keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Elämäni arvet

Sanotaan, että arvet kertovat elämästä ja minun kohdallani se pitää täysin paikkansa. Kehossani on lukuisia näkyviä arpia, jotka ovat tulleet leikkauksista ja jotka ovat vaikuttanet elämääni suuresti. Osa näistä arvista on pieniä ja yksittäisiä, ja osa on jouduttu repimään auki uudelleen ja uudelleen pitääkseen minut kunnossa - arpeni kertovat siis todellakin elämästäni.

Arpia voidaan pitää rumina ja niitä peitellään, mutta minä en vihaa tai häpeä arpiani, vaan kannan niistä jokaista ylpeydellä.
Jokaisella arvellani on tietenkin oma tarinansa ja osa arvista merkitsee minulle paljon, osaan liittyy pelottava muisto ja osa on vain arpi arpien joukossa. Moni saattaa luulla, että oikealla alavatsalla oleva pieni sievä arpi, umpilisäkeleikkauksesta tullut arpi, on inhokkini. Siitä kuitenkin vammauduin ja sairastuin vakavasti, eikä se arpi vaikuta vain minuun, vaan koko perheeseeni. Ei, tämä arpi on silti vain arpi arpien joukossa. Ironista kyllä, se on arvistani siistein. Se on vain kaunis pieni viilto, joka jättää alleen vaurioituneita hermoja ja väärin arpeutunutta kudosta - moni kakku päältä kaunis.


Kaikista pahimpia arpia ovat kuitenkin ne arvet joita ei voi nähdä. Ne arvet ovat painuneet mieleeni jääden ikuisesti hieman vereslihalle, ihan kuin auetakseen koska tahansa. Osa näistä arvista tulee sulkeutumaan ajan kanssa, mutta osa niistä on niin syviä etteivät ne parane koskaan, vaan elävät vain ja ainoastaan ottaen vastaan kaikki iskut, jotka repivät niitä auki kiduttavan hitaasti, mutta varmasti. Minulla näitä arpia on lukuisia. Ne arvet ovat tulleet silloin, kun minulle on tehty pahaa, pahinta mitä sairaalle ja pelokkaalle ihmiselle voi tehdä: minua ei ole uskottu, minua on väheksytty eikä minua ole autettu pyynnöistäni huolimatta. Silloin olen ollut kipeä. Tällainen vereslihalla oleva arpi ei parane varmasti koskaan. Se palautuu mieleeni joka kerta uuden lääkärin tai hoitajan tavatessani. "Mitähän hän ajattelee, kun hän katsoo minua noin, uskooko hän minua? Ei, hän epäilee", ja sitten haava syvenee jälleen, alkaa vuotaa verta ja minä pelkään.

Nämä henkiset vielä vereslihalla olevat arpeni kaipaavat vielä vuosien käsittelyä arpeutuakseen, mutta kannan nekin ylpeydellä. Nekin ovat osa minua ja tekevät minusta juuri sellaisen kuin olen - arvokkaan omana itsenäni. Nämä kaikki  arvet kertovat elämästä - minun elämästäni ja minä elän! Ne saattavat olla piilossa vaatteideni alla tai hymyni takana, mutta ovat osa elämääni.

♥: Selina

tiistai 29. syyskuuta 2015

Olipa kerran blogi ja blogin synttärihulinat

22.9.2014 oli varmasti aivan tavallinen päivä monelle blogimaailmassa - tai elämässä yleensäkin. Se oli kuitenkin minulle merkityksellinen päivä: silloin rohkaistuin, julkaisin ja niin minusta tuli bloggaaja - aivan yllättäen paniikin vallatessa mieleni. "Mitä minä olen tehnyt?!", oli ensimmäinen ajatus ekan postauksen julkaisemisen jälkeen, mistä seurasi muutama paniikkipuhelu M-ystävälleni ja blogi jäi näkyviin. Siitä alkoi uskomaton matkani blogimaailmassa - teidän kanssanne!


Blogin ensimmäinen banneri.

Nyt tuo aika ja tuo paniikinomainen tunne tuntuu kaukaiselta, vaikka en olekaan ollut bloggaajana kuin vuoden ja seitsemän päivää. Niiden seitsemän päivän aikana julkaisin viime vuonna epävarmuudesta huolimatta seitsemän postausta - siis joka päivä! Muistan vieläkin sen aamun, kun huomasin hämmentyneenä ensimmäisen kuukauden aikana, että blogiin oli ilmestynyt kuusi lukijaa. Se tuntui minusta aivan käsittämättömältä! Siitä se sitten lähti, intohimo bloggaamiseen, valokuvaamiseen, ihanien kommenttien, uusien blogituttavuuksien ja postausideoiden myötä. Aloitin bloggaamisen kuitenkin kasvottomana ja halusin pysytellä salassa nimimerkin takana, mutta rohkaistuin ja paljastin teille kasvoni postauksessa, jollaisia päätin kirjoittaa jokaisen blogikuukauden jälkeen. 12 blogikuukausi takana, miltä tuntuu? No minusta tuntuu juuri nyt erittäin hyvältä lukea niitä kuukasittaispostauksia ja muistella tätä vuotta! 

Minä, Selina.

Ensimmäinen blogivuosi sisältää monia merkkipaaluja. Muistan, kuinka iloinen olin, kun päivittäinen sivun katselu ylitti 1000 katselukertaa. Jollekin konkarille se on todella vähän, mutta minulle edelleen erittäin paljon. En tiennyt silloin vielä mitään piinaavan koukuttavista tilastoista Analyticsin puolella, mutta se eka 1000 aktiivista viikossa tuntui myös erittäin hyvältä - yhdestä päivästä puhumattakaan! Muistan myös, kuinka ihan vasta blogille tuli 100. lukija ja nyt teitä on jo melkein 200, käsittämätöntä! Hah, muistan valitettavan hyvin myös sekoiluni blogin Facebook-sivuja luodessa. Kutsuin vahingossa varmasti puolet kavereistani tykkäämään blogin ensimmäisestä sivusta - ja kyllä, vai minä voin onnistua tässä! En halunnut silloin sekoittaa blogi- ja siviilielämää, enkä halua sitä vieläkään. Uusi sivu pelasti onneksi minut tältä vahingolta! Muistan ensimmäisen blogiyhteistyön ja siitä seuranneet yhteistyöt. Lämmin kiitos siis kaikille yhteistyökumppaneille mahdollisuudesta testata tuotteitanne ja upeista mahdollisuuksista! Kuitenkin kaikkein tärkein merkkipaalu tänä vuonna on ehdottomasti ollut se, kun olen kuullut auttavani muita avoimuudellani ja rehellisyydelläni - joskus raadollisella sellaisella. Minäkään en ole jäänyt ilman. Kaikki se tuki, ymmärrys ja välittäminen sieltä näyttöjen toiselta puolelta on niin hengästyttävää ja voimaannuttavaa, että olen sanaton! Kiitos, se kuulostaa sanana liian vähältä, mutta silti tuntuu olevan tarpeeksi, kiitos!
Blogin toinen banneri.

