sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Minä kelaan elämääni

Kello näyttää jälleen kerran kahta yöllä ja istun vieläkin alakerrassa läppäri sylissäni. Edessäni, heti jalkojeni juuressa, on puoliksi neulottu kirjoneulesukka ja kuulen yläkerrasta tasaista pientä tuhinaa. Muuten kodissamme on ihanan hiljaista. Kun oikein kuuntelen, kuulen seinäkellon tasaisen tikityksen, kun sekunnit muuttuvat minuuteiksi ja minuutit tunneiksi. Vuorokausi on vaihtunut ja on uuden päivän aikaista aikaisempi aamu. Ulkona käy pieni tuulenvire, joka kolisuttaa lyhtyjä ja minikoirat nukkuvat vieressäni sohvalla tuhisten syvän unen merkiksi. Suljen silmäni ja huokaisen syvään. Juuri tämä aika ja tämä hetki on minun omaa aikaani ja tästä minä nautin! Kukaan tai mikään ei tietenkään pakota minua valvomaan näin myöhään, eikä valvominen ja siitä johtuvat lyhyemmät yöunet tee minulle oikeastaan edes hallaa. Tai no tietenkin joskus aamuisin nostan ihan vahingossa ensin sen väärä jalan sängystä ja silloin sen näkee (ja kuulee!) kaikki! En siltikään ole valmis luopumaan tästä omasta hetkestäni!

Tällä viikolla olen miettinyt kiitollisena kaikkia niitä hyviä asioita, mitä elämä on minulle tarjonnut. Oma lapsi on tietenkin ehdottomasti parasta mitä minulle ja Isimiehelle on koskaan tapahtunut, mutta olen myös kiitollinen kaikista niistä hyvistä hetkistä, mitä olemme pariskuntana ennen lasta saaneet kokea. Sitä ehdotona ja aitoa rakkautta, mitä meidän välillämme on, on mahdoton kuvailla. Se on tunne, joka saa minut samaan aikaan pois tolaltani ja sekoamaan onnesta. Kun katson miestäni, minua alkaa hymyilyttämään, tiedättekö silleen teinimäisesti punastellen jolloin painan pääni nolona alas, ettei hän vain näkisi tuijotustani ja punaisia poskiani - vieläkin 13 vuoden yhdessäolon jälkeen! Rakastan miestäni valtavasti ja saan häneltä ehdotonta vastarakkautta, mikä on arvokasta, tärkeää ja korvaamatonta. 13 vuotta ja niin paljon muistoja! Vaikka emme voineetkaan kokea suhteemme alussa niitä parhaimpia teiniaikoja yhdessä, jolloin kokeillaan kaikkea tyhmää, otetaan festaritatuointeja ihan vääriin paikkoihin tai muuten vain uhmataan vanhempia, niin uskon, että suhteemme oli jo silloin ja on nytkin juuri meille täydellinen - meidän näköisemme! 

Katselen usein öisin nukkuvaa miestäni. Hän on niin kaunis nukkuessaan sikeästi, vaikka hän onkin kietoutunut myös minun peittooni ja varastanut juuri sen tyynyn jolla yleensä nukun. Saatan silittää hänen kasvojaan ihan hellästi, tuskin häneen koskien jolloin hän nyrpistää nenäänsä juuri niin kuin A-muru hetkeä aiemmin kertoessani rakasvani häntä eniten maailmassa ja korjaamassa peiton asentoa. Sitten kuiskaan miehelleni pimeyteen: "Rakastan sinua!", ja saan joka kerta vastaukseksi hymähdyksen ja joskus kasvojani kohti haparoivan käden kosketuksen. Rakastan häntä niin valtavasti - jopa kuolaposkella nukkuessaan - ja niin hänkin minua!

