lauantai 31. lokakuuta 2015

Pyhäinpäivä

Näin  yön pikkutunneilla on hyvä aika alkaa hiljentymään alkavaan pyhäinpäivään. Aamun sarastus on vielä kaukana ja on aivan hiljasta. Hiljaisuus tuntuu hyvältä ja se saa minut rentoutumaan, samoin kuin hämärä olohuone, joka saa valoa enää vain tietokoneen näytöstä ja edessäni lattialla ja takan reunalla lepattavista kynttilöistä.



Sytytin tänään nämä kynttilät isovanhempieni muistolle. Muistelen kynttilän liekin lepattaessa lapsuuttani isovanhempieni kanssa. Meillä oli aina mukavaa yhdessä. Muistan, kuinka pappa odotti aina aamuvarhaisesta asti keittiön ikkunan luona perheemme saapumista, eikä suostunut menemään edes levähtämään ennen kun näki automme tutulla mummulan ajotiellä, jota ympyröi molemmin puoli vankat koivut. Onkohan koivukuja vielä paikoillaan mummulassa, jota ei enää ole kuin muistoissamme? Muistelen tietenkin myös mummua, joka oli aina kaikille niin hyvä. Hän piti lähimmäisistään aina parempaa huolta kuin itsestään ja teki maailman parasta lihakeittoa. Voi kun vielä joskus saisin maistaa sitä! Muistelen retkiämme lähimetsän isolle kivelle ja meillä oli eväinä itsetehtyä simaa ja munkkeja, vaikka ei ollut edes vappu - sellainen mummu oli, aina järjestämässä lastenlapsilleen mukavia yllätyksiä! Sytytin kynttilät myös Isimiehen isovanhemmille, joista ehdin tavata vain mummon. Mummo oli upea ihminen, todella herkkä loukkaantumaan, mutta silti lämmin ja herttainen. Aina kun menimme Isimiehen kanssa mummon luo kylään, hän kattoi pöytään vihreät juomalasit ja sitten juttelimme. Nämä juomalasit taisivat olla erityiset, koska niistä sai juoda vain vieraat. Nyt niistä samoista vihreistä juomalaseista A-muru saa juoda mehunsa omassa mummolassaan omien isovanhempiensa kanssa. Elämä jatkuu.


Kuolemaa pidetään pelottavana asiana, mutta mielestäni se voi olla kaikessa lopullisuudessaan tietyissä tapauksissa myös lohdullinen. Se aiheuttaa surua, mutta tuo myös helpotuksen, kun läheisen kärsimys päättyy ja hän saa lopullisen rauhan. Suru läheisen menetyksestä on aina kamala, mutta vaikka menetetty ihminen ei olekaan enää läsnä elämässämme, hän säilyy silti ikuisesti muistoissamme ja sen muiston vaaliminen onkin meidän jäljelle jääneiden tärkein tehtävä niin kauan, kunnes meistäkin on jäljellä enää vain muisto.





Kuolema on ehkä lopullista, mutta muistot ovat ikuisia. Vaalikaa ja rakastakaa niitä! Muistelkaa tänä pyhäinpäivänä edesmenneisiin läheisiinne liittyviä hyviä ja iloisia muistoja. Muistelkaa mitä kaikkea mukavaa teitte heidän eläessään. Sanoivatko he kenties jotain hassua tai koitteko te jotain erityistä yhdessä? Kaikki ne hyvät muistot kannattelevat teitä kunnes jonain päivänä tapaatte jälleen. 


Rauhallista pyhäinpäivää kaikille!

 

♥: Selina


perjantai 30. lokakuuta 2015

Mitä äiti kuuntelee?

Sofia Karlberg, Ellie Goulding, Johanna Kurkela, Jenni Vartiainen, Sia....  

Musiikki, se kulkee minun bloggaamisen kanssa käsi kädessä. Voisi melkein sanoa, että ilman musiikkia tätä blogia ei olisi. Kuuntelen musiikkia, kun kirjoitan postauksia, muokkaan kuvia tai kun inspiroidun lukiessani muiden blogeja. Nytkin naputtelen tätä postausta kuulokkeet päässäni Adelen laulaessa erityislaatuisella äänellään kappaletta Hello. Kiitollisuutena musiikkia ja ilmaista Spotifyta kohtaan, haluankin avata teille vähän laajaa ja ehkä verrattain huonoa musiikkimakuani. 


Minulla on Spotissa soittolista, jossa on noin kolmisensataa kappaletta ja lähes 20 tuntia musiikkia. Tämä on varmasti jonkun mielestä varsin vähän, mutta soittolistani elää jatkuvasti, kun lisään sinne mielivaltaisesti kappaleita, joista osa poistuukin sitten hyvin nopeasti järkytyksen kera. Olen nainen ja voin aina muuttaa mielipidettäni - myös Spotissa!


Musiikkimakuni on aika laaja ja kuuntelemaani musiikkiiin liittyy paljon erilaisia musiikkimuistoja. Kuuntelen enimmäkseen popmusiikkia niin kotimaisilta kuin ulkomaalaisilta artisteilta. Lisäksi soittolistallani on raskaampaa musiikkia, mutta myös esimerkiksi klassista, kuten eri versioita häämarssistamme, Pachelbelin Canon in D - ihana ja rakas musiikkimuisto! Listalle on eksynyt myös teininä kuuntelemaani musiikkia, nimittäin Apulantaa. No Apiksen biisit eivät välttämättä ole soittolistani ylpeys, mutta hei en voi unohtaa sitä festarifiilistä, kun Toni Wirtanen lauloi Viivakoodit festarikansalle ja kaikki lauloivat mukana! Kaikki soittolistani musiikkimuistot eivät kuitenkaan ole iloisia ja listallani on edelleen paljon musiikkia, jota kuuntelin masennuksen aikana. Nykyään niiden kappaleiden kuuntelu on kuitenkin eheyttävää ja minulle tulee aina äärimmäisen kiitollinen olo siitä, että selvisin - kolmesti.


Osa soittolistani kappaleista on onnistuneita löytöjä, yllättäviä sattumia tai kavereiden vinkkipankista. Annan uudelle musiikille mahdollisuuden, mutta kuuntelen vain sellaista musiikkia, mistä oikeasti pidän. En seuraa valtavirtaa enkä uusimpia villityksiä. Esimerkiksi musikaalisen pikkusiskoni mielestä soittolistani on varmasti naurettava, mutta hei minullahan on ne kuulokkeet korvilla, kun naputtelen omassa musiikkikuplassani postauksia teidän luettaviksi, joten juuri silloin musiikki on tarkoitettu vain minulle. Juuri nyt soittolistani soittaa minulle kaunista pianoversiota Bachin Suite No. 3 in D majorista. Sielu lepää.