Olen yrittänyt pitää blogin mahdollisimman rehellisenä ja avoimena, mikä on ollut välillä erittäin helppoa ja välillä haastavaa. Joskus rajan vetäminen minun ja blogiminän välille on ollut vaikeaa. Haluaisin kertoa teille niin paljon, mutta pitää silti jotain itselläni. Sairauteni syy oli yksi asia, mitä mietin pitkään - kertoako, vai ei? Se oli vaikea päätös, mutta oikea. Hoitovirhettä ei ole syytä hävetä, ei ikinä! Blogiin eksyy tasaisesti myös huonon huumorini tuotoksia, joista yksi, Ne terveet vammaiset, onkin blogin luetuimpia postauksia. Olen kirjoittanut blogiini avoimesti myös sairaudestani ja sen aiheuttamista ongelmista ja se on ollut erittäin voimaannuttavaa. Olen oppinut sitä kautta myös tästä kalakaverista paljon uutta ja samoin itsestäni. Vaikka blogi onkin välillä ihan sairas, niin pyrin pitämään blogin erilaisesta perheestämme huolimatta perhepainoitteisena ja päätähtenä pikkuisen rakkaani, A-murun.




Jokaiselle bloggaajalle tulee kuitenkin myös niitä hetkiä, kun näppäimistö oksettaa ja tietokonetta ei edes tee mieli katsoa. Niin minullekin on käynyt ja monesti, mutta uskokaa tai älkää, sitten muiden blogeja hetken selatessani tuleekin hetki, kun huomaan näpyttelevän näppäimistö sauhuten, muokkailen kuvia ja pahan olon tilalla on postaus, joka on "Julkaise" nappia vailla valmis teidän luettavaksi. Olen raottanut perheemme elämää teille ja samalla toivottanut teidät tervetulleeksi leivontahetkiimme, perheemme päiviin, kotiimme ja arvoihimme. Isimies on ollut isona tukena blogin kanssa, vaikka välillä kuulenkin ivalliseen sävyyn kommentin, että enkö otakaan kameraa ulkoilureissulle mukaan! Se taitaa olla joka bloggaajan kirous, joka roikkuu mukana meni minne tahansa - kamera  siis! ;) Myös perheeni ja läheiseni ovat tukeneet bloggaamista. Isimies, M-ystäväni, Avustajani, siskoni, he kaikki ovat toimineet oikolukijoina, it-avustajina ja antaneet rakennusaineita tehdä postauksista parempia. Isoin tukijani ja ilmeisesti myös fanini on isäni, joka lukee vieläkin (!) blogiani. Saan kuulla häneltä palautetta postauksista, hän hihittelee niille salamyhkäisesti, eikä meinaakaan myöntää, että ne saattavat joskus olla typeriäkin. Hän on syy moniin sairaalassa kirjoitettuihin postauksiin, kun hän on patistanut minut blogin ääreen tekemään sitä, mitä rakastan - bloggaamaan. Kiitos isi!

Yksi blogini tähtihetkistä on Kaksplussan blogiyhteisöön pääsy. En usko, että ilman Kaksplussaa pikkuruiseen blogiini olisi löytänyt näin moni lukija, joten kiitos siitä Kaksplussan porukalle ja ihanille blogikollegoilleni! Teidän kanssa on ilo tehdä "työtä", jota kaikki me teemme sydämestämme. 



Kiitos siis teille kaikille ensimmäisestä vuodesta Kun äiti kelaa-blogin parissa! Kiitos 5384 kommentista niistä  416 589 kerrasta, jolloin olette täällä vierailleet vuoden aikana, teistä tuhansista kuukausittaisista aktiivisista seuraajista ja siitä, että olette ottaneet blogini ja minut avosylin vastaan - se on asia, jota en osannut odottaa! Kiitos!

Tämä oli siis 12. blogikuukausi ja miltä tuntuu? Ihan sairaan hyvältä!




Nyt pääsen vihdoin jatkamaan blogin synttärihulinoiden parissa, jonka aloitin reilu kuukausi sitten kiitoksena teille lukijoille kuluneesta vuodesta blogin yhteistyökumppaneiden kanssa! :)

Blogi on tehnyt tämän vuoden aikana pari yhteistyötä Reiman kanssa. Arvostan suuresti kotimaista suunnittelua ja laadukkaita materiaaleja, joten sen vuoksi olikin helppoa ja suorastaan upeaa alkaa Reiman kanssa blogiyhteistyöhön ja laittaa A-murun kanssa testiin saamamme upeat ja pirteät vaatteet kevään ja syksyn välikauteen! Tein myös muutaman kollaasin Reiman syysmallistosta täydentämään välikautta.



Reima antoi minulle blogin synttärihulinoiden kunniaksi arvottavaksi  upean ja laadukkaan Kettu-repun, johon sopii hyvin niin kerho- kuin koulutarvikkeet! Voittajalla on mahdollisuus valita suloinen vaaleanpunainen reppu kukalla tai veikeä sininen reppu ketun kuvalla. Kumpi on suosikkisi?



 Arvontaohjeet: 
Kun äiti kelaa synttärihulinoiden aikana järjestettävät arvonnat ovat blogin rekisteröityneille lukijoille, joten voitte osallistua arvontoihin seuraamalla blogia Bloggerissa, Facebookissa tai Bloglovinissa. Ilmoitattehan seurantalähteenne ja toimivan sähköpostiosoitteenne osallistuessanne arvontoihin. Ilmoitan voitosta arvonnan voittajalle henkilökohtaisesti. 

Reiman arvontaan voitte osallistua valitsemalla Reiman sivuilta kumpi reppu sopisi parhaiten teidän perheen reppusankarille kerho- tai koulurepuksi ja kommentoimalla tähän postaukseen suosikkinne. Arvonta-aikaa on viikko, eli tiistaihin 6.10 saakka. Onnea arvontaan! :)


♥: Selina

*Postaus toteutettu yhteistyössä Reiman kanssa.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

En saisi valittaa, mutta...

