tiistai 31. maaliskuuta 2015

"Hei sori, oon harvinainen" - oikeesti

Pitkäaikaissairaus vaikeuttaa jokapäiväistä elämää ja arkea väkisin. Se ei vaikuta vain itse sairaaseen henkilöön, vaan myös hänen perheeseen ja läheisiin ja voi aiheuttaa monenlaisia tunteita. Se ärsyttää, harmittaa, itkettää ja pelottaa. Se aiheuttaa syyllisyyttä, uskon puutetta yhteiskuntaan ja muita ikäviä asioita. Kuitenkin välillä sairaus ikään kuin unohtuu, jää taka-alalle ja ihminen pystyy elämään sairaudestaan huolimatta oikein hyvää ja onnellista elämää - sairauden ehdoilla tietenkin. Tällainen sairauden aiheuttama tunteiden vuoristorata on väistämätön ja se on pakko käydä läpi kun on sairas.

On kuitenkin yksi asia, mihin ei sairaana ihmisenä tai sairaan ihmisen omaisena koskaan totu ja se on oireiden kyseenalaistaminen, vähättely tai jopa se, ettei oireita oteta todesta.
Olen sairashistoriani aikana törmännyt näihin tilanteisiin valitettavan usein - Hei sori, oon harvinainen!

Ylös, kohti korkeuksia. Alas rytinällä tai vapaalla pudotuksella ja taas kohti korkeuksia peläten alastuloa. Kestävätkö turvavyöt? Onko se lasku jyrkkä vai ei - toivottavasti ei ole, mutta jos on, niin onneksi siellä alhaalla on ihmisiä ottamassa vastaan, jos turvavyöt pettävät!

Yleisin tilanne kohdallani on ollut se, kun menen päivystykseen, jossa on päivystää lähes aina lääkäri, joka ei tunne sairauttani, minua eikä paksua epikriisi mappiani - minun elämääni. Lääkäri, yleensä erikoistuva, kyseenalaistaa kaiken sanomani: "Ei tuollaista ole olemassakaan", " Miksi et liikuta jalkoja, kun käsken?" tai "Onko sinulla elämässä stressiä?" - ei, eihän minulla ole stressiä mistään muusta kuin minut, sairauteni ja oireeni kyseenalaistavista tietämättömistä lääkäreistä.  Tieto, se kun olisi kaikilla lääkäreillä ja hoitajilla sama. Se helpottaisi monen potilaan ja omaisen elämää ja parhaimmassa tapauksessa toimii  hengenpelastajana!

Monen lääkärin ja hoitajan ongelma tuntuu olevan pissipäisyyden lisäksi se, että he eivät voi tai edes osaa myöntää, kun eivät tiedä. Tai sitten he eivät vaan halua. Helpompi ratkaisu kaikkeen on se, että potilas on esimerkiksi stressaantunut ja PIM sairaus paranee heidän mielestään saman tien, tai vaiva jää seurantalinjalle - ihmeparantumista odottaen. Entäs potilas sitten? Jotkut tyytyvät kohtaloonsa ja lähtevät kotiin nuolemaan haavojaan ja jotkut taistelevat - jos heillä tai omaisilla on voimia. Varsinkin jos sairastaa vähänkin harvinaisempaa tai erikoisempaa sairautta, näitä tilanteita saattaa tulla todella paljon -  sellainen sairaus kun ei mene aina lääkärin oppien ja oppikirjojen mukaan.

Vastaanotolla potilaalla tai omaisella ei tietenkään saa olla omaa tietoa sairaudesta tai oireista, silloin leimautuu helposti ihmiseksi, jonka tuskaa Googlen ihmeellinen maailma on lisännyt. Potilas tai omainen ei myöskään saa kyseenalaistaa lääkärin mielipidettä, onhan lääkäri aina oikeassa ja muut tietenkin väärässä. Kyseenalaistuksen jälkeen potilas voi saada loukkaantuneen pissipäälääkärin toimesta vaikean potilaan leiman epikriisi mappiinsa ja se on ehdoton no no, koska se saattaa seurata potilasta kuin haamu polilta polille niin kauan, kunnes joku huippulääkäri kehuu potilasta tai omaisia asiallisiksi, orientoituneiksi tai selkeiksi
Olen valitettavan usein kuullut ja myös todennut sen, että jos potilaalla on tai on ollut mielenterveysongelmia, esimerkiksi masennusta, niin hoito voi olla entistä huonompaa tai hoitoonpääsy vaikeampaa. Kaikki oireet, varsinkin uudet, laitetaan helposti masennuksen piikkiin - myös sellaiset oireet, mitkä eivät mitenkään voisi siitä johtua. Kipu ja kivun tunteminen on yksi ongelmakohta. Voiko masennus aiheuttaa fyysistä kipua? Käsittääkseni voi, mutta kipu voi johtua muustakin. Joskus lääkärit eivät vain osaa erottaa sitä yhtä ainoaa seepraa hevosaitauksesta, vaan näkevät vain hevosia - koska joku muukin on nähnyt vain niitä joskus aiemmin. Lääkäreiltä puuttu monesti omien aivojen käyttö. He eivät muodosta välttämättä potilaasta omaa mielipidettä, vaan tuudittautuvat edellisiin lausuntoihin. 
Sanotaan, että nuorissa on tulevaisuus ja samaa ajatusta voisi käyttää myös nuorista hoitajista ja lääkäreistä. Tämä pitää paikkansa, mutta jossain vaiheessa joillekin heistä tapahtuu jotain, joka saa hoitajan sanomaan potilaan kuullen, tässä tapauksessa minun: "S:llä on vaikea hermovaurio. Hermovauriokipu on sellaista, että se voi olla yhtenä päivänä toisessa paikassa ja toisena toisessa." Näin siis vanhempi hoitaja koulutti olkiaan kohauttaen sairaanhoitajaopiskelijaa hermokivusta, kun minulla oli päänsärkyä! En edes viitsinyt puuttua asiaan. Tai lääkäri, lainaus epikriisistä: "Potilas on normaalipainoinen nainen. Syömishäiriö, PEG-letku." Näin "hyvin" ensiavun lääkäri perehtyi tilaani, kun menin syksyllä tukkeutuneen pegin kanssa päivystykseen. Tein valituksen.
Nämä kokemukset eivät ole suinkaan ensimmäiset eivätkä varmasti viimeiset kohdallani. Se seepra on hukassa vielä monella kohdalleni tulevalla lääkärillä.