Raskastan musiikkia ja olen avoin kaikenlaiselle musiikille, mutta ainoa musiikin laji, mitä en voi sietää on rap-musiiki. Sori  nyt vaan kaikki rap-fanit, mutta rap ei ole minun mielestäni oikeaa musiikkia! Opiskelin lapsuuteni  musiikkiopistossa klassista kitaraa ja kärvistelin teoriatunneilla opiskellen nuotteja ja niiden paikkoja nuottiviivastossa, joten mielestäni rytmikkäästi puhuminen ei  ole musiikkia nähnytkään! Tästä syystä alpha ja omega eivät kohtaa soittolistallani Cheekin tahtiin! ;)



Haastankin nyt teidät kertomaan omissa blogeissanne tai minulle kommenttiboxiin, millaista musiikkia kuuntelette ja millaisesta musiikista saatte voimaa elämäänne? Onko teillä jokin lempiartisti, -biisi, tai vaikka tietty tyylilaji, jota uskollisesti kuuntelette? Millainen musiikki herättää teissä tunteita ja onko teillä jokin erityisen tärkeä musiikkimuisto?

♥: Selina


keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Syksyn käsityöinnostusta metsästämässä + blogin synttärihulinat



Minulla on ollut aina tapana käynnistyä hitaasti. Ensin katselen värikkäitä lankoja, ihania uusia malleja ja kilistelen viileitä puikkoja käsissäni. Lopulta saan kuitenkiin luotua ne syksyn ensimmäiset silmukat ja sen jälkeen tapahtuu jotain maagista, kun huomaan istuvani illat ja pitkälle yöhön takkatulen ääressä viltin alla neulomassa puikot kilisten lapasia ja villasukkia niin pienille kuin isommille käyttäjille.





Tänä syksynä käynnistymisvaikeudet eivät siis tulleet yllätyksenä, eikä yhtään työtä ole vielä valmistunut. En haluaisi sanoa tätä, mutta se j-sana on täällä ihan kohta ja näillä näkymin näyttää pahasti siltä, että kaikki saavat paketeissaan pelkät lankakerät! Mutta hei eikö pehmeiden pakettien kuulukin olla vähän tylsiä? Kuitenkin viime syksynä alun käynnistymisvaikeuksista huolimatta puikkoja tuli syksyn ja talven aikana kilisteltyä sen verran, että varmaan yli kymmenen ihmistä saivat varpailleen ja sormilleen lämmikettä. Neuloin paljon ihan perinteisiä lapasia ja villasukkia, mutta joissain sukissa vilahti myös letti- tai pitsineuletta. Pari kirjoneuletyötäkin tuli viime talven aikana neulottua, kun neuloin Isimiehen tekemän kaavakuvan mukaan A-murulle ne hieman makeammat villasukat, eli suositut kettukarkki-villasukat. Lisäksi tein blogiyhteistyön Taito | Etelä-Pohjanmaa kanssa ja neuloin heidän Rakkaat Rasat malliston kauniit Kettu-kirjoneulelapaset



Onneksi tänäkin vuonna Taito | Etelä-Pohjanmaa tarjosi minulle inspiraatiota ja tekemistä uusimman tekemispakettinsa turvin! Sain testattavaksi ihanan Lumikuuset tekemispaketin, joka sisältää ohjeen ja materiaalit kolmen kauniin koristekuusen virkkaamiseen. Tässä onkin oiva lahjaidea vaikka tulevaan jo****n! En sano sitä vielä ääneen, onhan vasta lokakuu! ;)


Sain myös Taito | Etelä-Pohjanmalta blogin synttärihulinoiden kunniaksi arvottavaksi lahjakortin, joka oikeuttaa voittajan 20% alennukseen vapaavalintaisesta tuotteesta Rustoopuorin verkkokauppaan! Haluatko sinäkin kokeilla Lumikuuset tekemispakettia tai kenties jotain muuta koukuttavaa mallia Rustoopuorin valikoimista? 

 Arvontaohjeet: 
Kun äiti kelaa synttärihulinoiden aikana järjestettävät arvonnat ovat blogin rekisteröityneille lukijoille, joten voitte osallistua arvontoihin seuraamalla blogia Bloggerissa, Facebookissa tai Bloglovinissa. Ilmoitattehan seurantalähteenne ja toimivan sähköpostiosoitteenne osallistuessanne arvontoihin. Ilmoitan voitosta arvonnan voittajalle henkilökohtaisesti.  

Taito | Etelä-Pohjanmaan arvontaan voitte osallistua näin:
Käykää kurkkaamassa Taito | Rustoopuorin valikoimaa ja kommentoikaa tähän postaukseen suosikkinne. Lisätkää myös toimiva sähköpostiosoitteenne ja anonyymit keksikää itsellenne nimimerkki. Arvonta-aika on jälleen viikko, eli 4.11 asti.
 Onnea arvontaan ja mukavia ja tunnelmallisia käsityöhetkiä syksyyn ja alkavaan talveen!




♥: Selina



Oletteko te jo kaivaneet puikot ja langat esiin? 


*Postaus toteutettu yhteistyössä Taito | Etelä-Pohjanmaan kanssa. Lumikuuset tekemispaketti saatu blogiyhteistyön kautta.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Avoin kirje kipupotilaita hoitaville

"Olen ollut kipeä jo vuosia. Jatkuva hermosärky repii minut välillä palasiksi, jonka aikana en voi kuin vetää syvään henkeä ja odottaa. Joskus odotus on pitkä, mutta lopulta kipu helpottaa. Huokaisen syvään ja vedän ilmaa keuhkoihini - minä selvisin! Joskus odotus ei päätykään helpotuksen huokaukseen, vaan kipeään parahdukseen, joka repii viimeisetkin voiman rippeet mennessään. Silloin minun on aika lähteä sairaalaan hakemaan apua. En pärjää enää yksin.