Arki on täällä taas - hei, olen kotona! Kuukausi sairastelua on tehnyt tehtävänsä, eikä normaaliin arkeen paluu ole koskaan helppoa. Ensimmäinen päivä menee aina sumussa kelaten, kuten nytkin. Se kului A-murua katsellessa ihaillen ja rakastaen. Oliko hänellä noin pitkät hiukset, kun lähdin? Onko hän puhunut aina noin selvästi? Voi miten hän onkaan kehittynyt! Isimiestä katsoin ylpeänä ja kiitollisena - hän piti tämän kaiken pystyssä, kun olin poissa. Hoiti, hoivasi ja oli samaan aikaan sekä isä, että äiti, joka letitti pienen ballerinan hiukset ennen balettituntia ja joka houkutteli meidän sihtikurkun syömään edes vähän. Voi että rakastankaan tätä miestä! Tuoksuuko hän aina näin hyvältä? Tuntuuko hänen kosketuksensa aina näin ihanalta? Sitten se iskee aina niin yllättäen hyvin omassa sängyssä nukutun yön jälkeen: toisen päivän masis, jolloin olen aina täysin valmis vajoamaan jonnekin syvälle häpeämään tuottamaani tuskaa, pelkoa ja ahdistusta. Se päivä on aina riitainen - kaikki mököttävät. A-muru koetteli eilen uhmallaan "kauan kadoksissa ollutta" äitiään ja Isimies mökötti, koska minä vain mökötin ja itkin. Nyt kolmantena kotipäivänä voin sanoa, että kaikki on lähes samalla tavalla kuten aiemminkin - tiedättekö perus perhesettiä ja voi että nautin siitä, paitsi yhdestä asiasta, joka minua odotti täällä kotona: Hotelli Sairaalan ensimmäiset laskut - shit!  

Siis tiedättekö sen päivän kuukaudessa, kun alkaa se ärsyttävä paperisota, enkä tarkoita tällä "naistenpäiviä", vaan sitä rasittavaa laskunippua, joka odottaa maksajaansa? Vihaan, siis VIHAAN yli kaiken laskujen maksamista, mutta en sen vuoksi, miksi suurin osa ihmisistä tuntuu vihaavan: rahanmenon vuoksi. Rahanmenoahan ei voi estää, mutta hei se nettipankin käyttö onkin minulla se juttu! 

 Kuva: mtv.fi

Olen ollut aina todella nolo nettipankin kanssa, mutta nyt toipilaana sen käyttö tuntui entistäkin vaikeammalta. Sitä vain voisi olettaa, että kirjaudut sisään ja muistat tietenkin käyttäjätunnuksesi, salasanasi ja alat vain koodaamaan sen satukirjan mittaisen IBAN:in ja viitenumeroiden kanssa. No minä en ensinnäkään muista käyttäjätunnustani. Ehen, en muista sitä ensimmäisellä, toisella, mutta kolmannella yleensä muistan - tai näppäilen sen tuurilla oikein! Salasanan sentään muistan, onhan se minun keksimäni, mutta sitten nettipankki kehtaa vielä pyytää avainlukua, jotta pääsen rahakirstuuni käsiksi. Kaivan siis avainlukulistastani esiin ja se, jos jokin on karsastavien silmien pahin painajainen! Mielestäni on suoranaista haistattelua etsiä avainlukulistasta satojen numerolitannioiden joukosta, joita on kaiken lisäksi neljä (NELJÄ!) riviä rinnakkain  juuri se avainluku 182, joka tietenkin on siinä keskimmäisellä rivillä kaiken numeromössö keskellä! Yritä siinä nyt sitten saada hiton pitkää numerolistaa ilman mitään logiikkaa naputeltua koneelle, kun oikea silmä katsoo kaksi riviä liian alas ja vasen oikealle - kele, kun alkaakin pinna kiristymään, enkä edes ollut siinä vaiheessa ehtinyt haukkoman henkeä siitä kuinka vähän rahaa tilillä onkaan suhteessa Hotelli Sairaalan laskuun! Ps. sairastaminen on kallista!

Sinä mallikansalainen ja nettipankin BFF olet siis onnistuneesti kirjautunut sisään nettipankkiisi ja olet saanut eurosi käyttöösi. Olet siis nyt täysin valmis maksamaan laskut ja hei sehän käy sinulta näppärästi! Minä sen sijaan vielä etsin ja tavaan tilinumeroa. Sitä ihmettelen, että miksi ihmeessä nettipankissa kysytään tilinumeroa, kun se ei kerran enää kelpaa, vaan se sarake syö ainoastaan Ibaneja - niitä pitkiä tilinumeroita. Sain toisella yrittämällä syötettyä Ibanin oikein omaan sarakkeeseensa, mutta hei, summa onnistui jo ekalla yrityksellä! Okei myönnettäköön, että on sitä muutamaan kertaan tullut maksettua ylisuoritusta, mutta onneksi sitä tasataan sitten - nimimerkillä onnistuin maksamaan kännykkälaskuni kahdesti! Sitten alkaakin se piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkän viitenumeron näpyttely - jälleen ilman mitään logiikkaa numeroiden järjestyksestä. Mietin joskus, että lasku olisi helpompi maksaa, jos kirjoittaisin vain viestisarakkeeseen, sellainen kun sieltä nettipankista myös löytyy:

"HEI, MAKSOIN LASKUNNE - KISKURIT! 
T: SELINA, JOKA VIHAA NETTIPANKKIA!!!" 

Niin eihän se käy, onhan se huomattavan paljon kivempaa lukea näistä kivoista pitkistä rimpsuista ja koodeista, että onkohan se Selina maksanut sen Hotelli Sairaalan laskun vai ei!

Moni on jo tässä vaiheessa saanut täytettyä laskun vaaditut tiedot oikeisiin sarakkeisiin ja hyväksynyt laskun. Nettipankki pyytää vielä kerran avainluvun ja lasku on maksettu - bye bey money! Sitten tarvitsee vain kirjautua ulos nettipankista ja kirjoittaa kauniilla käsialalla laskuun "MAKSETTU" ja end of story. Voi arvaatte varmaan kuka on edelleen takkuamassa nettipankissa, naurattaako jo - säälistä? Miksi ihmeessä nettipankki haluaa vielä uudestaan avainluvun kaiken sen näpyttelyn (ja kiroilun) jälkeen, ja miksi niitä avainlukuja pitää edelleen olla niin paljon...ja monessa rivissä? Lopulta saan Hotelli Sairaalan laskun maksettua, kiitos jälleen yhteistyöstä idiootti nettipankki, kirjaudun ulos ja sammutan koneen. Hengitän syvään, auts - ehkä vähän liian syvään ja samalla mietin, miksi tämä on aina niin rankkaa? Otan maksetun laskun pöydältä ja vedän rastin sen yli merkiksi, että se on maksettu ja nakkaan sen lattialle. Jos alkoholi maistuisi, nappaisin varmasti tämän suorituksen jälkeen ryypyn jos toisenkin!