Hyviäkin lääkäreitä onneksi mahtuu näiden pissipäiden seuraan. Heille voi esittää mielipiteensä omasta tilastaan, kertoa tuntemuksistaan ja tunnustaa, jos pelottaa. He tukevat ja etsivät ratkaisuja ja kysyvät muilta lääkäreiltä, jos eivät tiedä mitä tehdä. He kysyvät myös miten perhe jaksaa ja tarvitseeko perhe jotain apua tai tukea - hoito on kokonaisvaltaista. Tällaiset asiat tekevät tavallisesta valkotakista huippulääkärin. 

Jos koet saaneesi sairaalassa huonoa hoitoa tai epäasiallista kohtelua, niin kehotan ottamaan yhteyttä sairaalan potilasasiamieheen. Häneltä saat kaiken tarvittavan tuen ja avun mahdollisen kirjallisen valituksen tekemiseen. Ilman valittamista ja oikaisuvaatimuksia asiat eivät koskaan muutu ja pissipäät saavat luoda sairaaloista omaa pissi-imperiumiaan aivan rauhassa syrjäyttäen lopulta kaikki huippulääkärit, jotka tekisivät työtään jonkin muunkin syyn kuin (liian) suuren kuukausipalkan vuoksi.

♥: Selina

Oletteko saaneet sairaalassa tai terveyskeskuksessa epäasiallista kohtelua tai huonoa hoitoa?

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Ei niin täydellinen blogiäiti -liian vähän ulkoilua

Oletteko huomanneet, että Kaksplussan blogeissa on voinut tämän kevään aikana seurata Ei niin täydelliset blogiäidit -postaussarjaa, missä me kaksarin bloggaajat raotamme ei niin täydellisen blogielämämme ja -arkemme verhoa paljastaaksemme teille, millaista meillä oikeasti on niin arjessa kuin elämässä. Ennen minua moni kollegani on paljastanut ei niin täydellisen blogiäiti -hetkensä ja nyt on minun vuoroni.

Leikin lapseni kanssa. Leivon lapseni kanssa. Olen läsnä ja rakastava äiti. Luen, piirrän, laulan ja pidän kuria - rakkaudella tietysti, mutta en ulkoile lapseni kanssa tarpeeksi.
Mikä olisikaan helpompaa kuin heittää päiväunien ja välipalan jälkeen lämmin vaatekerros niskaan, napata omat talvivaatteet pölyttymästä hyllyltä ja lähteä ulos raittiiseen ulkoilmaan? Kuulostaa ihanalta, virkistävältä ja mukavalta! Lisäksi ulkoilun ansiosta lapselle maistuisi paremmin päivällinen - ehkä jopa ilman kiukuttelua ja hän kenties myös nukkuisi yönsä paremmin, kun on saanut touhuta ja purkaa energiaa raikkaassa ulkoilmassa.


A-muru on ulkona viikolla aivan liian vähän. Tuntuu, että jotkut perheet viettävät puolet päiväajasta ulkoillen, leikkien leikkipuistoissa ja pyöräillen, mutta mitä me teemme? No emme ainakaan sitä!
Kun Isimies lähtee aamulla töihin, niin päivä vaan kuluu, tavallaan lipuu ohi ja aivan yllättäen onkin jo iltapäivä, Isimies tulee töistä, syömme päivällistä, otamme pienet levot katsoen Pikku kakkosta ja *PIM salakavalasti kello onkin  jo seitsemän ja on iltapuuroaika. Mihin päivä taas katosi? 
Yritämme viikonloppuisin epätoivoisesti ottaa viikon menetetyn raitisilma-annoksen takaisin, mutta täyttääksemme koko alkuviikon kestäneen vajeen, joutuisimme varmasti leiriytymään takapihallemme.


Mikä siinä ulkoilussa on niin vaikeaa? En tiedä.

♥: Selina


Ulkoiletteko perheenne kanssa päivittäin?

*Tämä postaus on osa Kaksplussan Ei niin täydellinen blogiäiti -sarjaa.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Haasteiden kuukausi: #RiittävänHyvä

Sain kuudennen blogikuukauden aikana monta haastetta ja kuten kerroin tässä postauksessa, ajattelin toteuttaa ne kaikki pois luonnoksista pyörimästä, joten tästä blogikuukaudesta tuleekin nyt haasteiden kuukausi.
Ensimmäinen toteutettava haaste on:

#RiittävänHyvä

Anette Operaatio Äiti -blogista loi #RiittävänHyvä -haasteen toteutettavaksi kaikille bloggaajille koulukiusaamista vastaan. 