Sairaalassa minua on vastassa sairaanhoitaja, joka kysyy ensimmäisenä olenko ottanut kipulääkettä. Kerron hänelle hampaideni välistä sihisten kuinka monta eri hermokipulääkettä päivittäisessä lääkeannoksessani on ja missä järjestyksessä olen ottanut ne. Minuun sattuu kamalasti. Sen jälkeen hoitaja kysyy olenko kokeillut Panadolia ja kerron ystävällisesti ja kärsivällisesti hänelle, että Panadol ei auta hermokipuuni ollenkaan. Kyyneleet kirpoavat silmiini ja alan itkemään. Olisi aivan sama syödä pussillinen Jelly Beans-karkkeja kipuun, joka saa minut parhaillaan haukkomaan henkeä. Niistä jäisi sentään hyvä maku suuhun, mutta ei, Panadol ei auta hermokipuun. Koska en ole kokeillut sitä kotona, sitähän minulle ensimmäisenä tarjotaan, jos se vaikka auttaisikin. Otan tarjotun tabletin ja jään odottamaan ne kiduttavat minuutit, että Jelly Beans-karkin veroinen yksi grammainen Panadol alkaa vaikuttamaan. Tuloksetta. En ole todellakaan täällä kipuineni ensimmäistä kertaa. Minäkin olen ihminen, muistatteko minut? Vain kurkistus papereihini kertoisi teille kipeän tarinani.

 
Kohta hoitaja tiedustelee vointiani. Olen itkuinen ja sekaisin kivusta. Kipuhelvetti tekee tehtävänsä ja parahdan voipuneena kyyneliin ja romahdan. Hoitaja kyykistyy empaattisena viereeni ja sanoo pyytävänsä lääkäriltä jotain vahvempaa kipulääkettä ja jättää minut yksin. Pitkältä tuntuvan ajan kuluttua hoitaja palaa viereeni ruiskun kanssa, jossa on vahvaa opiaattia. Olen niin väsynyt, etten edes kysy mitä ruiskussa on. Rukoilen vain, että se auttaa. Hän pistää piikin pakaraani ja sanoo, että kohta kipu helpottaa. Odotan, odotan ja odotan. On kulunut jo tunti ja kipu jyllää edelleen sisälläni. Päässäni tuntuu kuitenkin sekavalta ja minua oksettaa joko kivusta tai lääkkeestä, joka ei kuitenkaan auta tarpeeksi. Kipuani ei ole taaskaan otettu todesta, en saanut tarpeeksi lääkettä. Oloni on epätoivoinen ja soitan kelloa. Hoitaja saapuu ja näkee jo ilmeestäni, ettei kipupiikki tuonut toivottua tulosta, mutta en saa lisää kipulääkettä, koska edellisestä annoksesta on liian vähän aikaa. Annosten välillä pitäisi lääkärin mukaan olla useampi tunti - näkemättä kärsimystäni. Samalla saan hoitajalta luennon opiaattilääkkeiden käytön haitoista; pahoinvoinnista, sekavuudesta ja mahdollisesta lääkeriippuvuudesta. Viimeistä sanaa painotetaan eniten; lääkeriippuvuus. Sen panoarvo on suurempi kuin kokemani kipu. Ja kyllä, tiedän, että joka sana on totta, mutta minua sattuu. Eikö kukaan voisi auttaa minua?

Lopulta useamman tunnin odottelun jälkeen lääkäri tulee katsomaan minua. Hän on ynseän tyly, vähättelee kipujani ja lähettää minut kotiin. Lukikohan hän edes papereitani? Lähden lyötynä sairaalasta, kädessäni kolmas Panadol-resepti, jonka olen saanut vuoden sisään. Minua ei taaskaan otettu todesta eikä lähetetty erikoislääkärille seurantaan. Minua ei kuultu. Tiedän lähtiessäni, että palaan vielä takaisin - korkojen kanssa."


Hyvät hoitoalalla työskentelevät,

kuvitelkaa itsellenne pahin mahdollinen kipu. Kivun keskellä teistä voi tuntua, että kuolette. Saatatte jopa pahimpana hetkenä toivoa sitä päästäksenne pois polttavasta kipuhelvetistä, jonka lieskat kietovat teidät tiukasti keskelleen, ettekä pääse mitenkään pakoon. Olette epätoivoisia, pelokkaita ja väsyneitä. Pelkkä hengittäminenkin tekee kipeää. Teihin sattuu niin paljon, että aika ja paikka katoaa - kaikki on yhtä sumua. Sitten jäättekin yksin, ilman apua. Miltä tämä teistä tuntuisi?

Tätä sanotaan kipukohtaukseksi ja se on kipupotilaan pahin painajainen, jolloin avunsaanti on äärimmäisen tärkeää. Haluattehan tekin herätä painajaisunesta? Kipupotilas ei välttämättä koskaan herää painajaisestaan kivun ollessa akuuttivaiheessa. Antamanne kipulääke saattaa helpottaa, mutta vain hetkeksi. Krooninen kipu on yleensä jatkuvaa eikä vain yhdellä kipupiikillä parannettava vaiva. Muistakaa se kun annatte kipupotilaalle vahvaa kipulääkettä. Me kipupotilaat emme ole narkkareita, emmekä halua päätämme sekaisin. Emme myöskään pidä siitä, että kipu ajaa meidät tilanteeseen, jossa joudumme antamaan kehomme antamanne lääkkeen armoille päästäksemme edes hetkeksi kivusta eroon, alistumaan kivulle. Samoin käy lääkkeen saannin jälkeen, kun te haluatte meistä eroon lähettämällä meidät kotiin nuolemaan haavojamme - me alistumme jälleen. Teille tuntuu olevan helppo ratkaisu tuikata meihin vain kipupiikki ja lähettää kotiin ilman minkäänlaista jatkoseurantaa, hoitolinjausta tai erikoislääkärin tutkimuksia. Kipu tulee vielä takasin, samoin me ja tekin tiedätte sen. Kiinnostaako teitä enemmän taistelu elämän ja kuoleman välillä? Onko kipu teistä tylsää? Oletteko koskaan ajatelleet, että entä jos kipu onkin meille kipupotilaille taistelu elämästä ja kuolemasta? Mitä jos me emme jaksaisikaan elää kivun kanssa? Olisimmeko silloin kiinnostavampia? Lukisitteko silloin paperimme tarkasti selvittääksenne mitä meille onkaan tapahtunut?

Alussa ollut tarina on tosi, muttei kertonut vain minun tai yhden eikä kahdenkaan kipupotilaan elämästä, vaan tuhansien. Useimmat kipupotilaat elävät tällaista arkea avunsaannin tärkeimmällä hetkellä. Kipuja ei oteta todesta, onhan se korvien välissä. Totta, siellähän se on aivoissa kipua aistivissa osissa, jotka nyt sattuvat lepäämään siellä korvien välissä. Se ei saisi kuitenkaan tarkoitta sitä, että kipupotilas on hullu - eihän kukaan halua olla kipeä! Kipu on aina aitoa, on sen syy murtuneessa varpaassa tai mielen kivussa ja molemmat ansaitsevat hyvää ja asianmukaista hoitoa. Suomessa kivunhoito on täysin lapsenkengissä ja tuntuu pöyristyttävältä, että Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa ei saa apua kipukohtauksiin, vaan kipupotilaat saattavat joutua odottamaan sitä hetkeksi helpottavaa kipupiikkiä useita tunteja. Kipupotilaat kohtaavat paljon vähättelyä, saavat epäasiallista kohtelua eikä heihin viitsitä edes tutustua kunnolla. Mistä kipu sitten johtuu? Mitä jos joskus kysyisitte!