Valehtelisin jos väittäisin, etten ole koskaan ajatellut millaista elämämme olisi, jos en olisi sairas. Huomaan katsovani joskus aivan liian pitkään perheitä, jossa on terve äiti, isä ja lapsi, ja mietin millainen perheemme olisi, jos kävelisin ja olisin terve. Huutaisinko A-murulle vähemmän? Olisinko parempi vaimo ja äiti? Harrastaisimmeko jotain enemmän perheenä tai söisikö A-muru ne kirotut kasvikset lautaseltaan, mitkä jäävät aina syömättä? Ei, en usko. Tiedän, että olen A-murun mielestä paras äiti, eihän hän muunlaisesta äitiydestä tiedä, mutta minä tiedän ja se korventaa minua välillä kunnolla. Millaisena näen sitten tulevaisuutemme? Sairauteni pahenee, mutta kuinka paljon? No sitä ei voi tietää kukaan. Minun on vain luotettava siihen, että elämä kantaa ja näen sen kauneuden jokaisena aamuna, vaikka se väärä jalka haluaisikin väkisin nousta ensin sängystä. Minä kelaan elämääni, ja se on osoittautunut juuri minun näköisekseni - oma, sairas, pas*a ja kipeä, mutta silti niin onnellinen ja rakas elämä! 

Tällaista pohdin tänä yönä.


 

♥: Selina

 



Ps. Tästä linkistä pääsette kansanterveys.fi-sivuston uusimpaan postaukseen!

28 kommenttia:

  1. Kauniisti kirjoitettu. Rakkaus sinun ja miehesi välillä on kyllä välittynyt aiemminkin kirjoituksistasi, mutta tässä se tuli oikein ihon alle. <3 Itsekin joskus haluaisin ottaa yöllä omaa aikaa, mutta olen sen verran paha unikeko, että se kostautuisi kyllä väsymyksenä... joten kömmin kiltisti aikaisin nukkumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat sanat Suvin kanssa - teillä on kyllä ainutlaatuisen upea suhde miehesi kanssa <3 Se on todellista onnea se!

      Poista
  2. hyvää tekstiä jälleen kerran! <3 vaikutatte niin ihanalta perheeltä :)

    VastaaPoista
  3. Annoit jälleen kerran niin paljon ajattelemisen aihetta! <3

    VastaaPoista
  4. Täällä lueskelen tekstiäsi kyyneleet silmissä kuten niin monta kertaa aiemminkin. Ja muutaman kerran olen myös yrittänyt kirjoittaa kommenttia, mutta en ole vaan saanut tiivistettyä ajatuksiani minkäänlaiseen järkevään muotoon. Kirjoitat vaikeista asioista niin ihanasti, ja kun ne vielä useimmiten ovat samoja ajatuksia kuin itsellänikin, niin sanattomaksi monesti vetää.
    Vaikken sinua tunnekaan, niin kirjoittamasi perusteella arvostus sinua kohtaan on kova. Itsekin olen elänyt perussairauden kanssa kohta kymmenen vuotta ja sen lisäksi taistellut 2,5vuotta vielä toisenkin piinaavan kivun kanssa. Kivut hankaloittavat elämääni lähes joka päivä, toisina päivinä vähemmän ja toisina enemmän. Huonona päivänä ihan arkiaskareetkin kohta neljä vuotiaiden kaksosten kanssa tuntuvat aivan ylitsepääsemättömiltä esteiltä. Kipu on vaan hemmetin ikävä kanssamatkustaja näillä elämän poluilla. =(
    Sinun sairautesi on kuitenkin vielä paljon vakavampia kuin omani, mutta silti huomaan, että samoja ajatuksia ja kysymyksiä mietimme lapsiperhearkea pyörittäessämme. Tekstisi Sairas parisuhde, Kun A-murun äiti kelaa ja Sairas äiti vai sairaan hyvä äiti, ovat täynnä niitä samoja ajatuksia mitä itsekin mietin. Ja niitä samoja asioita, joita itsekin suren, kuten sitä, että ei näiden pienten ihanien ihmisten tarvitsisi vielä tietää mitään sairastamisesta ja kivuista. Ja kuitenkin he osaavat nähdä sen hetken, kun äidillä on se huono päivä ja kivut ovat kovia. Silloin nämä pienet rakkaat mussukat saattavat kömpiä äidin kainaloon ja silittää äitiä ja olla vaan siinä lähellä. Kyllä siinä kyyneleet tulevat silmiin ihan varmasti!