Aihe on erittäin tärkeä vaikka minua ei ole suoranaisesti koulussa kiusattukaan, mutta olin kuitenkin melko näkymätön muiden silmissä. Minua pidettiin ärsyttävänä, äänekkäänä, nörttinä ja tylsänä - ehkä näin olikin, mutta sain välillä nihkeää kohtelua silloisilta koulun cooleimmilta, joihin olisin pienessä lapsellisessa mielessäni epätoivoisesti itsekin halunnut kuulua. Halusin sitä paljon, mutta minua ei otettu joukkoon - enkä olisi edes sopinutkaan sinne. Olin tunnollinen tyttö, joka kunnioitti opettajia ja sekös minut silmätikuksi asettikin välillä. En tupakoinut, käyttänyt alkoholia tai notkunut yömyöhään riennoilla. Nössö mikä nössö - cooleimpien mielestä.
Nyt aikuisena olen kuitenkin ymmärtänyt olleeni aivan hyvä tyttö, riittävän hyvä, eikä minun olisi tarvinnutkaan päästä koulun cooleimpiin piireihin todistaakseni sitä. Ja mikä tärkeintä: Minulla oli kaksoissiskoni aina tukena ja ystäviä - oikeita sellaisia, jotka ovat elämässäni edelleen.
 


"Auta itseäsi ja auta muita. Älä sulje silmiäsi, kun näet kiusaamista."


Nyt minä haastan juuri Sinut, oletko RiittävänHyvä?

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Tämä postaus on sinulle...

M


Sinä olet parhain ystäväni, tärkeä tukeni ja turvani. Sinun ansiosta jaksan aina yrittää uudelleen ja sinä annat minulle voimaa.
Muistatko, kun tapasimme? Sinä olit kikkarapäinen nauravainen hassuttelija ja minä oli hieman hukassa - ilmeisesti etsimässä juuri sinua. Siitä päivästä lähtien elämäni täyttyi naurulla ja ilolla! 
Muistatko, kun sain olla todistamassa kosintaasi ja sitä hetkeä, kun sanoit tahdon elämäsi miehelle? Minä muistan ja ne kuuluvat elämäni tähtihetkiin. Kaikkein tärkein hetki tapahtui kuitenkin viime kesänä - tiedät varmasti mitä tarkoitan. Olet antanut minulle yhden suurimmista lahjoista, mitä voi toiselle antaa ja toivon, että tämä onni ja rakkaus tulee näkymään kaikessa mitä teen ja kaikessa miten toimin.  ♥  

Kuva: Googlen ihmeellinen maailma
Olemme ikuisesti ystäviä eikä meitä ei erota mikään. Olen teletappisi ja sinä teletappini - aina! ♥ 

Kiitos, että olet olemassa, rakastan sinua!


♥: Selina

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Koska minä sanon niin!

A-Muru: "Äiti saanko testiä (Keksiä)?"

Minä: "Ei, kohta syödään"

A-muru: "JoopasjoopasJOOPAS! Miksen?" *vinkumista, mölinää, tekoitkua.

Minä: "Ei, koska minä sanon niin."

~

A-muru: "Äiti haluan kassoa Muumeja."

Minä: "Ei, koska olet katsonut jo liian paljon telkkaria, tehtäisiinkö jotain muuta?"

A-muru: *Märinääää "MIKSEEEEEIIII?!!?"

Minä: "Ei koska MINÄ SANON NIIN!"

A-muru: * Märinää, huutoa, kiukuttelua, tavaroiden paiskomista...

Minä: ".A et saisi tehdä noin!"

A-muru: "Miksen?"

Minä: "Koska...ÖöööÖÖ* pää lyö tyhjää...äiti kieltää...?"


Elämme keskellä uhmatuhman ja tahtojen taisteluiden valtakuntaa! Tämän valtakunnan arkeen kuuluu vinkumista, vonkumista, harminpaikka, kieltämistä ja kymmeneen laskemista.
Miten komentaa reilu kakspuolosta rakentavasti ja miten selittää lapselle, että jotain ei saa tehdä, jos toinen ei ymmärrä miksei?

Kun leikkien siivoaminen ei maistunut...
Olen kirjoittanut blogissani aiemminkin kurista ja olen edelleen sitä mieltä, että rakkaus lapseen on myös kuria, sääntöjä ja toisen kunnioittamista, mutta ilman väkivaltaa - tietenkin.
Nyt kun meillä on alkanut olla pientä uhmatuhmaa havaittavissa, niin olen törmännyt usein tilanteeseen, etten vain yksinkertaisesti osaa selittää muutaman kerran kieltämisen jälkeen kiukuttelevalle A-murulle, miksi jotain asiaa ei saa tehdä. Silloin menen  turvalauseeseeni taakse piiloon ja sanon: "Koska minä sanon niin!" - ja asia on loppuun käsitelty. Minusta tämä kuitenkin nostaa minut jalustalle, korkealle sellaiselle ja suorastaan jyrään A-murun oman tahdon - ei mitään väliä mitä tahdot, koska jos äiti sanoo että et saa, niin sitten et saa. PISTE
En halua pitää itseäni kotimme hallitsijana, vaan olisin ennemmin sovittelija tai neuvottelija. Nämä roolit eivät kuitenkaan täysin sovi kakspuoloselle taaperolle, koska lapsen pitää oppia, että on olemassa asioita joita ei aina saa, ymmärtää miksei ja kunnioittaa toisia ihmisiä.

Naurettavinta tässä on se, että olen sortunut tähän samaan myös Isimiehen kohdalla.