Kipupotilaiden puolesta: 

Selina


maanantai 26. lokakuuta 2015

Kun Tutipuu kävi kylässä

En muista milloin se tapahtui. Ystävyys on sellainen asia, joka voi kehittyä hiljalleen tai sitten se voi yllättää ja iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja se on siinä! Näin minulla kävi Lindizin kanssa - hän iski 100-0! Olin vasta aloittanut bloggaamisen, kun tutustuin Tutipuu -blogia kirjoittavaan Lindiziin. En ole oikein varma mistä se lähti, meidän ystävyys siis. Olemme joskus yrittäneet selvittää asiaa selaamalla vanhoja viestejämme läpi, mutta niitä on niin valtavasti, että niistä saisi koottua varmasti kirjan jos toisenkin! Olemme keskustelleet suurimmaksi osaksi internetin tarjoamilla mahdollisuuksilla. Mese on hieno keksintö, mutta yksi juttu siinä on huono. Se tunne kun näppäilet viestiä näppäimistö sauhuten ja räjähdät nauramaan heti vastauksen saatuasi ei ole välttämättä lapsen uniaikaan paras mahdollinen yhdistelmä! Tiedättekö tunteen? Myös Isimies on useamman kerran ihmetellyt hekotteluani bloggausnurkassani, eli olohuoneen divaanilla, mutta hei minkäs teet, kun juttu luistaa ja saa nauraa itsensä kipeäksi vaikkei näkisikään toista - hieno keksintö! Hyvin nopeasti blogiystävyys muuttui aidoksi ystävyydeksi, kun keskustelumme syvenivät bloggaamisesta, vaihtelevasta kotiäitiarjesta ja miesten satunnaisesta haukkumisesta syvällisempiin asioihin. Siinä vaiheessa viestejä lähti liikkeelle yömyöhään asti ja välillä blogikin meinasi unohtua!

Lindiz on äärimmäisen mielenkiintoinen persoona! Hän on yhtä aikaa herkkä, mutta räväkkä. Suora, mutta ihan vähän ujo. Kärsivällinen, mutta silti malttamaton. Hän on upea äiti niin suloiselle Kikkaralle ja mahtava puoliso Soltulle. Niin ja äärimmäisen hyvä, tärkeä ja rakas ystävä minulle! Aito ystävyys oli yksi niistä asioista, mitä en olisi ikinä uskonut voivani saavuttaa blogini avulla. Elämä on yllätyksiä täynnä ja yksi niistä olet sinä Lindiz. Olen niin onnellinen ja kiitollinen, että olen löytänyt juuri sinut!


Tämä meidän tapaaminen oli suunnitelmissa pitkään. Meidän piti nähdä jo viime kuussa, mutta onnettomuuteni siirsi harmittavasti tapaamistamme useita viikkoja. Vihdoin viime lauantaina koitti se odotettu päivä, kun tapasimme, vaikka heidän Citikka, jonka Lindiz nimesi viestissään kauniisti paskaromuksi, meinasi pilata treffimme uhittelemalla jo perjantaina ja oli aiheuttaa samalla meidän talouteemme pienimuotoisen kriisin neljänkymmenen (!) valmiin lihapullan kanssa. Onneksi edes paskaromu ei päässyt enää väliimme ja he pääsivät laina-autolla matkaan ja treffit onnistuivat!  Kiitos auton lainaajan, me emme joudu nyt syömään lihapullia koko viikon!

Ennen tapaamistamme minua jännitti, mutta ihan vähän vain. Mietin miten lapset suhtautuvat toisiinsa, nolaanko itseni jo ulko-ovella upealla ja taidokkaalla rallienglannillani tai onnistunko polttamaan taas perunat pohjaan. Kuitenkin kun menin avaamaan ovea perheelle, jota en ollut ennen tavannut, minut valtasi heidät nähdessäni heti hyvä olo ja sitten alkoikin tapahtumaan: miehet lähtivät autokaupoille, lapset valtasivat leikkihuoneen ja meillä naisilla oli jo kovat keskustelut meneillään keittiössä - näinhän me suunnittelimmekin! Niin ja perunatkaan eivät palaneet pohjaan!

Päivä meni todella nopeasti kuunnellen lasten riemunkiljahduksia leikkien lomassa, herkutellen, juoruillen ja nauraen Soltulle ja Lindizille! He ovat aivan mahtava pariskunta, jolla on mahtava huumorintaju, sellaista pientä naljailua ja niin valtavasti rakkautta. Myös Soltulla ja Isimiehellä tuntui löytyvän muutakin puhuttavaa kuin testiajossa meidänkin pihalle eksyneen Opel Astran ominaisuuksista! Minä ja Lindiz puhuimme taas koko ajan kaikesta maan ja taivaan välillä - tiedättehän kaksi moottoriturpaa saman katon alla. ;) Voi että minä nautin! En edes muista milloin olisin nauranut niin paljon ja nähnyt A-murun niin innoissaan. Hän onkin tapaamisestamme asti puhunut Kikkarasta poikaystävänään, o'ou!


Pysyvätkö nämä ikiliikkujat ikinä paikoillaan?!

Lasten iloista leikkiä ja A-murun yritystä tapailla englantia Kikkaran hienosta esimerkistä olisi ollut ihana seurata pidempäänkin, mutta ilta kuitenkin saapui taas kerran kesken leikkien, eikä lapsia tietenkään olisi huvittanut lopettaa, kun iltavillikin oli ainakin meidän neidillä sopivasti kehittymässä. Kuitenkin lopulta pitkien hyvästien ja halauksien jälkeen hissittelin yläkertaan siansaksaa puhuvan tyttäreni kanssa, joka nukahti alta aikayksikön. Kikkaralle kävi samoin, kun uni nappasi hänet mukaansa jo auton startatessa, joten molempien lasten leikkivarastot oli ladattu äärimmilleen seuraavaan kertaan asti. Myös meidän perheen aikuisilla oli hyvä fiilis: mukava päivä ja naamat nauramisesta kipeänä!


Nyt meidän pitääkin alkaa suunnittelemaan uutta tapaamista kiireesti... 


...nimittäin Kikkara jätti tänne meille muutaman lelun joita hän saattaa kaivata! ;)


♥: Selina



Oletteko löytäneet ystäviä yllättävissä tilanteissa ja mitä ystävyys teille merkitsee?