Rakas joulupukki! Olen ollut todella kiltti näin ennen joulua ja lupaan olla ihan jouluunkin asti, jos saan joululahjaksi sellaisen ihana piipparin, kuten kaupan kassoilla on - viivakoodinlukijan - niin minun ei tarvitsisi enää henkisesti alkoholisoitua laskujen maksamisesta. Olisin silloin myös parempi äiti ja vaimo ja entistä kiltimpi aina seuraavaan jouluun asti. Kiitos nam!

♥: Selina


Miten teiltä onnistuu laskujen maksaminen, vai delegoitteko sen eteen päin, kuten minä yleensä...ja jatkossa?

Ps. Kiitos kaikista kannustavista ja ihanista kommenteista, mitä olen teiltä sairastamisen aikana saanut. Osaan olen vastannut, mutta osa odottaa edelleen vastausta. Otan itseäni niskasta kiinni tämän bloggaamisen suhteen ja alan näpyttelemään niihin vastauksia pikimmiten! Olen otettu niistä jokaisesta ja ne ovat tsempanneet minua hurjasti, kiitos!
Niin ja kitumispesä on hylätty - nyt toivutaan vauhdilla! Pian polkaisen käyntiin blogin Synttärihulinat, joita ainakin minä olen odottanut niin paljon, toivottavasti tekin! Kannattaa siis olla kuulolla, koska pian hulinoidaan mahtavien yhteistyökumppaneiden kera! 

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Minäkin olen sairaalapersoona

Viikko on ollut pitkä aika olla  sairaalassa erossa perheestä, kipeä ja stressaantunut, mutta voin kertoa, että viikko pois tutun tietsan näppäimistöltä ja bloggaamisesta on myös tehnyt tehtävänsä: en osaa enää kirjoittaa! Minusta on jo vähintäänkin surullista, jos aiemmin päivittäin bloggaava ihminen  joutuu nyt tavaamaan sanan näppäimistö kolmeen kertaan ennen, kun saa sen kirjoitettua oikein! Voisin toki säälittävästi syyllistää kehossani jylläävää lääkemäärää, mutta nyt en kehtaa syötyäni juuri vain tavallisen Panadolin ja Buranan, hah! Ps. yöpöydällä odottaa myös se tainnutussatsi myöhempää käyttöä varten. ;) Viikko on myös pitkä aika olla poissa blogimaailmasta. Olen kurkkinut surkean minimalistisen Lumiani näytöltä teidän ihania postauksia kuvineen, mutta en tiedä mitään niin puuduttavaa kuin  postaksen lukeminen mobiilissa, koska samalla, kun yritän suurentaa postauksessa olevaa kuvaa, niin postaus vaihtuukin toiseen - tiedättekö tunteen?  

Leikkaushan oli viikko sitten ja se meni onneksi hyvin. Nyt kyborgi-minä sai uudet päivitetyt laitteet, jotka toimivat taas moitteetta. Selkäytimessä on vielä niin paljon turvotusta, että tutuksi tullutta hermokipua on päivittäin, mutta sekin on vanhoihin kokemuksiini perustuen helpottumassa kunhan aikaa kuluu. Leikkauksen jälkeen haavoja löytyi selästä, kyljestä ja mahasta, joten kutisevia tikkejä on kymmeniä, mutta haavakipukin alkaa olla jo vähenemään päin. Paihin kipu on selkärangassa, joka sai pitkän leikkauksen aikana porasta ja lopulta muutama ruuvin koristeeksi. Lisäksi selkäytimen kiinnikkeet ottivat oman osansa leikkauksesta, joten selkä on luonnollisesti kipeä vielä pitkään. Myös selkäkivun pitäisi helpottaa tulevien viikkojen aikana - ainakaan en enää kiroile siirtyessäni pyörikseen! ;)


Huomasin eräänä päivänä, että tämä pitkään sairastelu on tehnyt tehtävänsä ja minulle on alkanut muodostumaan erilaisia sairaalapersooniaKirjoitin tammikuussa postauksen erilaisista sairaalapersoonista, jossa kuvailin pieni pilke silmäkulmassa potilaiden, hoitajien ja lääkäreiden sairaalapersoonia. Tällä sairaalareissullani olen törmännyt moniin postauksessa vilahtaneisiin sairaalapersooniin, mutta millainen sairaalapersoona minä sitten olen?

  
GOOGLE- ja WIKIPEDIA-POTILAS:
 
Täytän ehdottomasti kaikki mahdolliset kriteerit Google- ja Wikipedia-potilaista. Neurologini määrätessä minulle uuden lääkkeen ja valkotakin  helman vilahtessa potilashuoneen ovesta ulos, singahdan välittömästi Lumiani kanssa internetin ihmeelliseen maailmaan lukemaan kokemuksia kyseisestä lääkkeestä. Harmi vaan, kun lääkkeen nimet ovat joskus niin vaikeita, että huomaan lukevani virtsankarkailuun tarkoitetun lääkkeen tai jopa potenssilääkkeen sivuoireista epilepsiälääkkeen sijaan!

 EI NIIN HERTTAINEN POTILAS, KUN VOISI LUULLA:

Olen välillä hoitohenkilökunnan mielestä kuin herttainen hampaaton eläkeläismummo, jolle sopii aina kaikki, mutta kun he poistuvat huoneesta kiroan mielessäni heidät ja heidän apunsa sinne ja syvälle. Ymmärrän, että hoitajat haluavat auttaa ja se on heidän työtään, mutta onko se tosiaan heidän asiansa päättää, koska otan sitä vahvempaa kipulääkettä, koska menen pesulle, pesenkö hiukseni vai en tai koska vaihdetaan puhtaat raikkaat lakanat sänkyyn. Puhtaat lakanat ovat oikeasti yksi sairaala-arjen kohokohdista, mutta silti minua ei saa laitostumaan mitenkään! Nukun ennemmin ryppyisissä lakanoissa kotona Isimiehen vieressä. On kuitenkin sanomattakin selvää, että olen aidosti kiitollinen hoitohenkilökunnalle heidän tekemästään arvokkaasta työstään.

SOTTAPYTTY:

Jep minä se olen! Jos etsitte neuron vuodeosaston...tai koko sairaalan vuodeosastojen sotkuisinta yöpöytää, tulkaa huoneeseen 418! Pöydältäni löytyy letkuvellitahroja, tyhjiä lääkekuppeja, ruiskuja, ruiskujen papereita, latureita, kännyköitä... you name it! Mutta hei ei sairaana tarvi kato jaksaa! 