    En tiedä tuliko tästä tekstistä tälläkään kertaa yhtään ymmärrettävä, mutta joka tapauksessa haluan kiittää sinua ihanasti kirjoitetuista teksteistäsi, jotka koskettavat minua paljon. Arvostan positiivista ajattelutapaasi ja vaikka monesti kyynel silmässä tätä blogiasi luenkin, niin täältä saan voimaa ja tsemppiä omaan elämääni. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Annamari! <3 Kiitos kauniista sanoistasi, ne merkitsevät minulle paljon!

      Toivon sinulle voimia jaksaa kivun ja sairauksien kanssa. Vaikutat vahvalta ihmiseltä kommentin perusteella. Iso hali! Kiva kun kommentoit, kiitos! <3

      Poista
  5. Voi mikä kirjoitus<3 kunpa tulisi useammin itsekin katsottua kunnolla lähelle<3 osaat niin hyvin pukea ajatuksia ja tunteita sanoiksi, että teksteistäsi voi tuntea rakkauden määrän :)

    Kun seuraavan kerran jäät seuraamaan jotain toista perhettä, älä mieti millaista olisi olla terve. Jokaisessa perheessä on oma painolastinsa eivätkä kaikki näy ulospäin. Tätä mä olen paljon painottanut itsellenikin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Kiitos Minna!

      On totta, että jokaisella perheellä on omat ongelmansa ja monesti ne ovat näkymättömiä. <3

      Poista
  6. Taas kirjotat niin kauniisti ja osaat hyvin kyllä pukea tunteesi sanoiksi.♥ :)

    VastaaPoista
  7. Minäkin olen aikanani katsellut toisia ihmisiä, ja miettinyt, että mitäköhän nuokin muka suruista ja murheista tietää. Ja yhtäkkiä katkeruuteni keskeltä hoksannut, että minä en voi kenenkään toisen murheiden määrää tietää.

    Kun seuraavan kerran katsot sitä tervettä, iloista perhettä, jossa on äiti, isä ja melkein A-murun ikäinen tytär, niin he voivat olla kuin me: Kukaan heistä ei olisi elossa ilman tätä meidän länsimaista lääketiedettämme. Isä olisi kuollut ensimmäisenä jatkuvaa lääkitystä vaativaan sairauteensa, tytär olisi kuollut liian aikaiseen syntymäänsä, ja äiti olisi seurannut pian perästä kohtutulehduksensa vuoksi. Ja silti, kaikkien niiden sairaalassa vietettyjen vuorokausien ja tuhansien murheiden jälkeen, siinä he ovat, onnea ja riemua loistaen, eikä kukaan voi tietää heidän murheidensa määrää.

    Tämä lohduttaa minua suuresti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Toivon teidän perheelle voimia ja ihania talvipäiviä! <3

      Poista
  8. Ihana postaus! Kirjoitat niin kauniisti <3

    VastaaPoista
  9. Jälleen kaunis teksti :) Öisin ja toki päivisinkin on hyvä suoda ajatuksia elämän tärkeille asioille ja rakkaille ihmisille :)

    VastaaPoista
  10. Kaunis postastau S, mutta kyllä todellisuus aina haavekuvan voittaa <3 Sulla on upea perhe, onnea ja rakkautta elämässä, eikä mikään voi korvata niitä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3

      Minulla on ihana perhe ja sairaudesta huolimatta olen onnellinen! <3

      Poista
  11. Hienosti puettu sanoiksi taas. Fakta lienee että aika harva parisuhde ja perhe kestää sairautta, ehkä paremmin juuri silloin kun sairaus on ollut alusta asti läsnä. Mun sairaus ei varsinaisesti näy päällepäin, mutta ahdistaahan se kun ei fysiikka riitä kaikkeen eikä pysty lasten kanssa tekemään asioita joita haluaisi. Isommat jo muistaa ettei äiti juokse tai hypi, nuorin kysyy että koska se paranee että voit istua pelaamassa muistipeliä kauan. Välillä huomaa vähän pelkäävänsä tulevaisuutta jos joutuukin avun varaan ja neljän seinän sisälle.

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä, vaikka joskus vastaaminen voi kestää! Kiitos kommentistasi! ♥