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Toivepostaus: elämämme toiseksi onnellisin päivä, meidän häät

Kaksi nuorta, ja ehkä joidenkin mielestä tyhmää, päättivät mennä 11 vuotta sitten kihloihin yön pikkutunneilla. Tahdotko sinä...joo tietenkin, ja se oli siinä - teinikihlat! Reilu neljä vuotta myöhemmin istuin pyörätuolissa pitäen kiinni pitkän isäni kädestä niin elegantisti kuin se vain oli mahdollista kaksoissiskoni työntäessä minua kohti alttaria ja kohti unelmieni miestä, häntä.

Kirkossa, jossa meidät vihittiin matka kirkon isoilta puisilta pariovilta alttarille ei ole pitkä, mutta Pachelbel Canon D:n alkaessa soida ehdin kuitenkin miettimään paljon asioita. Muistelin ensitapaamistamme ja niitä punastuneita poskia, kun katseemme kohtasivat vahingossa vangiten katseemme. Muistelin myös ensisuudelmaamme, joka vei jalat alta ja sitä hetkeä, kun tunsin rakastavani oikeesti silloin vielä teini-iässä ollutta poikaa - ensirakkauttani. En tiennyt rakkaudesta mitään ennen häntä. Muistin myös sen hetken, kun yritin epätoivoisesti päästä suhteemme ja sairauteni alussa hänestä eroon, mutta hän vain tokaisi minulle rennosti: "Mä haluan juuri sut, kävelet sä tai et!". Silloin kirkon käytävällä urkujen soidessa hymy nousi kasvoilleni ja tunsin sen saman kutkuttavan jännittävän rakkauden huuman ja poskilleni nousevan punan juuri sillä hetkellä, kun katseeni kohtasi jo aikuisen miehen kävelemässä alttarilta kohti meitä - hänet, tulevan aviomieheni.


Minulla oli sormessani kihlasormus, kultainen ja ohut, mutta sitäkin arvokkaampi. Kaulassani oli mummuni helminauha ja ranteessa anopilta lainattu helmirannekoru. Korvissani loistivat uudet helmikorvakorut, jotka ostin vain häitä varten ja reidelläni pukuni suojissa oli tietenkin jotain sinistä, sukkanauha sinisellä rusetilla. Hääpukuni oli täydellinen, se oikea. Pitsihuntu laskeutui hartioilleni huolella tehdyn kampauksen juuresta. Päässäni oli oululaisen artesaanin tekemän helmitiara, jossa oli hopealankaan pujoteltuja makeanvedenhelmiä. Tunsin itseni kauniiksi pidellessäni valkoisista kallankukista tehtyä hääkimppuani ja olin sanoinkuvaamattoman onnellinen! Yhtäkkiä hän seisoi suoraan edessäni ja katsoi minuun. Näin kuinka kaikki huolet olivat pyyhkiytyneet hänen kasvoiltaan ja hän eli vain siinä hetkessä - meidän hetkessämme. Hän oli pukeutunut mustaan sakettiin, tummiin housuihin, vaaleaan liiviin ja ruskeaan plastroniin. Mietin, miten hän voikaan näyttää yhtä aikaa niin nuorelta, mutta silti niin aikuiselta. Hän oli niin komea. Hänen sormessaan komeili jo vihkisormukseksi ostettu oululaisen kultasepän oman malliston leveä kultainen sormus. Katsoin häntä niin tarkasti ja intensiivisesti silmiin, etten huomannut hänen tarjoavan kättään minua kohti. Sydämeni löi pari lyöntiä tyhjää koskettaessani häntä ja silloin häämarssi kaikui enää pienenä äänenä korvissani. Minusta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ja vain me jäimme jäljelle, minä ja hän. Kun isäni luovutti minut hänelle, tiesin saavani elämässä kaiken tarvitsemani, olenhan pian hänen vaimonsa - Isimiehen vaimo. 



Isimies: " Tahdon."
Minä: "Tahdon."


Vain kaksi pientä sanaa ja olimme toistemme omat. Ikuisesti.



Olemme olleet naimisissa jo kuusi vuotta, mikä tuntuu aivan uskomattomalta! Tuntuu, että vastahan päätimme hääpäivän syksyisessä Oulussa pienessä vuokrakaksiossamme ja soitimme kotiin ilmoittaaksemme, että hei olemme just äsken päättäneet mennä naimisiin! Päätimme alusta asti, että pidämme häämme pieninä ja häihin osallistuisi enimmäkseen sukulaisia. Näin jälkikäteen harmittelemme, että niin moni jäi kutsumatta. Nyt pitäisimme varmasti hieman isommat häät, tai no ainakin minä pitäisin. Häiden suunnittelu alkoi kasasta häälehtiä ja niinkin tärkeästä asiasta kuin väriteema  - kyllä! Muistan vieläkin, kun Isimies nauroi, kun pyörittelin erivärisiä paperilappusia miettien mikä väri sopii yhteen suklaanruskean kanssa ja niin väriteemaksemme valikoitui kulta ja suklaanruskea. Satsasimme häissämme ruokaa, musiikkiin, valokuvaajaan ja koska rakastan kukkia, niin kukkiin. Nyt tuntuu järkyttävältä muistella sitä summaa, minkä annoin kukkien maksuun tarjoutuneen anoppini maksaa isoista kukka-asetelmista, joita oli jokaisessa pöydässä! Hyi!

Pyörikseni toi luonnollisesti pieniä erikoisjärjestelyjä hääsuunnitteluun. Isoin asia oli sopivan hääpuvun löytäminen. Miten ihmeessä mahtuisin pyörätuoliini siinä täydellisessä prinsessapuvussa, jossa on kilometreittäin tylliä ja se 100 metrin laahus? No tietenkin näistä asioista oli heti alkuun luovuttava, pahus! Halusin ehdottomasti A-linjaisen puvun piilottamaan silloisen plus-koon kroppani harminpaikkoja. Pohdin pitkään puvun teettämistä, mutta puku löytyi kuin vahingossa vain morsiuspukuliikkeeseen kelatessa - se oli se oikea. Vaikka hääpuku olikin täydellinen, siihen piti tehdä muutamia muutoksia mukavuussyistä. Tylliä poistettiin lantion kohdalta, että mahduin istumaan tuolissani mukavasti, tai niin mukavasti kuin se vain oli mahdollista kuumassa puvussa. Puvusta poistettiin myös lantiolta yli metrin mittaiseen laahukseen asti yltävät silkkinauhat. Laahusta en antanut poistaa sen kauniin helmikirjailun vuoksi. Se oli yksinkertaisesti aivan liian kaunis tuhottavaksi.

