osaston laitteiden piippaukset, terveydestään taistelevien ihmisten huokaukset, kipu ja sedatoivan lääkkeen aiheuttama epätodellinen olo. Olin läsnä, mutta silti jossain kaukana tavoittelemattomissa. Muistan ymmärtäneeni mitä minulle sanottiin, mutta saatoin vain kuulla heikon ääneni vastaavan kysyjille ja sitten nukahdin jälleen. Silloin sairaalareissuni kesti lähes kuukauden. Sen kuukauden aikana minua leikattiin, hoidettiin ja yritettiin kuntouttaa. Sen kuukauden aikana ja vielä kotiin päästessäni taistelin, että selviäisin hengissä ja niin selvisinkin, vaikka se ottikin koville. 


Ymmärsin eilen sairaalan käytävillä kelatessani myös sen, että vietän tänä vuonna jo neljättä äitienpäivääni. Uskon, että vain äitiys antoi minulle kaksi vuotta sitten sen taistelutahdon - tahdon selviytyä ihan kaikesta. Vietin toisen äitienpäiväni sairaalassa ja muistan vieläkin sen tunteen, kun kuulin sairaalan käytäviltä kantautuvia lasten ääniä ja pieniä askeleita. Nämä äänet olivat tavallaan lohduttavia, koska silloin ymmärsin, että elämä jatkuisi kunhan toivun ja pääsen kotiin. Samalla sisimmässäni heräsi kuitenkin toivo siitä, että edes yksi niistä sairaalan käytäviltä kantautuvista riemunkiljahduksista tai pienistä juoksuaskeleista olisi A-muru. Pystyin silloin jopa kuvittelemaan hänet seisomaan sänkyni viereen ja sen taaperon  kaikkitietävän katseen, pienen hymyn ja suunnattoman ilon hänen käpertyessään viereeni sairaalan kapeaan sänkyyn. Samalla silmäni täyttyivät kyynelistä. Se muisto oli liian kipeä ja halusin halata A-murua enemmän kuin koskaan. 


Kun pääsin eilen kotiin, koko ilta meni aivan sumussa ajatuksieni karkaillessa parin vuoden takaisiin tapahtumiin. Kuitenkin jo leikki-ikäiseksi kasvaneen tyttäreni askarteluhetken seuraaminen sai oloni äärettömän kiitolliseksi. Minä selvisin oikeasti ja saan nyt olla kotona perheeni kanssa. Ei ole olemassa mitään millä kiitollisuuttani voisi koskaan mitata. Kiitollisuutta perheestä, elämästä ja onnesta - siitä, että kaikki on nyt hyvin. Vaikka elämäni on ehkä välillä vaikeaa ja ihan sairasta, niin minä elän! Isku, selviäminen ja onni. Se kertoo elämästäni - elämästä jota elän täysillä!


 

♥: Selina

 

28 kommenttia:

  1. Sä selviät mistä vaan <3 Ihanasti kirjotettu postaus!

    VastaaPoista
  2. <3<3 Kyllähän tässä kyyneleet nousee silmiin tätä lukiessa <3<3

    VastaaPoista
  3. Koskettava kirjoitus, olet taistelija! <3

    VastaaPoista
  4. Ajatuksia herättävä kirjoitus näin ensimmäistä äitienpäivää odotellessa... Oletpas rohkea! Pakko kysyä oletko koskaan saanut tai tarvinnut minkäänlaista ammattiapua tai terapiaa selvitäksesi eteenpäin vaikeiden kokemusten jälkeen? Itse olen eräässä tilanteessa, en olisi ehkä selvinnyt ilman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)

      Olen tarvinnut ammattiapua ja saanutkin sitä. Minulla on taustalla kolme vakavaa masennusta ja nyt masennus on lääkäreiden mukaan remissiossa, johon en tarvitse onneksi enää lääkitystä tai psykoterapiaa. Minulla on toki mahdollisuus ahdistuksen yllättäessä päästä psykologille, mutta toistaiseksi sille ei ole ollut tarvetta. Hyödyin siis paljon saamastani psykoterapieasta ja 6 viikon osastohoidosta. Toivon sinulle kaikkea hyvää! Kivaa vappua! <3

      Poista
  5. Mun selviytyjä kultsi multsi <3

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä, vaikka joskus vastaaminen voi kestää! Kiitos kommentistasi! ♥