Minä: Isimiehes tyhjäisitkö tiskikoneen?
Isimies: Joo ihan kohta!
Minä: "Ei kun heti..."
Isimies: *yrittää väittää vastaan.
Minä: Ei kun NYT, KOSKA MINÄ SANON NIIN!"

Niin... :D

♥: Selina

Tiedättekö tunteen? Piristävää perjantaita kaikille!

torstai 26. maaliskuuta 2015

Kun pikkusisko sai naimaluvan

Tulihan se itku, vaikka kuinka yritin pidätellä, mutta hei katsokaa nyt häntä, pikkusiskoani joka on aikuistumassa kovaa tahtiin...aivan liian nopeaa!



Pikkusiskoni E on herkkä, mutta temperamenttinen, upea sellisti, pilkunviilaaja, hikari ja ihana täti A-murulle. Edesmennyt pappamme nimesi E:n aikanaan Iitaksi juuri hänen temperamenttisuuden ja söpön nenän nyrpistyksen vuoksi. Meidän pieni Iitahan hän vielä on ja tulee kauan olemaankin, vaikka hän yrittääkin kovasti jo pyristellä aikuisten maailmaan. En suostu, että pikkusisaruksistani hänkin kasvaa aikuiseksi, PISTE!

Nyt kun olen innostunut valokuvaamisesta, olen saanut toimia perheemme hovikuvaajana aina kun sellaiselle on ollut tarvetta, joten heiluin siis koko E:n juhlapäivän kameran takana ikuistamassa tätä ihanaa päivää - välillä hihaani niistäen. ;)

E:n Konfirmaatio oli koskettava. Isimies jäi hoitamaan A-murua, joten sain nauttia aivan rauhassa konfirmaatiosta ikuistaen samalla tämän hienon hetken kameran muistikortille.
Muistelin omaa konfirmaatiotani ja sitä, kuinka silloin vieressäni istuva poika pelkäsi tukehtuvansa leipäänsä ja sitä kuinka pelkäsin viinin maistuvan pahalle. Hymyilin noille muistoille ja zoomasin vielä kerran E:hen päin ihan vain nähdäkseni hänen hymynsä. Hän oli onnellinen.

Tuo hymy.


Koskettavinta E:n konfirmaatiossa oli se, kun saimme kaksoissiskoni kanssa kunnian siunata E:n kummien sijaan. Tämä oli hänen toiveensa, joten toteutimme sen ilomielin. Pappi ei ehtinyt rippilasten jonossa, kun toisen tytön kohdalle, kun minulla aukesi kyynelhanat, eikä minulla ollut nenäliinaa tietenkään jakkuni kummassakaan taskussa! Istuin siinä sitten toinen käsi täristen E:n pään päällä ja toinen käsi tiukasti puristuneena kaksoissiskoni käteen. Tuntui, että me kolme sisarusta olimme silloin lähempänä toisiamme kuin koskaan ennen. Se hetki oli ikimuistoinen, vaikka yritinkin vetää tuskaisena kyyneliä takaisin silmiini, ettei työn ja tuskan takana ollut meikkini muuttuisi pandalookiksi.

Kotona rippijuhlat alkoivat pari tuntia konfirmaation jälkeen. Äiti, isä, kaksoissiskoni ja E olivat laittaneet parastaan. Tarjolla oli niin suolaista kuin makeaa monen makuun. Itse osallistuin tekemällä sokerimassasta kallankukkia kakkujen koristeiksi E:n toivomuksesta.

Suolaista.
Makeaa.
Juhlat sujuivat oikein hyvin ja E sai paljon kukkia ja lahjoja. Hänellä oli upea keltainen puku, josta juhlienkin keltainen teemaväri oli saanut alkunsa. Keltainen toistui leivonnaisissa, koristeissa ja kukissa. Koska rippijuhlia juhlittiin talvella, niin vanhempani olivat koristaneet pihan keltaisilla kynttilöillä ja ruukkunarsisseilla.

Otin juhlapäivän aikana yli 1100 kuvaa ja vieraiden lähdettyä otin vielä juhlakalusta perinteiset ja ei niin perinteiset rippikuvat.


A-murun juhlatyyli.                                                                       Täti  A-muru.
Sisko ja sen sisko.

Rakastan sinua E ja onnea ja menestystä elämääsi!

 

"Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet." (PS 91:11)



♥: Selina


keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Kaksi pientä kettua

Sain reilu kuukausi sitten Taito Etelä-Pohjanmaalta testattavaksi Rakkaat rasat -malliston ihanan Kettu -tekemispaketin. Valitettavasti neulominen jäi kiireiden vuoksi hieman vähemmälle, mutta ehdin kuin ehdinkin saada nämä lapaset valmiiksi vielä kun lumi on maassa - kiitos alkaneen takatalven! ;) 

Rakkaat rasat -mallisto on Taito Etelä-Pohjanmaan oma. Mallistoon kuuluu 10 ihanaa lapasmallia. Kaikki tekemispaketit sisältävät lapasiin tarvittavat langat, mallipiirroksen ja selkeän ohjeen. Tarvitset vain puikot ja aikaa ja kärsivällisyyttä.

Rakastan kirjoneuleen neulomista, koska rivi riviltä mallipiirroksen kuva alkaa muodostumaan myös neulottavaan työhön. Tekemispaketin Pallas-lanka oli miellyttävä neuloa, mutta mielestäni hieman takkuuntuvaa, kun avasin kerän sisältä päin. Toisen kerän avasinkin vyötteen alta, mikä helpotti työskentelyä.