Hääjuhlamme noudatti perinteistä kaavaa, mutta häissämme ei tarjoiltu lainkaan alkoholia budjetillisista ja lapsellisista syistä. Häissämme oli siis paljon lapsivieraita ja olin jo silloin sitä mieltä, ettei lasten tarvitse nähdä humalaisia aikuisia. Alkoholin sijaan panostimme ruokiin - hyvä ruoka, parempi mieli ja hauskaa voi olla ilman viinaakin! Isäni piti koskettavan hääpuheen, tai oikeastaan laulun. Hän lauloi yllätyksekseni kappaleen Nousee päivä, laskee päivä ja sai laulullaan koko juhlasalin kyyneliin - kiitos isi vielä. Yllätys oli ikimuistoinen! Hääjuhla sisälsi myös bestmanin puhen, musiikkiesityksiä, kaasojen järjestämää ohjelmaa ja ne perinteiset ohjelmanumerot: sukkanauhan ja hääkimpun heiton.

Häämme olivat hyvin perinteiset ja pienet, mutta täysin meidän näköisemme. Olimme naimisiin mennessämme kovin nuoria, joten nyt lähes kolmekymppisinä tekisimme varmasti monen asian kohdalla toisin. Niin ja JOS Isimieheltä kysyttäisiin, hän haluaisi edelleen mennä naimisiin Las Vegasissa Elvisksen vihkimänä - MIEHET! Vaikka Isimiehen toive ei tule koskaan toteutumaan, niin yksi asia pysyy ja se on rakkaus tuota ihmeellistä miestä kohtaan, joka rakastaa minua vilpittömästi ja haluaa minut edelleen kävelevänä tai ei - aivan kuten hän sanoi jo vuosia sitten.

Isimies, rakastan sinua!



♥: Selina

 


Millaisista häistä haaveilette ja naimisissa olevat lukijat, millaiset häät teillä oli?

Kuvat: Jussi Hella ja häävieraat.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Mörkö

"Tiedätkö mitä A, mörköjä ja aaveita on olemassa. "
"No eikä ole!"
"ON, ON, usko vain!"
"Isi...eihän ole?"

Pelkäätkö sinä mörköjä? Ainakin A-murun 5-vuotias pikkuserkku pelkää hänen ja A-murun keskustelun perusteella. Minusta keskustelu oli sinänsä hellyttävä, koska neiti viisvee oli niin tosissaan kertoessaan pikkuserkulleen, että mörköjä on oikeasti olemassa sängyn alla, vaatekomerossa tai välikatossa. Möröt ovat varmastikin jo arkipäivää 5-vuotiaiden elämässä, mutta sen sijaan 3-vuotias A-muru ei onnekseen taida vielä kamalasti tietää möröistä tai aaveista. Toki sekin aika tulee olemaan vielä edessä ja kun se päivä tulee,  kun joudun olemaan A-murun sängyn vieressä mörkövahtina, aion tukea ja suojella lastani niin hyvin kuin vain voin, vaikka uskonkin, että lapsen täytyy itse kohdata se oma mörkönsä päästäkseen siitä eroon.

Itse olin lapsena pelokas ja pelkäsin kaikki mahdolliset möröt ja aaveet mitä kuvitella saatoin. Olimme kaksoissiskoni kanssa oikein luotettavaa yökyläilyseuraa, kun kummitustarinoiden jälkeen tulikin jo äitiä ikävä! Minusta kuitenkin pelot kuuluvat osittain lapsuuteen - siis mielikuvituksesta johtuvat. Ne kasvattavat ja lopulta lapsi voi huomata, että pelko osoittautuikin turhaksi tai sitten se vain unohtuu tyystin kaiken leikin ja touhun keskellä.  

Mistä lasten pelot möröistä sitten johtuvat ja kuka tai mikä istuttaa mörkösiemenen lapsen päähän? Vaikka tuollainen A-murun ikäinen lapsi onkin suloinen, pieni ja äärimmäisen viattoman näköinen  uhmineen ja tuhmineen, hänellä saattaa olla hurjan vilkas mielikuvitus ja se voi joskus luoda pelottaviakin tuotoksia kekseliäimpien metkujen ohella. 2-3-vuotias lapsi alkaa tiedostamaan aina vain enemmän ympäristönsä tapahtumia ja samalla kehittyy myös mielikuvitus. Olen huomannut A-murusta, kuinka mielikuvitus on muuttanut esimerkiksi hänen leikkikäyttäytymistään. Hän on telttaillut olohuoneen lattialla viltin alla, järjestänyt nukeille satutuokion kirjakasan kanssa ja leikkinyt eläinlääkäriä, joka lohduttaa peppunsa loukannutta pehmokoiraa - ilman mielikuvitusta nämä leikit olisivat mahdottomia! Vilkkaalla mielikuvituksella on kuitenkin varjopuolensa, meillä sanan varsinaisessa merkityksessä: A-muru pelkää varjoja.  Olen luonnollisesti yrittänyt selittää, ettei varjoja tarvitse pelätä, mutta kun sellainen musta hahmo seuraa jokaista liikettä, niin onhan se pienestä lapsesta varmasti hämmentävää. Lapsi voi siis kokea pieneltä tuntuvan asian hyvinkin pelottavana, joten aikuisen ei saisi koskaan vähätellä tai laiminlyödä lapsen kokemusta pelottavasta asiasta. Uskon, että jokainen mörkö on helpompi kohdata luotettavan ja rakastavan aikuisen kanssa, ja se jos jokin karkottaa möröt - myös ne A-murun pikkuserkun pelkäämät aaveet.


♥: Selina


Pelätäänkö siellä mörköjä ja millaisia?

perjantai 23. lokakuuta 2015

"Sitten minä annan pupuni sille pikkuveljelle!"

Perheeseemme on rantautunut aivan uudenlainen vauvakuume, tai sen eräänlainen alalaji, taaperon vauvakuume. A-muru on puhunut viime aikoina paljon vauvasta, nimenomaan pikkuveljestä, joka kasvaa äidin masussa. Hän kertoo tarkasti millä leluilla pikkuveli saisi leikkiä ja kuinka antaisin vauvalle tissimaitoa. A-muru on myös luvannut auttaa vauvan hoidossa tuomalla vaippoja, mutta pyllyyn hän ei kuulemma koskisi.



