maanantai 18. tammikuuta 2016

Toivepostaus: Kun A-murun äiti kelaa

Sairaus on ollut tämän kuukauden aikana pinnalla niin perheessämme kuin blogissa. Viikko sitten alkaneet jalkojen halvausoireet säikäyttivät koko perheen, myös A-murun. Kun halvausoireet alkoivat minun itkiessä sängyllä, Isimiehen tutkiessa ja hieroessa velttoja jalkojani niin, A-muru tuli viereeni, silitti kasvojani ja peitteli hellästi jalkani. Nyt, kun olen taas kotona hän on ymmärtänyt, ettei äiti voi enää liikkua lattialla kontaten leikkien aikana ja, että lattialla istuminenkin ilman tukea on työlästä. "Äidin jalat ovat väsyneet!", sanoo meidän kolmevee ja on hän aivan oikeassa! Äidin jalat ovat tosiaan hyvin väsyneet.

Tässä toivepostauksessa kerron teille, miten  tyttäremme on sopeutunut sairauteeni ja siihen kun A-murun äiti kelaa.


A-muru on nuoreen ikäänsä nähden joutunut näkemään paljon sairautta, äidin sairaalajaksoja ja kipua. Totuushan on se, ettei A-muru tiedä muunlaisesta äidistä kuin kelaavasta hormonihyrrästä, joka rakastaa häntä, vaikka hän keittää leikki kahvinkeittimellään maitoa veden sijaan tai piirtää seinään omaa kasvukäyräänsä! Sairauden aiheuttamista vaikeuksista huolimatta en kuitenkaan pitäisi sairauttani täysin huonona asiana A-muru elämässä. Se(kin) on kasvattamassa A-murusta empaattista, ymmärtäväistä ja anteeksiantavaa pienentä tyttöä. A-muru antaa anteeksi sen, etten jaksa kivuiltani aina leikkiä hänen kanssaan kuin myös sen, kun Isimies imuroi hänen Legoukkonsa. Hän ymmärtää, että kipeänä tarvitsen lepoa ja istuu viereeni ehdottaen, että katsoisimme yhdessä lastenohjelmia kuten hän myös ymmärtää, ettei isi imuroinut Legoukkoa tahallaan. Kun katsomme yhdessä lastenohjelmia, huomaan pienen käden silittelevän käsivarttani - hän lohduttaa minua. Vain pieni kosketus riittää ja sydämeni sulaa. Niin ja se imuriin sukeltanut Legoukko. Hän sanoo isilleen, että ainahan voit ostaa uuden - elämä on niin helppoa kolmeveen mielestä! A-muru on myös tsemppari. Hän kannustaa minua, kun leikimme hippaa minun yrittäessä pysyä pyörätuolilla ketterästi juoksevan taaperomme perässä. "Hyvä äiti, saat minut pian kiinni!", hän huutaa ja sitten hän pysähtyy ja antaa minun napata itsensä syliini ja pienen kutituksen ja pusuttelun jälkeen leikki taas jatkuu! A-muru kannustaa myös muita lapsia tutustumaan pyörätuoliini ja minuun, "Tämä on mun äiti ja sen pyörätuoli!".

Minun tyttäreni, hän on aarre ja ei ole hetkeä etten olisi hänestä ylpeä! 

Kelaavalla äidillä on tietenkin myös varjopuolensa. A-muru huolestuu, kun lähden fysioterapiaan ja varmistaa, että tulen sieltä takaisin kotiin. Hän on alkanut myös ensimmäistä kertaa aidosti ikävöimään minua, kun olen poissa ja se näkyy kiukutteluna, alakuloisuutena ja iltaitkuina. Minua satuttaa kuitenkin eniten on se, että nyt hän on alkanut ymmärtämään, että kaikki toimenpiteet ja leikkaukset tekevät minulle kipeää. Kun minut leikattiin syyskuussa, A-muru kysyi minulta tulevasta leikkauksesta puhuttaessa, että leikkaako se kirurgi minun pitkät kynnet. En osannut vastata siihen mitään. Kuitenkin tavatessamme ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen tikkien kiristäessä vatsassani, kyljessäni ja selässäni, A-muru totesi vakavana, ettei äiti ollutkaan Tampereella vain kynsien leikkaamista varten. Hän oli hetken aivan hiljaa, mutta pian hän silitti selkääni hellästi ja sanoi: "Voi äiti, kyllä sinä paranet!". Tämän jälkeen olemme A-murun kohdalla päättäneet, että puhumme kotona sairaudestani asioiden oikeilla nimillä - tai niin hyvin kuin kolmeveelle voi puhua. Mielestämme perheen tärkein tasapaino rakentuu rehellisyydestä, myös vanhempien ja lasten välillä. Uskon, että rehellisyys onkin nyt osittain helpottanut A-murun ymmärrystä siitä, miksi joudun olemaan sairaalassa. Niinä hetkiä A-muru ymmärtää, etten pärjäisi kotona.





Mitä toivon A-murun tulevaisuudelta? Toivon, että tyttäremme jatkaisi kasvuaan iloiseksi, energiseksi ja suurenmoiseksi tytöksi! Toivon, että jonain päivänä hän suuttuu minulle ja sairauteeni, kertoo  kuinka paljon hän vihaa sitä ja minua - meitä yhdessä. Niin ja saahan isiäkin vähän vihata! Viha ja kiukku kuuluvat kuitenkin elämään ja nekin kasvattavat. Toivon, että hän eläisi kelaavasta äidistään huolimatta omaa elämäänsä ja tavoittelisi omia unelmiaan, eikä opiskelisi lääkäriksi etsiäkseen hoitokeinoa äitinsä parantamiseen. Toivon, että hän saa elää elämänsä onnellisena ja saisi kaiken, mistä ikinä haaveilee - myös tavata ihanan ja paljon puhutun Kuningatar Elsan, mikä on meidän neidin suurin toive tällä hetkellä!