A-muru tutustuu tarvikepussukan sisältöön.
Kettulapasissa liukuvärjätty pohjalanka tuo ulottuvuutta ja vaihtelevuutta työhön ja näin itse kettu pääsee oikeuksiinsa. Kettu, tassut ja korostekuviot neulotaan suklaanruskealla langalla, joka sopii upeasti kaikkiin sävyihin, mitä liukuvärjätyssä langassa on käytetty.

Valmiit kettulapaset.
Näiden lapasten neulominen oli hurjan mukavaa ja erittäin koukuttavaa - kuten aina kirjoneuletyöt ovat! Lapasen koko on naisen koko, mutta mielestäni isohko, jopa minun isoihin käsiini. Tietysti lapasen kokoon vaikuttaa myös käsiala, eli kuinka tiukkaa neuletta saa aikaan. Itse teen aina turhan tiukkaa neuletta, joten yritin kerrankin saada aikaan kirjoneuletyön jota voi pitää vaivatta ja nyt tosiaan onnistuin - jopa Isimies voisi pitää lapasia! ;)


Ruutupiirros ja ohje olivat selkeitä ja helppolukuisia ja ainoaksi ongelmaksi muodostui kohdallani se etten meinannut pysyä oikeaan aikaan oikealla rivillä, mutta siihenkin löytyi ratkaisu.


Helpotin ruutupiirroksen lukemista kopioimalla ruutupiirroksen ja piirtämällä siihen joka kerroksen kohtaan viivan. Seurasin ruutupiirrosta viivaimen avulla ja aina kun olin neulonut kierroksen loppuun, merkitsin kierroksen tehdyksi toisella viivalla. Näin pysyin perillä, mitä olen tehnyt ja mitä seuraava kierros tuo tullessaan.

Kirjoneule voi näyttää haastavalta ja monimutkaiselta tehdä, mutta se on oikeastaan helppoa, kunhan vain muistaa pitää lankojen kireyden tasaisena. Luonnollisesti mitä enemmän eri lankoja käytät, sen vaikeampaa neulominen on. Tällainen kahdella langalla neulottu kirjoneule on mukavaa puuhaa, eikä vaadi tuskaista työskentelyä.

Vaikka talvi onkin jo lopuillaan, suosittelen tutustumaan Taito Rustoopuorin neulemallistoon! Sieltä voit löytää esimerkiksi oman asuinalueesi maakuntalapaset.
Postaus toteutettu yhteistyössä Taito Etelä-Pohjanmaan kanssa.  

  

♥: Selina


Iskikö nämä ketut teihin?


*Ohjeet ja langat on saatu Taito Etelä-Pohjanmaalta blogiyhteistyön kautta.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Arvonnan voittaja

Järjestin tässä postauksessa teille ihanille blogini lukijoille arvonnan, jonka voittajaksi paljastui....


...Veera + Milo & Breci-mäykyt, onnea!
  
Muistan sinua Veera pienellä lahjakortilla Glitter-liikkeeseen. Otan yhteyttä sähköpostitse! :)

Kiitos arvontaan osallistuneille ja kaikista ihanista kommenteista! ♥


♥: Selina


Toivepostaus: Meidän perheen suosikkipuuhat

Sain toivepostauksen kirjoittaa meidän perheen suosikkipuuhista. Kiitos vain toiveen esittäjälle. :)
Luonnostellessani tätä postausta, huomasin, että me touhuamme aika paljon kaikenlaista!
A-muru onkin touhukas ja helposti uudesta innostuva taapero, mutta hän osaa leikkiä ja touhuta myös yksin, mitä pidän erittäin tärkeänä asiana.

Mitä sitten puuhastelemme?

Askartelu on yksi minun ja A-murun suosikkipuuhista. Olemme askarrelleet erilaisia kortteja, A-murun onnistumiset -tarratauluja pottailua varten, A-muru on tehnyt lapsitaidetta isovanhempien, kummien ja ystävien iloksi vesi- ja sormiväreillä sekä muovailleet. A-muru pitää myös hurjasti värityskirjoista, joita Avustaja hankkiikin hänelle aina, kun edellinen on väritetty täyteen. Kiitos ihanalle Avustajalle!


Leipominen kuuluu myös suosikkipuuhiimme. Jos A-murulta kysyy, mitä hän haluaisi tehdä, niin se on monesti leivonta. A-muru pitää hurjasti leipomisesta ja jauhojen pöllyttämisestä - äitiinsä tullut neiti! ;) Olen antanut hänen myös muovailla sokerimassasta koristeita ja osallistua kakkujen koristeluun. A-muru saa osallistua myös ruoanlaittoon esimerkiksi pilkkomalla sipulia ja sekoittamalla ruokia.

Pieni leipuri.
Ja pieni kokki.
Leikeistä Kauppa- ja kotileikit ovat A-murun suosikkeja ja niitä leikitäänkin meillä paljon! Nämä leikit ovat myös minun mieleeni. Kauppaleikissä tietenkin toinen meistä on asiakas ja toinen kassalla. Leikin aikana harjoittelemme myös erilaisten hedelmien ja vihannesten nimiä ja lopulta, kun asiakkaan ostoskori on täynnä, ostokset maksetaan luonnollisesti Viza-kortilla! ;)
Kotileikeissä järjestämme A-murun arvovaltaisille pehmoleluille ja nukeille syntymäpäiväjuhlat, jolloin teemme kauniin kattauksen ja herkuttelemme pizzalla, kakuilla ja syötävän suloisilla muffinsseilla ja jäätelöillä. Myös Muumit ja Legot ovat koko perheen suosikkeja. Isimiehellä on tosin enemmän silmää rakennella A-murun toivomia Lego -taloja kuin minulla.