KAUKKARIQUEEN:

Kirjoitin Sairaalapersoonat-postauksessa ikävistä ja kiukkuisista potilasta, jotka muun muassa dominoivat potilashuoneen valosuutta, mutta myös kaukosäätimiä. Minun sairaalapersoonaani on tällä reissulla kuulunut television hallinta - olen kaukkarigueen. Huonetoverini eivät ole joko osanneet käyttää kaukosäädintä tai heitä ei ole vain kiinnostanut tuon toosan suoltama soopa, mitä olen katsonut varmasti enemmän kuin vuoteen. Hallitsen telkkariohjelmien ohella myös teksti-tv:n lukemisen, uutisten toistamisen ja se tärkeimmän: koska Emmerdale alkaa!

Ihan vain tiedoksenne: Emmerdale tulee arkisin kolmoselta klo 18.00 ja 18.30. Nauttikaa kauniista Yorkshiresta ja taatusta saippuadraamasta! Niin ja se tunnari...

PUHELIMEEN NIISTÄJÄ:

Tällä reissusulla puhelinlangat ovat huutaneet yhtä punaisina kuin hermoni, kun soitan itkien vanhemmille tai Isimiehelle kipujen ollessa pahimmillaan. Tiettyyn kipuun sopii tietyt henkilöt. Isimies on hiljainen ja rakastava rauhoittaja, joka pitää kaikki langat käsissään, äiti on realisti, joka kiskoo minut aina jollakin verukkeella tai houkuttimella kipuhelvetistä maan pinnalle ja isä yrittää vitsailla ja saada minut paremmalle mielelle - joskus jopa onnistuen siinä! Tämän päivän paras veto: "Kiva kuulla, että  lääke helpottaa. Pää pöllyyn ja kohti parempaa!" Sori isi! :D

SAIPPUAN SYÖJÄ:
 
Voihan V niin kuin voimasana ja iso piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiip, kun sattuu. Anteeksi äiti! Parannan tapani, kun pääsen kotiin - lupaan sen, tai saat valita saippuan.

Kiitos jälleen kymmenistä kommenteista ja tsempeistä! En malta odottaa, että pääsen kotiin ja keskelle sitä ihanaa taaperoarkea, kuten kuuluukin. Tämä kuukausi on ollut koko perheellemme kuormittava, mutta olemme Isimiehen kanssa keksineet jo mukavaa vastapainoa sairaala-arjelle. Siitä lisää myöhemmin, kun olen opetellut uudestaan järkkärin salat...ja kirjoittamaan!

 

♥: Selina



Millaisia sairaalapersoonia te olisitte?

torstai 17. syyskuuta 2015

Hetki ennen

Minun piti kirjoittaa vaikka mitä ennen leikkaustani. Minun piti kirjoittaa meidän ihanasta kesästä, muistella kaikki ihanat tapahtumat aina Muumimaailmasta siihen ikävään elokuiseen onnettomuuspäivään. Meidän kesä oli siihen asti aivan täydellisen ihana! Minun piti kertoa teille vielä kerran tulevasta leikkauksesta, siitä miten hienosti A-muru ja Isimies ovat pärjänneet ja siitä kuinka isona apuna he, perhe, ystävät, Avustaja ja te olette minulle olleet. En kuitenkaan saanut kirjoitettua mitään näistä, koska tuleva leikkaus pyöri mielessäni jatkuvasti. Rehellisesti minua pelotti... ja pelottaa ihan kamalasti.

Olen nyt sairaalassa Tampereella, jossa A-murun mukaan paranen.
Hän on kysynyt minulta näiden kipeiden viikkojen aikana usein, että olenko jo terve ja parantunut. Olen kertonut hänelle rehellisesti, että äiti tarvitsee parantuakseen leikkauksen. En vain tullut missään vaiheessa ajatelleeksi, että entä jos leikkaus epäonnistuukin. Mitä minä sitten sanon lapselleni, joka luuli, että tulin tänne Tampereen sairaalaan leikkauttamaan vain pitkäksi kasvaneet kynteni - eihän hän muunlaisesta leikkauksesta onneksi tiedäkään! Mitäs jos neurokirurgit eivät saakaan selkäydintäni korjattua tai uusia piuhoja elektrodeja paikoilleen? Mitä jos joudun toivottamaan pahentuneen kivun tervetulleeksi perheeseemme pysyvästi - taas?  Mitä minä sitten vastaisin A-murun kysymykseen, olenko terve?

Viimehetken panikointi ei kannata, tiedän sen. Tämä leikkaus olisi kuitenkin tullut eteeni lähitulevaisuudessa ja  se olisi koetellut perheemme elämää joka tapauksessa. Juuri tällä hetkellä nämä koettelemukset tuntuvat vaan aivan liian suurilta - miksi me...miksi juuri nyt? Kaikesta huolimatta yritän vain luottaa, rakkaan mummun muistoa kunnioittaen. Hänen mukaansa luottamus on ainoa asia, mihin pelon keskellä voimme turvautua - pitää luottaa, että parempaa on tulossa. Luotan siis, että kun herään nukutuksesta, selviän kaikesta mitä eteeni tuleekaan. Luotan, että elektrodit löytävät hyvät paikkansa korjatussa selkäytimessä ja toivuttuani leikkauksesta, saan heittää jälleen hyvästit näille koville kivuille ehkä jopa vuosiksi. Luotan neurokirurgitiimiini. Luotan, että selviän perheeni ja itseni tähden. Luotan perheeni ja läheisteni tukeen ja ymmärrykseen. Minä luotan! Mummu kuulethan sen sinne pilvien päälle ja pidät huolta A-murusta ja Isimiehestä minun poissa ollessani. Rakastan sinua.

Blogi hiljenee tämän postauksen myötä, mutta kuinka kauaksi, sitä en tiedä.
Leikkaus on iso, eli tulen olemaan tehohoidossa jonkin aikaa, kuten viime leikkauksenkin jälkeen. Leikkauksesta toipuminen tulee kirurgien mukaan olemaan pitkä prosessi, mutta kun palaan kaikki on on jälleen hyvin ja silloin bloginikin paranee tästä kivusta ja sairaudesta, kun pääsen postaamaan jälleen sellaisista asioista joista nautin. Näitä postauksia olen lukenut hymyillen täällä leikkausta odottaessani. Ihanaa tietää, että voin löytää ne täältä uudelleen leikkauksen jälkeenkin. 

Sydämellinen kiitos teille kaikille myötäelämisestä, tuesta ja välittämisestä! Kiitos viesteistä ja tuesta sairaalaan. Kiitos, että tekin luotatte ja siitä, että valoitte uskoa minuun! Kiitos, että olette olemassa.