Perheeseemme syntyi kesällä toinen serkkuvauva ja kolmas on syntymässä hetkenä minä hyvänsä. Uskonkin, että tämä vauvojen vallankumous on saanut A-murun hoivavietin käynnistymään. Vauvanuket eivät ole enää vain leikkihuoneen nurkassa pölyttymässä, vaan niitä hoidetaan ja hoivataan useita kertoja päivässä. Ne ovat myös saaneet vaunulenkkejä Brion nukenvaunuilla, jolloin jokaisen aikuisen pitää ymmärtää pitää suunsa kiinni vauvojen nukkuessa rauhallisesti päiväuniaan. Myös kaupassa tai kaupungilla ihastellaan pikkuisia tuhisevia vauvoja ja itkevät vauvat saavat A-murunkin surulliseksi: "Äiti, miksi vauva itkee?".

A-muru on ollut äärimmäisen empaattinen aina vauva-ajan sydäntä särkevästä myötätuntoitkusta tämän päivän isin pään hellää silitykseen migreenin aikana. Uskonkin, että A-murusta on kasvamassa toisia ihmisiä kunnioittava ja rakastava aikuinen.


"Äiti saanhan minä pikkuveljen, saanhan?"
Tämä kysymys on kaikunut korvissani viime aikoina usein ja minusta se on todella hellyyttävää - hän todella haluaisi pikkuveljen! Toistaiseksi A-muru saa kuitenkin tyytyä vauvanukkeihin ja pienten serkkuvauvojen hoitamiseen, mutta silti voi miten toivonkaan, että A-murun toive toteutuisi vielä joskus!

Mutta hei, eihän tätä tarvitse kamalasti ihmetellä! Ovathan vauvat niin mielettömän suloisia, kun ne ovat käpertyneet pienelle myttyrälle samalla tuhisten ja hamuten tuttia. Voi niitä pieniä vaatteita ja suloisia pieniä varpaita....niin ja se vauvan tuoksu! Saisiko sitä säilöttyä pulloon silleen ihan muuten vain nuuhkuteltavaksi? Tarttuuhan se vauvakuume vähemmästäkin!



♥: Selina


Onko teillä kokemusta taaperon vauvakuumeesta?

Ps. Mitä pidätte blogin uudesta bannerista? 

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Äiti testaa: laveran luonnonkosmetiikka + arvonta

Käytättekö te luonnonkosmetiikkaa? Minulle luonnonkosmetiikka on ollut  pitkään sarjassamme täytyy kokeilla, mutta joka kauppareissulla kärryyn on kuitenkin lentänyt ne telkkaristakin tutut Niveat, Garnierit ja Neutrogenat, jotka eivät ole kamalasti ihoni tilannetta helpottaneet - ehkä joskus jopa pahentaneetkin.

Myönnettäköön, että minulla on kaikessa rasittavuudessaan suhteellisen hyvä iho. Tiedän, että moni kamppailee päivittäin pahojen iho-ongelmien kanssa ja akne voi pahimmillaan hallita elämää rajustikin. Minun ihoni on yksi sekasikiö, eli ongelmani on satunnaisesti kuiva ja herkkä, mutta silti rasvoittuva ja epäpuhdas iho. Mustapäiden legioona on valloittanut nenäni, otsani ja leukani, ja jokainen niistä on juurtunut minun, melkein kolmikymppisen naisen, ihoon niin syvälle ja tiukasti, ettei parhaimmankaan kosmetologin aika ja kärsivällisyys riittäisi kitkemään niitä kertakäynnillä! Hyvin usein nämä mustapäät jäävät kuitenkin niille sijoilleen muuttumatta yhdeksi turvonneeksi ja punaiseksi teinipainajaiseksi, mutta kun niiden nyppimien sattuu olemaan minun lempipuuhaani, varsinkin stressaantuneena, niin soppa alkaa olla valmis ja iho kukkii kuin kesäinen kukkaniitty! Uskon, että siellä näyttöjen toisella puolella varsin moni kamppailee aivan samankaltaisten iho-ongelmien kanssa ja varsinkin tuleva talvi tulee olemaan yksi murheenkryyni lisää tällaisen sekaihon kunnossapidossa.



Olen valehtelematta etsinyt vuosia iholleni sitä oikeaa hoitosarjaa, joka on tarpeeksi hellävarainen, mutta myös tehokas. Lopputulos on kuitenkin aina ollut joko erittäin laihtunut lompakko tai lisääntyneet iho-ongelmat - turhauttavaa! Viimein Kaksplussan blogipäivillä saamastani goodie bagista löytyi lavera Basis Sensitiv All Round Cream -voide, jota sipaisin kotiin unohtuneen yövoiteen sijaan kasvoihini, ihon suorastaan huutaessa hoosiannaa paksumman meikin ja pesujen jäljiltä, ja rakastuin. Pieni mimiloma Tampereella, saati ihmisten ilmoilla liikkuminen ei ole yleisesti ihoni kanssa paras mahdollinen ajoitus testata uutta voidetta, mutta aamulla herätessäni huomasin, että kasvoni olivat ihanan pehmeät ja ennen kaikkea näpyttömät! Yleensä uutta hoito- tai meikkituotetta testatessani saan kulkea säkki päässä ensimmäsen viikon piilottaakseni ihoni reaktiot uuteen tuotteeseen - herkkis mikä herkkis. Osittain tästä syystä meikkaankin todella harvoin, vain juhliin, ja ihonikin tietää sen potiessaan meikkikerroksen pesun jälkeistä dagen efteriä näppyineen ja ärtyneine kohtineen. Lähdin siis innolla kokeilemaan laveran kanssa, mitä luonnonkosmetiikalla olisi tarjota minun sekaihoni hoitoon ja meikkiin.


lavera on luonnonkosmetiikkasarja, jota myydään maailmanlaajuisesti yli 40 000 maassa. lavera on latinaa ja tarkoittaa totuutta, mikä kertoo mielestäni paljon tuotteesta, koska tuotteiden kolmestasadasta luomuraaka-aineesta jopa kaksisataa kasvatetaan laveran omilla viljelmillä. laveran tuotteet ovat NaTrue-sertifioituja ja testaamani kasvojenhoitotuotteet ja osa meikeistä ovat täysin vegaanisia. laveran tuotekehitys ja tuotanto ovat olleet alusta asti, yli 25 vuoden ajan, Saksassa Hannoverin alueella. laveran laajasta valikoimasta löytyy tuotteita myös lapsille ja miehille.

Sain laveralta testiin puhdistusgeelin, kasvoveden, kosteusvoiteen ja kasvonaamion. Lisäksi lavera ilahdutti minua upealla meikkipaketilla.