Leikin riemua.
Isin kanssa musisoiminen on yksi A-murun ja Isimiehen suosikkipuuhista, etenkin kitaran soittaminen. A-muru rämpyttää kitaran kieliä ja Isimies painaa soinnut ja tällä tavalla he soittavat esimerkiksi Muumi-tunnaria - kuinkas muutenkaan. ;) Joskus musisointi etenee niin pitkälle, että Isimies laulaa ja soittaa kitaraa ja A-muru on hakenut kuppeja ja kattiloita rummuiksi ja sitten onkin bändi koossa! Myös Spotify on kovassa käytössä ja A-murulla on tietenkin oma soittolista. ;)

Milloin A-muru on muka ollut noin pieni, HÄH?!
Kesäisin suurimmat ilot ja riemunkiljahdukset perheemme yhdessäolosta tulevat leikkimökistä, hiekkalaatikosta ja uima-altaasta. A-murun mummilassa on kunnon uima-allas, joten siellä saa luonnollisesti parhaimmat uintihetket. Isimies ja minä taas nautimme eniten mökin rauhasta, rantasaunasta ja sopivan viileästä järvivedestä. Oi kesä, tule jo! 

Kuvat viime kesältä.
Näin talviaikaan perheemme taas saunoo, leikkii ja telmii lumessa. Isimies ja A-muru myös luistelevat, hurjastelevat lumikolalla ja pulkkailevat.

Kuvat tältä talvelta.
Paras päivä viikossa on ehdottomasti lauantai, jolloin menemme koko perhe saunaan. A-muru rakastaa saunomista ja silloin lauletaan, leikitään ja polskitaan punkassa. A-muru saa myös heittää itse löylyä ja saa saunajuomaa. Lauantaipäivän paras osuus alkaa kuitenkin vasta saunan jälkeen ja se on varmasti A-murun viikon kohokohta, eli sipsipäivä, jolloin A-muru ja Isimies saavat pienet kulholliset joko tortillasipsejä tai maissinaksuja ja sitten käperrymme koko perhe sohvalle katsomaan A-murun valitsemia lastenohjelmia - parhautta!

♥: Selina


Mikä on teidän perheenne suosikkipuuha?

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Kuudes blogikuukausi, miltä tuntuu?

Noin puolivuotias vauva osaa MLL:n vanhempainnetin mukaan tarttua esineisiin ja viedä ne suuhun. Silloin puhkeaa yleensä ensimmäinen hammas. Puolivuotias osaa myös kääntyä, harjoittelee istumista ja alkaa vierastamaan. 

 

Puolivuotias A-muru oli iloinen ja hyväntuulinen vauva. Hän liikkui pyörimällä ja maisteli soseita. A-muru myös vierasti, äänteli ja harjoitteli istuma-asentoa. 

Pituutta A-murulla oli 69 cm ja painoa vähän päälle 8 kiloa. Hampaita ei tullut, vaikka niitä kovasti odotettiin!

 

No mitä puolivuotias Kun äiti kelaa -blogi osaa? Tarttua paremmin vaikeimpiin aiheisiin, joista ei ehkä aiemmin olisi uskaltanut kirjoittaa. Kirjoittaa välillä "mitä sylki suuhun tuo -fiiliksellä", eikä pingota ja pohdi postausideaa päässään niin puhki, ettei siitä ole mitään enää jäljellä. Saavuttaa yhden luomistaan blogietapeistaan - 100 lukijaa! Harjoittelee ulkoasun ja kuvien muokkaamista ja tutustuu uusiin blogituttaviin ja Kaksplus-kollegoihin 

-aikamoiset 6 kuukautta!


Toteutin tämän blogikuukauden aikana peräti kolme haastetta: Millainen äiti olen -haasteen, Kun äiti mielensä niin pahoitti -haasteen ja #kehukumppania -haasteen. Olen saanut tämän blogikuukauden aikana peräti 4 uutta haastetta, joten tulevasta blogikuukaudesta onkin tulossa haasterikas kuukausi!


Kuudennen blogikuukauden luetuin postaus oli Miten kertoa lapselle, että äiti lähtee sairaalaan? Kiitos kaikille ihanista kommenteista ja tsempeistä!

Leivontaa ja muuta kivaa viimeisenä kotipäivänä.
Yksi mukavista postauksista oli Botoxia luomeen ja hymyä huuleen, koska sain KERRANKIN kertoa jotain positiivista sairauteeni liittyen. Myös Hei sori, mä oon harvinainen oli hauska postaus kirjoittaa. Tästä piti tosin ensin tulla vuodatuspostaus kaikesta vaikeudesta mitä Pissipäiden ja minun välilläni on harvinaisesta sairaudesta johtuen. Jotenkin siinä vain sitten kävi näin. :D
Tärkeimmät postaukset on omistettu rakkaimmalleni, eli Isimiehelle #kehukumppania ja Tämä postaus on sinulle -sarjan postaukset. Nämä kaikki postaukset on kirjoitettu suoraan sydämestä.

#Kehukumppania, Isimies ja A-muru.
Oli myös jälleen ihanaa jakaa teille Kokemuksia ja kohtaloita -postaussarjassa Millan tarina elämästä dystonian kanssa.