Tällaiset tunnelmat minulla on hetki ennen leikkaustani. Muutaman tunnin päästä siirryn saliin, mutta siirryn sinne luottaen ja hymyillen!

♥: Selina

maanantai 14. syyskuuta 2015

"Anna mulle...!"

"Anna mulle...", on lauseen aloitus, pyyntö tai vaade, jota olen kuullut viime aikoina paljon taaperomme suusta. Siitä seuraa monesti kysymys miksi, joka kaikessa rasittavuudessaan huipentaa koko taaperoiän kyselykauden!

Eräänä päivänä saparopäinen tyttäremme tuli makkarinamme väliaikaisesti toimivaan Isimiehen työhuoneeseen ja kiipesi sängylle viereeni istumaan. Näin jo häneen ilmeestään, että hän on jotain vailla ja kun hän avasi suunsa, lause alkoi tutusti, "Äiti, anna mulle...", mutta se mitä hän pyysi olikin sitten iso hämmennyksen aihe:

"Äiti anna mulle Niina Lahtista!", tyttö pyysi tomerasti.

Anteeksi mitä? Siis tarkoittiko A-muru tosiaan sitä joskus oranssitukkaista ja liian monessa paikassa näkyvän kuminaama Aku hirviniemen puolisoa? Sitä naista, joka on hämmentävän samannäköinen erään blogikollegani kanssa? Yhdennäköisyys on niin hämmentävän, että kutsuin häntä jopa epähuomiossa Niinaksi - useita kertoja, noloa! A-muru keskeytti sekavan mietintäni ja toisti pyyntönsä prikulleen saamalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Kyllä hän tosiaan pyysi Niina Lahtista, mitä hittoa! Mietin kuumeisesti, että mitä ihmettä hän Niinasta tahtoo, koska minun ei todellakaan tehnyt mieli läväyttää hänen silmilleen Siskonpedin parhaita paloja, mihin näemmä YouTuben haun mukaan kuuluu muun muassa klitorislaulu (APUA!!)  tai laittaa Ruudusta pyörimään Hyvät ja huonot uutiset, joka ei muuten välillä aukea edes minulle, joten minun oli pakko kääntyä tässä asiassa Isimiehen puoleen.


A-muru tarkoitti tietenkin YouTubesta löytynyttä Satukirjastoa ja Niina Lahtisen lukemaa satua: Nalle Puh ja hunajapuu! No nyt voin rauhoittua, koska samalla kun selvitin A-murun suhteen Niina Lahtiseen, löytyi järkevä syy Isimiehen jatkuville Niina Lahtinen YouTube- ja Google-hauille, ja se on ERITTÄIN HYVÄ UUTINEN!


Vanhat kunnon äänisadut kuulostivat pitkästä aikaan erittäin hyviltä, tämän jo äiti-ihmiseksi varttuneen äänisatujen ystävän korviin! Ne ovat hyvä korvike taaperon jatkuvalle telkkarin katselulle ja mukavaa vaihtelua niihin perheen perinteisiin satuhetkiin viltin ja kirjaläjän kera. Lisäksi juuri tällä hetkellä äänisadut sopivat perheemme elämäntilanteeseen erittäin hyvin, enkä tiedä mitään niin ihanaa kuin käpertyä sänkyyn A-muru kainalossa ja uppoutua kuuntelemaan satuja! Niin ja kuka voisiakaan unohtaa sen käheän miesäänen ja sen kauniisti helisevän äänimerkin? 

"Kun kuulet tämän äänen, voit kääntää sivua."

Sadut jatkukoon!

 

♥: Selina


Kuunnellaanko teillä äänisatuja?

Ps. äänisatuja voitte kuunnella ilmaiseksi YouTubesta, mutta lisäksi Satunetistä

perjantai 11. syyskuuta 2015

Muutamia huomioita kitumispesästä

Pari päivää sitten itkin, olin pelokas ja äärimmäisen ahdistunut sairaudestani, elämästäni ja tulevasta leikkauksesta. Tänään elämä tuntuu onneksi jo hieman paremmalta - tai ei ainakaan enää niin dramaattiselta! Elin pari päivää sitten sen jokaisen varmasti jossain muodossa kokeman itsesäälihetken, jolloin kiukuttelin, itkin, kiroilin ja angstasin kuin pahainen teini. Nyt, kun olen niistänyt nenäni ja saanut kerättyä itseni, niin tein muutamia huomioita tässä Isimiehen loihtimassa kitumispesässä.

- Kapea (110cm) vuodesohva tuo yllättävää läheisyyttä avioliittoon
. Kerrankin nukumme yöt lähekkäin, eikä välissämme ole kolmen A-murun mentävää kuilua! Tosin aamuisin tämä läheisyys tuntuu hieman liian läheiseltä, mutta pikaisen hammaspesun jälkeen ei okseta enää niin paljon!
Olemme siis muuttaneet koko perhe alakertaa Isimiehen työhuoneeseen nukkumaan. En uskalla tässä kunnossa hissitellä yläkertaan, eikä Isimies halua minun nukkuvan yksin ja erossa A-murusta, joten siksi tämä retkivarustus vuodesohvineen ja matkasänkyineen. Käytännöllistä, ehkä...tai tyhmää ostaa kaksikerroksinen talo pyöriskäyttäjänä! 

- Kotona sairastaminen on paljon vaikeampaa kuin luulisi. Pikainen pissareissu voi venyä puolituntiseksi sessioksi veskin avoimessa laatikossa pilkahtaneen Laveran kasvonaamion vuoksi. Pitäähän se hei (JUURI NYT) testata! Samalla avoimen laatikon sekasorto järkyttää tämän potilaan herkistynnyttä mieltä niin kovasti, että sekin laitetaan kuntoon. Lopulta, kun raahaudun takaisin sänkyyn suunnilleen puolikuolleena, huomaan pään iskeytyessä tyynyyn kasvonaamion olevan edelleen naamassani. Ei lisättävää!

- Kinuskikastike on hyvää, halpaa ja riittoisaa herkkua näin sairaana ja parasta: sitä voi syödä sängyssä! Se voi olla jopa liian hyvää - osta lisää...taas!

- Ihana lukuhetki A-murun kanssa kitumispesässä tuo toivottua iloa kitumiseen, mutta voi päättyä satunnaisesti siihen, että lapsi lukee itse kirjansa minun nukkuessa vieressä kuola poskella - ja vuoden mutsi-palkinnon voi lähettää tänä vuonna jonnekin muualle, mutta hei hyvä sentään kun yritin!