 

♥: Selina

 

 

26 kommenttia:

  1. Ihana postaus, tärkeästä asiasta! Itsekin olen miettinyt, että miten omat lapset isompana suhtautuvat äidin liikuntarajoitteeseen. Isompi poika ymmärtää, että äiti ei aina jaksa kävellä / tehdä jotain, ja kysyykin silloin: "Onko sulla jalat kipiänä?" :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Voi teilläkin on empaattinen pieni siellä! <3

      Poista
  2. pienet on aina niin ihania, kun jos ne sanoo jotain, ne sanoo sen aidosti. Ihailen tota miten empaattinen ja suloinen A-muru on jo noin pienenä. <3 meilläkin viisvuotias osaa aatella muita ja jos mä esimerkiks oon kipee, se tuo kuumemittaria ja peittelee ja sanoo et kyllä sä pian muru paranet. ihana postaus, kuten aina muutkin sun kirjoittamat<3 tsemppiä kipuihin ja väsyneisiin jalkoihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä ja niin aitoja! <3 Ihana viisivuotias siellä! <3

      Kiitos sinulle Laura!

      Poista
  3. Voin kertoa yhden positiivisen asian lisää. Meidän lapset ovat aina tehneet kotihommia ja auttaneet minua. Kotitöitä on ollut pakko tehdä senkin takia, kun lapsia on viisi. Nyt 21- vuotias tyttäreni kertoi minulle ihmetellen monista ystävättäristään, jotka eivät ole joutuneet koskaan tekemään mitään kotitöitä lapsuudenkodeissaan. Nyt nuorina aikuisina omissa kodeissaan he ovat täysin uusavuttomia, kun eivät osaa tehdä yksinkertaisimpiakaan kotitöitä. Tyttäreni oli minulle kiitollinen, että on joutunut tekemään kaikenlaista. Hän muuten opiskelee lähihoitajaksi ja erikoistuu vammaisuuteen. Ei kylläkään minun innoittamanani. Hän on eniten kiinnostunut kehitysvammaisuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä Susanna! <3 Minulla on samoja kokemuksia. Olen SAANUT kotona tehdä töitä. Minulle on annettu myös vastuuta pikkusisarusten hoitamisessa. Olen päivittäin kiitollinen tästä, vaikka silloin pahimman murkkuiän aikana otti päähän! ;)

      Poista
  4. Ihanasti kirjoitit <3

    A-murusta on tosiaan kasvanut ihana, empaattinen tyttö, joka on ilo tuntea. Neiti on myös reipas ja iloinen, todella suloinen tapaus, joka tervehtii reippaasti tavatessamme! Kerrohan murulle terkkuja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heidi! <3 Kerron terkkuja ja toivottavasti näemme pian! <3

      Poista
  5. Voi mikä postaus <3 Ja kuinka paljon noin pieni voikaan ymmärtää! Ihanaa että siellä ollaan niin reippaita :) Oot kyllä tajuttoman hyvä äiti, pakko sanoa <3

    VastaaPoista
  6. Ihana tyttö on a murusta kyllä kasvanu❤ja hienosti olette myös antaneet esimerkkiä taitavat äiti ja isimieskin olla aika empaattisia ja ihania ihmisiä☺

    VastaaPoista
  7. Ihana postaus! <3 A-muru on kyllä uskomaton, ihan mahtava pieni tyttö! <3

    VastaaPoista
  8. Voi että, ihana!!

    Saanko kysyä mikä sairaus sinulla on? En ole kauaa vielä blogiasi seuraillut joten en tiedä jos oot sen joskus kertonut :D

    Ainakin valtavan ihanan tyttären sinä omistat! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Moonika! Tietenkin saa kysyä ja olen kirjoittanut sairaudesta blogiinkin. :) Sairastan CRPSII ja yleistynyttä dystoniaa. Bannerin alla on linkki CRPSII ja dystonia, josta voit lukea halutessasi lisää! :)

      Tyttäremme on toden totta aivan ihana - uhmasta huolimatta! ;)

      Poista
  9. Aiheuttaako toinen kerros ongelmia uudessa tilanteessa? Entä lantio ja tasapaino tiskikonetta tyhjentäessä tai uunin kanssa hääriessä? Onko yhtä turvallista noukkia lattialta tavaroita?
    Paljon tuo pieni ymmärtää. Ihan uskomatonta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aiheuttaa kieltämättä, mutta pyörätuolihissi on apuna. :) Lantion tasapaino on ok pyörätuolissa istuen ja tavaroiden noukkiminen lattialta onnistuu asennosta riippuen. Lapset ovat ihmeellisiä. <3

      Poista
  10. Ihanasti kirjoitettu, asioista jotka ovat minunkin mielessäni käyneet tätä blogia lukiessa :)

    VastaaPoista
  11. Voi miten ihana pieni A-muru! Lapset ovat kyllä sopeutuvaisia, eihän hänkään muunlaisesta elämästä tiedä. Kyllä lapselle tärkeintä on kuitenkin se rakkaus ja sitäpä ei pyörätuoli tai sairaudet rajoita <3 ja on hieno taito kun oppii empaattisuutta ja vanhempienkin rajallisuutta jo pienestä, vaikkei se aina helppoa olekaan. Voimia teidän arkeen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset ovat todellakin sopeutuvaisia. <3 Kiitos sinulle Laura ihanasta kommentista! <3

      Poista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä, vaikka joskus vastaaminen voi kestää! Kiitos kommentistasi! ♥