Millan elämää dystonian kanssa.
Haastavin ja myös yksi tärkeimmistä postauksista oli Me vammaiset äidit olemme tavallisia äitejä. Huomasin julkaisun jälkeen lukiessani postausta uudelleen, että minulla oli hyvin suppea ja "vammainen" lähtökohta ja ajatus postaukselle ja että aihe on paljon laajempi. Kiitos kovasti kaikille postaukseen kommentoinneille! Annoitte minulle paljon ajattelemisen aihetta, mutta en silti muuttaisi postauksessani mitään. "Seison" sanojeni takana! ;) Koin myös haastavaksi, mutta silti tärkeäksi postauksen Kun äiti yrittää olla äiti.


Mitähän seuraava puolivuotinen tuo tullessaan? Ainakin kaksi mukavaa yhteistyötä ja paljon samanlaista, rehellistä Selinaa iloineen ja suruineen.

Kiitos teille ihanat, että olitte jälleen mukana ja lämpimästi tervetuloa uusille lukijoille!

♥: Selina

Mitä teille jäi mieleen kuudennesta blogikuukaudesta?  

Ps. Tänään on isosiskolle suuri päivä, kun pikkusisko on osoittanut kasvamisen merkkejä siitä vaahtosammuttimen kokoisesta riiviöstä, joka tuhosi huoneessani maagisesti kaiken mihin koski. Tänään pikkusiskoni pääse ripiltä ja tämä isosisko pyyhkäisee hihaansa konfirmaatiossa kyyneleen jos toisenkin onnesta, ilosta ja ylpeydestä. 

-Rakastan sinua E! Isosiskon yksi etuoikeus on saada rakastaa pikkusisarustaan aina enemmän!

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Tyttöjen juttuja

Pääsimme tänään A-murun kanssa kahdestaan parturiin. A-murun otsatukka vaati siistimistä ja tämän mamman hiuksista on vaikea kirjoittaa järkevää lausetta ilman rumia adjektiiveja. Olen ollut viimeksi kampaajan käsittelyssä, heh, elokuussa 2013, joten oli jo aikakin hakeutua tukkatohtorin vastaanotolle - myös parturikampaajan mielestä!


Tämä oli A-murun toinen kerta parturissa, mutta ensimmäiseen kertaan verrattuna tästä meinasi tulla katastrofi! Kun pääsimme tuttuun kampaamoon, niin A-muru tervehti tapansa mukaan iloisesti parturikampaajia, mutta sitten kun olisi pitänyt istua tuoliin ja pukea suojakaapu, alkoikin tärinä ja pienet silmät täyttyivät kyynelistä. A-murua selvästi pelotti, vaikka jo viime kerrasta tuttu parturikampaaja hänen hiuksensa leikkasikin. Pienen suostuttelun jälkeen A-muru istahti reippaasti, vaikkakin vielä hieman pelokkaasti tuolille ja huomasi, ettei tässä olekaan mitään pelättävää. A-murun luottoparturi loihtikin A-murulle otsiksen leikkaamisen jälkeen jälleen upean kampauksen.

Ja kyllä, kaksveellä voi olla luottoparturi! ;)

Prinsessa A.
Samalla kun A-murun hiuksia leikattiin, pääsin oman parturikampaajan kanssa suunnittelemaan mitä minun hiuksille tehtäisiin. Parturikampaaja huomasi heti hiusteni kunnosta, että en ole voinut hyvin hetkeen, joten sen vuoksi värjäys tehtiin mahdollisimman hellävaraisesti ja päädyimme vain raikastamaan omaa väriäni kevyillä vaaleilla raidoilla.

Hiukset eestä, hiukset takaa ja tyytyväinen Selina!
Hiuksistani lähti pituutta useampi sentti, mutta hiuksille, niille elinvoimaisemmille yksilöille, jäi vielä mukavasti pituutta. Hiukset tosiaan raidoitettiin raikastusmielessä, eli mitään mullistavaa värimuutosta hiuksille ei tällä kertaa tehty. Minusta kuitenkin tämä pienikin värimuutos on onnistunut ja hiusteni ilme on raikkaampi ja ne tuntuvat aivan erilaisilta kuin ennen. Ennen latvani olivat kamalaa haperoa, joten nykyinen pehmeämpi latvaosa tuntuu varsin mukavalta verrattuna siihen kamalaan kuivaan korppuun. Enää en ole latvasta laho! ;)

Niin..ja niin tyypillistä kuin se onkin, niin Isimies ei huomannut, että olin istunut useamman tunnin parturissa foliot päässäni kuin kuu-ukkojen hyökkäystä peläten - miehet!

Todistusaineistoa Isimiehelle! ;)

 

♥: Selina

 

Mitäs pidätte meidän tyttöjen uusista hiuksista?

torstai 19. maaliskuuta 2015

Kun äiti ei parane

Nyt kun olen ollut sairaalassa jo vähän päälle kaksi viikkoa, niin huomasin, ettemme ole koskaan Isimiehen kanssa kertoneet A-murulle, miksi olen sairas tai mikä sairaus minulla ylipäätään on. Onhan A-muru vielä pieni, eikä hänen tarvitsekaan tietää kaikkea, mutta hän on ikäisekseen taaperoksi harvinaisen terävä tyyppi ja minua suorastaan pelottaa ajatuksena se, kuinka valtavan vastaanottavia hänen ikäisensä lapset ovat. Taaperot ymmärtävät yllättävän paljon. 