Älkää oikeasti nyppikö kulmia voimakkaiden kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena! Tämä pitäisi painattaa lääkkeen mukana tulleeseen pienellä präntillä painettuun paperiin ja mielellään siihen "älä aja autoa äläkä käytä koneita..." viereen. Ja kyllä asia on niin vakava, nimimerkillä kolo alias kalju kohta oikeassa kulmakarvassa!!!
Puolustuksen puheenvuoro: OLISITTE NÄHNEET NE!! Siis kulmat.

- Se sairaalan vaaleanpunainen pyjama on edelleenkin kauhistuttava! Ennemmin pukeudun näin epämuodikkaasti kotona:



Sattuiko silmiin? Pystyraitaiset pyjamahousut ja tasaraitainen trikoopaita on oikein nappi valinta sateenkaarien ja yksisarvisten katseluun! Joo ja kyllä, minulla on kinuskikastiketta paidallani, oliko muuta?!

Mukavaa viikonloppua kaikille ja kiitos viime postaukseen tulleista ihanista kommenteista!


♥: Selina

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Minä selviän, sittenkin

Meinasin kirjoittaa postauksen, kuinka surullinen ja ahdistunut olen tästä tilanteestani, perheemme tilanteesta. Meinasin vuodattaa kaiken tuskan tänne blogiin, jota koen, kun minuun sattuu eivätkä kipulääkkeet vie kipua kokonaan pois. Meinasin itkeä ja kirjoittaa, kuinka paljon minua harmitti, kun hermostuin ja huusin A-murulle tänään aivan liian monta kertaa. Ei hän mitään tuhmaa tehnyt, oli vain oma itsensä - vilkas ihana ja uhmakas taapero. Meinasin paljastaa, etten tiedä kauanko jaksan vielä tätä kipua, pelkoa ja epävarmuutta, mutta sitten luin jättämiänne kommentteja postauksiin, jotka käsittelevät tätä onnettomuutta, sairaala-aikaa ja tulevaa leikkausta. Kommentti kommentilta vähän kerrallaan, minut valtasi hyvä ja kiitollinen olo. Jokainen kommentti sai paikkansa sydämestäni ja ymmärsin, että minusta välittää niin moni ihminen, että en voi yksinkertaisesti luovuttaa, antaa kivulle valtaa - en enää neljättä kertaa ja silloin se uhkaavasti täyttyvä ja minut valtaava kipukupla puhkesi!

Kiitos teille, kun revitte minut pois epätoivosta ja puhkaisitte kuplan lopullisesti! Kiitos, kun uskotte minuun ja välitätte! Nyt minun on helpompi ottaa vastaan perheeni antama tuki ja rakkaus, jonka olen sulkenut täysin ulkopuolelle vetäytyessäni hitaasti mutta varmasti kipukuplaani.

Olen sanaton siitä, kuinka paljon tämä minulle niin rakas blogi tuntuu merkitsevän teille lukijoille. Taidatte kelata juttujani ihan oikeesti! Olen vain hieman raottanut teille ovea elämäämme ja kertonut rehellisesti ja avoimesti millainen olen ja hei te tykkäätte - olettekohan ihan terveitä? No ei se haittaa, minäkään en ole!

En tiedä enää mitä muuta voisin sanoa...tuntuu, että sydämessäni olisi niin paljon asiaa ja niin paljon sanottavaa, mutta aivoni eivät saa muotoiltua siitä enää selviä ja järkeviä lauseita... Niin paljon poispyyhittyjä sanoja ja lauseita, mutta silti niin paljon hymyä ja tunteita niiden takana!

Itken, tunnen kiitollisuutta, uskoa ja toivoa ja olen onnellinen.  

Kiitos!

♥: Selina


tiistai 8. syyskuuta 2015

Vähän sateenkaaria, yksisarvisia ja yksi pieni blogi

Hei mitä teille kuuluu? Kirjoitan tämän postuksen silläkin riskillä, että näen sateenkaaria ja yksisarvisia, koska ette tiedäkään miten kovasti olen kaivannut bloggaamista ja TEITÄ ihanat lukijat! Kiitos siis teille kymmenistä kommenteista, joita sain lukea siskoni Emman julkaisemana hänen kirjoittamaan postaukseen. Olen myös lukenut sähköpostista kännykällä muitakin kommenttejanne ja palaan niihin kyllä ihan ajan kanssa! Sydämellinen kiitos myötäelämisestä teille kaikille!

Pääsin tänään sairaalasta kahden viikon reissultani odottamaan selkäleikkausta, joka tehdään ensi torstaina Tampereella.
Isimies on levittänyt minulle alakertaan vuodesohvan ja pedannut minulle siihen oikein soman kitumispesän. Saan sairastaa siis palvelujen äärellä, kuten pakastimen täynnä jäätelöä ja telkkarin läheisyydessä, hah! Jouduin pari viikkoa sitten sairaalaan, koska kaaduin pyöriksellä luiskalla. Täytyy sanoa, että vaikka olen istunut renkaiden päällä yli kymmenen vuotta, niin se ei takaa turvallisuutta. Kohdallani sanonta ikä tuo varmuutta (ja viisautta) ei pidä siis ollenkaan paikkansa. Silti kaatuessani ensimmäinen asia, mikä tuli mieleeni oli tarkistaa pyöriksen kunto...Hmmm... No hei pitihän minun tarkistaa, ettei siihen tullut rumia ja häiritseviä naarmuja! Naarmu ja erittäin häiritsevä sellainen tuli kuitenkin selkäytimeeni. Kaatuminen nimittäin aiheutti yhden stimun elektrodin painumisen syvemmälle selkäytimessäni ja tämän vuoksi stimulaatio häiriintyi, eikä laite toimi enää kunnolla. Hermokipu on siis palannut ja korkojen kanssa, koska elektrodin liikkuminen aiheutti myös johtojen liikkumisen, mikä repi vain 4kk sitten tehdyn leikkauksen aikaista arpikudosta.
Paska oli ensimmäinen sana kuullessani röntgenkuvien tuloksen, koska tiesin, että ainoa vaihtoehto laitteen korjaamiselle on leikkaus, joka on 17.9 - my new lucy day! Ainoa toiveeni olisikin nyt, että saisin olla kotona leikkaukseen asti näillä viidellä uudella kipu-, pahoinvointi- ja kouristuslääkkeellä, joiden tarkoitus olisi pitää minut kotikunnossa ja kaukana sairaalasta ja siitä kamalasta vaaleaanpunaisesta pyjamasta! Sairaalareissullani kävin todella pohjalla kipujen suhteen, mutta näiden lääkkeiden pitäisi toimia nyt pelastusrenkaanani, pitää minut pinnalla, mutta sekin on sellainen ilmatäytteinen, johon Isimies saa puhaltaa jatkuvasti lisää ilmaa pitääkseen minut pinnalla. Toivon todella, että pelastusrenkaaseeni ei tule reikiä, joita ei voi paikat kotihoidossa ja saisin olla perheeni kanssa ennen isoa leikkausta mahdollisimman paljon. 