  
Olen hoitanut ihoani reilun kahden kuukauden ajan laveran tuotteilla ja en voisi olla tyytyväisempi! Ihoni voi selvästi paremmin, mustapäät ovat vähentyneet ja selkeitä näppyjä on enää hyvin harvoin. Ihoni ei myöskään reagoinut vanhaan totuttuun tapaansa uuteen tuotteeseen, mikä oli suoranainen ihme! Myös ihon kuivuus on vähentynyt samoin kasvojen herkimpien kohtien, kuten silmänympärysihon ärtyneisyys. Nämä tuotteet ovat siis hoitaneet sekaihoani tehokkaasti, mutta silti hellävaraisesti. Tuotteet tuntuvat myös hyvältä ja helpolta käyttää, ja kaikkien tuotteiden raikas ja luonnonmukainen tuoksu tekee käytöstä entistäkin miellyttävämpää. Tuotteiden hinnat ovat mielestäni myös kohtuullisia - ylläolevat kasvojenhoitotuotteet Nordic Health Systems-nettikaupasta ostoskoriin klikattuna maksavat vähän päälle viisikymppiä. Myös laveralta saadut meikit osoittautuivat erittäin laadukkaiksi ja hyviksi, jopa tällaisen harvemmin meikkaavan käsissä. Nämä meikit pääsevätkin tositoimiin myöhemmin ihan omassa postauksessa ja siitä onkin tulossa jotain huikeaa ja jännittävää! Hih! ;)


Sain laveralta muutama viikko sitten testattavaksi vielä heidän uutuustuotteensa, lavera 3in1 Wash, Scrub, Maskin, jota voi käyttää puhdistusaineena, kuorintana ja naamiona. Minusta tällaiset 3in1 -tuotteet ovat harvoin onnistuneita, koska ne yleensä ovat iholleni aivan liian vahvoja pelkkään pesuun ja suorastaan kirvelevät herkällä ihollani, mutta lavera on onnistunut erittäin hyvin pitämään tämän tuotteen pelkässä päivittäispesussa tarpeeksi mietona, mutta tarpeeksi tehokkaana naamion ja kuorinnan ominaisuudessa. TYKKÄÄN! Näin talven tullen uskon kuitenkin, että laveran puhdistusgeeli on iholleni suotuisampi - pakkasia ja kuivaa ihoa odotellessa!



Niinhän se on, että jaettu ilo on paras ilo ja sainkin laveralta arvottavaksi heidän lavera 3in1 Wash, Scrub, Mask -uutuustuotteensa teille blogini lukijoille! Voitte osallistua arvontaa jättämällä kommenttiboxiin toimivan sähköpostiosoitteenne ja anonyymit keksikää itsellenne nimimerkki. Arvonta-aika on viikko, eli 28.10 asti. Otan voittajaan yhteyttä henkilökohtaisesti. Onnea arvontaan! 


♥: Selina

 

Ovatko laveran tuotteet teille tuttuja?

*Postaus toetutettu yhteistyössä laveran kanssa. Postauksen tuotteet saatu blogiyhteistyön kautta.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Voihan porkkana!

"Popsi popsi porkkanaa, hampaita se vahvistaa..."

Voihan porkkana! Tämän syksyn kohokohta pikkuiselle A-murulle oli varmasti se päivä, kun hän sai vihdoin mennä mummon kanssa hänen omalle pienelle porkkanamaalle nostamaan porkkanat, joita hän on hoitanut, ihastellut ja kastellut pienellä kastelukannullaan koko pitkän kesän. Mietin kuinka pitkältä pienestä tytöstä on mahtanutkaan tuntua se aika siitä pienestä maahan kylvetystä siemenestä siihen päivään, kun maasta nousi se täydellinen porkkana - A-murun oma poottana!


Porkkanat ovat A-murun suurta herkkua ja niiden avulla hänet saa tekemään melkein mitä vain! Leikkihuoneenkin siivoaminen sujuu paremmin porkkanaa rouskutellen - voitteko kuvitella? Porkkanaa on kiva roiskuttaa myös kerhossa välipala-aikana, kotona aamupuuron jälkeen tai ihan muuten vain - niin ja vitamiinit tulevat kaupanpäälle! Porkkana on toki hyvää sellaisenaankin, mutta se on erityisen hyvää mehevässä porkkanakakussa ja pehmoisissa porkkanasämpylöissä, joten porkkanan nostotalkoiden kunniaksi meillä herkuteltiin muutenkin kuin nakerrellen raakaa porkkanaa A-murun tapaan.

Mehevä porkkanakakku 
(pellillinen)

Pohja:
- 6 munaa
- 5 dl sokeria
- 6 dl jauhoja
- 4 tl leivinjauhetta
- 3 tl vaniljasokeria
- 2 rkl kanelia
- 9 dl hienoksi raastettua porkkanaa
- 300g margariinia

- Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. 
- Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne varovasti nostellen munasokerivaahtoon vuorotellen porkkanaraasteen kanssa.
- Levitä taikina uunipellille tasaisesti ja paista kakkua uunin keskitasolla noin 30 minuuttia.
- Jäähdytä pohja.

Kuorrute:
300g sulatejuustoa
100g margariinia
4 dl tomusokeria

- Vatkaa sulatejuusto ja margariini sähkövatkaimella tasaiseksi seokseksi kulhossa.
- Lisää tomusokeri ja vatkaa uudelleen.
- Levitä kuorrute jäähtyneen pohjan päälle ja nosta jääkaappiin hetkeksi jähmettymään.
- Leikkaa terävällä veitsellä annospaloiksi ja nauti! 

Tämä porkkanakakku on erittäin mehevä ja herkullinen, mutta myös todella makea, ainakin sokerin määrästä päätellen, joten halusin leipoa sen vastapainoksi jotain terveellistä, ja mikäpäs sen parempi keittopäivän ruokaseura kuin uunituoreet sämpylät!


Pehmeät porkkanasämpylät


-5dl vettä
- 4dl porkkanaraastetta
- 1pss kuivahiivaa 
- 1tl suolaa
- 2 rkl hunajaa
- 12dl hiivaleipäjauhoja
- 100g margariinia

- Lämmitä vesi kädenlämpöiseksi ja lisää siihen suola ja hunaja.
- Sekoita kuivahiiva pieneen määrään jauhoja ja lisää se taikinaan. 
- Lisää porkkanaraaste ja loput jauhot. Vaivaa taikinaa hetken ja lisää sula margariini.
- Anna taikinan kohota ainakin 30  minuuttia ja leivo sämpylöiksi. Kohota sämpylöitä ennen paistamista noin 15 minuuttia.
- Paista uunissa 225 asteessa 15-20 minuuttia.



Porkkanasta on moneksi, eihän se suotta ole Suomen toiseksi suosituin juures! Rouskis!


 ♥: Selina



Maistuuko teille porkkana?