Kipu, se säväyttää aina.
Mitkään sanat eivät riitä kuitenkaan kuvailemaan sitä kipua, mitä koin sairaalassa. Minusta tuntui, että kipu vie minut mennessään, mutten siltikään arvioinut missään vaiheessa kipuani VAS-asteikolla 1-10, kymmeneksi, eli pahimmaksi mahdolliseksi kivuksi - en edes ollessani teho-osastolla kivunhoidossa. Ensimmäinen hetki, kun koin olevani elossa sen kamalan kivun keskellä oli päivä jolloin siirryin hetkeksi Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Se hetki oli kaunis. Makasin paareilla sairaalan ulkopuolella vesisateessa. Ambulanssikuskit pahoittelivat minulle sitä, kun kastuin rankkasateen iskiessä Pirkanmaalle, mutta pyysin saada maata vielä hetken siinä sateessa. Jokainen pisara, joka iskeytyi kasvoilleni, antoi minulle voimaa. Ne kätkivät kyyneleeni sisäänsä ja peittivät  kasvoni alleen virraten poskiani pitkin kaulalleni ja rinnalleni. Koin olevani elossa ja silloin tiesin, että tästäkin selvitään. Se sade oli pelasti minut.

Sairaalassa maatessa tulee mietittyä paljon asioita. Mietin luonnollisesti perhettäni, heidän tuskaansa ja koettelemuksiaan. Miksi taas me? Muistelin ihanaa kesäämme ja koin valtavaa kiitollisuutta: meillä on mennyt pitkään niin hyvin! Olemme saaneet iloita pienistä asioista, juhlia suuria tunteita ja rakastaa - voi miten paljon olemmekaan rakastaneet! A-muru osoitti kuitenkin vierailuillaan reippautta ja hän kasvoi silmissäni jälleen paljon - ainakin 3,5 cm! Etenkin lausahdus: "Äiti olen sinusta ylpeä!" sävähdytti ja sai kyyneleet kirpoamaan silmiini. Hän myös hoivasi minua katsoessamme sängyssäni yhdessä Pikku kakkosta ja kertoi, ettei minulla ole mitään hätää. Voi miten paljon rakastankaan tuota pientä tyttö, joka istuu nyt vieressäni lukemassa satukirjaa tehden kitumispesästäni paljon mielekkäämmän. 
Mietin sairaalassa ollessani myös bloggaamista ja sitä, kuinka tärkeä harrastus tästä on minulle tullut. Luin kännykällä teidän blogejanne ja haaveilin kirjoittamisesta. Ajattelin kuitenkin rajoittaa bloggaamista ollessani huonossa kunnossa, koska luulen, että kipulääketokkurassa postaksien otsikko olisi ollut kipu ja postaus olisi varmasti ollut alusta loppuun pelkkää sattuu-sanaa - tiedättekö niin kuin Hohdossa alkkari kirjailija Jack Torrance luulee kirjoittavansa romaania, mutta huomaakin kirjoittaneensa satojen sivujen verran vain yhtä lausetta..tai jotain! Jatkan ehdottomasti bloggaamista, toivottavasti laadukkaampaa sellaista, kun olen paremmassa kunnossa. Inspiraatiota on, mutta vahva kipulääkitys ja kipu tuntuvat vievän minulta voimia niin paljon, että tämänkin tekstin kirjoittaminen tuntui ylivoimaisen vaikealta, enkä halua bloggaamisen tuntuvan siltä! Haluan se  ilon ja aidon inspiraation takaisin, mikä minulla oli ennen tapaturmaani, jonka näen ja tunnen lukiessani vanhoja postauksiani. Tänään kuitenkin koitti se päivä, jota odotin kaksi viikkoa niissä sairaalan vaaleanpunaisissa. Tänään sain vihdoin kelata tärisevin käsin kotiini, halata tytärtäni, miestäni ja avustajaani ja tuntea oloni paremmaksi kuin pitkään aikaan. Olen kotona. 

Toivottavasti jaksatte pysyä mukana ja odottaa, että pystyn palaamaan kunnolla tänne ihanaan ja minua aina niin ilahduttavaan blogimaailmaan. Minua harmittaa niin paljon, koska minulla olisi ollut  lähipäiville blogin synttärihulinoiden tiimoilta monta kivaa arvontaa, yllätystä ja muistelupostausta teille, mutta arvon nyt hulinoiden ensimmäisen arvonnan voittajan ja palataan hulinoimaan yhdessä, kun olen taas kunnossa. Silloin se tuntuu varmasti meistä kaikista mukavammalta! Näppäillään lisää, kun tavataan täällä blogimaailmassa! Olette tärkeitä, etenkin sinä Lindiz, blogimaailman aarre!

Nyt lisää sateenkaaria ja yksisarvisia, kotia ja rakkautta! 


♥: Selina

lauantai 5. syyskuuta 2015

Selinan kuulumisia

Heippa! Täällä koneen toisella puolella kirjoittelee tällä kertaa Selinan sisko Emma. Selina on vielä sairaalassa, joten hän pyysi minua kirjoittamaan hänen puolestaan postauksen.

Siskoni kaatui pyörätuolilla pari viikkoa sitten ja tietenkään hän ei voinut kertoa tästä kenellekään, vaan sinnitteli kipujensa kanssa. Muutaman päivän sinnittelyn jälkeen kivut ottivat vallan ja vaaleanpunaiset sairaalavaatteet ja teho-osasto kutsui. Siskoni yrittää aina sinnitellä viimeiseen asti. Toivottavasti hän nyt ymmärtää, että hänkin on vain ihminen ja saa tuntea kipua. Selina on niin älyttömän vahva ihminen - en ole koskaan tavannut ketään vahvempaa! 
Olen käynyt muutaman kerran katsomassa Selinaa sairaalassa. Siskoni oli muutaman päivän teho-osastolla, mutta onneksi nyt asiat ovat vähän paremmin ja hän on päässyt jo normaalille osastolle. 
Selinan selkä leikataan Tampereella parin viikon kuluttua ja tällä hetkellä hänen vointinsa on saatu lääkityksen avulla vakaaksi. 

Kiitos todella paljon vielä kaikille jotka ovat tukeneet siskoani! Selina on saanut teiltä todella paljon kommentteja, joista hän on saanut voimaa! Myös Selina halusi kiittää teitä, joten suuri kiitos!   

          Jos teille jäi jotain kysyttävää, niin vastailen mielelläni kysymyksiinne!