A-muru on varmasti huomannut koko pienen elämänsä ajan, että olen erilainen äiti. Tämä äiti ei hypi, tanssi tai kanna reppuselässä. Tämä äiti ei leiki hippaa tai piirileikkiä. Olen erilainen - nyt vähitellen enemmän myös jatkuvasti kasvavan ja kehittyvän A-murun silmissä. 
A-muru on iästään huolimatta ottanut upeasti rajoitteeni. Hän tuntuu jopa ymmärtävän, miksi olen välillä sairaalassa – koska minun on pakko. Kun hän käy minua sairaalassa katomassa, hän on ollut joka kerta ihailtavan reipas ja tuo tullessaan aina leluja mukaan. Sitten me leikimme yhdessä sen pienen hetken, kun hän on minua tapaamassa.

Miksi en sitten ole kertonut A-murulle, ettei hänen äitinsä koskaan tule kävelemään tai leikkimään hippaa? Tanssimaan ja kantamaan repparissa?
Koska en tiedä onko vielä sen aika.

Kun sen aika tulee, niin uskon huomaavani, että nyt A-muru on valmis...ja minä olen valmis.
Mitä sitten sanoisin? En usko, että äidillä meni hermot -vitsi uppoaa A-muruun yhtään sen paremmin kuin yhteenkään lääkäriin tähän mennessä, eikä faktat kylmästi tiskiin -tyyli sovi minulle.
Uskon, että tulen olemaan rehellinen, mutta samalla rakastava ja kerron, ettei minulla ole hätää, eikä sairauteni tule koskaan, ei missään tapauksessa, vaikuttamaan siihen rakkauden määrään, joka minulla häntä kohtaan on.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta päteekö se lapsen kohdalla?


♥: Selina


Mitä sinä tekisit minun asemassani?


Ps. Tänään on se päivä, kun saan rutistaa taas tytärtäni, suukottaa poskelle, silittää hänen kauniita hiuksiaan ja sanoa hänelle katsoen hänen kauniisiin sinisiin silmiinsä: "Äiti sinua rakastaa, eniten maailmassa!". Tänään pääsen kotiin!

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Oi miksi, oi miksi

Olen miettinyt jo jonkin aikaa elämän suuria peruskysymyksiä, kuten MIKSI...

...maitopurkeissa on kierrekorkki? Kaikissa laktoosittomissa ainakin. Me laktoosi-intolerantikot emme ilmeisesti osaa avata maitopurkkia samalla tavalla kuin muut, koska vatsamme ei pilko enää laktoosia - aivopieru?

Kollaasin kuvat: Googlen ihmeellinen maailma.
...suodatinpusseja on eri kokoisia? En juo kahvia, joten mistä ihmeestä voin tietää minkä kokoinen pussukka on se oikea meidän keittimeen?! Minun virheostoksillani voisi ehkä jo toteuttaa sen monissa blogeissa vilahtaneen upean suodatinpussivarjostimen! Kukahan sen vaan toteuttaisi?

...ihmiset nostavat maitopurkin jääkaappiin, jossa on vain muutama tippa maitoa jäljellä? On todella kiva kaataa kolmesta jämäpurkista maitoa, että saa yhden lasillisen tätä valkoista kultaa!


...Lumia-matkapuhelimet vihaavat minua? Nimenomaan Nokia (R.I.P) Lumiat!


...avaimet ovat aina hukassa?

...Isimies jättää muruset aina pöydälle? Tämä on ikuisuuskysymys, johon edes koko elämän kestävä avioliitto ei tule antamaan vastausta. Isimieskään ei kuulemma tiedä.


...jäätelöpaketti on vaikea avata siististi? Kun paketissa lukee "Revi tästä", niin vaikka kuinka yritän repiä siitä, paketti repii itsensä auki AINA jostain muualta ja lopputulos on vähintäänkin ruma. Jäde haluaa selkeästi tulla syödyksi kertaistumalta - haittaaxe?


...elmukelmu aukeaa aina väärin? Avaajassahan ei tietenkään ole vikaa, mutta seuraavaa käyttäjää odottaa kiva ylläri minun jälkeeni...


...sairaalan vaatteet ovat niin rumia, löröjä ja epäkäytännöllisiä? Olen monesti miettinyt esimerkiksi sitä nappirivistöä. Miten hoitajat kuvittelevat heikot ja käppyräsormiset mummot niitä napittamaan, hä? Toinen asia on ne hölmöt sukat, joissa ei ole kantapäätä - laiska ompelija vai säästötoimi?

...koti näyttää ensin tältä: Ja sielu lepää...


ja jo 5 minuutin päästä tältä? Ja hups vain, sinne se katosi!



♥: Selina


Oletteko te koskaan miettineet MIKSI?

Ps. Käykäähän kurkkaamassa Rauharentolassa,  kun kotimme kelasi bloggaajan kotona -osiossa! ;)

tiistai 17. maaliskuuta 2015

#kehukumppania

Löysin Fit Fat Mama -blogista jo jokin aika sitten tämän siirappisen haasteen, joka oli pakko toteuttaa! Kaikki tämä lähti Kataja ry:n haasteesta bloggareille, jossa pyydettiin kehumaan kumppaniaan. Mikäs sen parempi idea! 

Kehutko sinä kumppaniasi usein? Minun tulee melko harvoin kehuttua  Isimiestä ääneen ja se on valitettavaa. Toisen tukemista ja rakastamista pidetään itsestäänselvyytenä, varsinkin pidemmässä parisuhteessa ja siitä puhutaan ääneen valitettavan harvoin. 
Olen blogissa aiemminkin kirjoitellut parisuhteestamme ja voin sanoa, että olen onnellinen. Rakastan Isimiestä täydestä sydämestäni ja olen hurjan ylpeä hänestä. Sen vuoksi tämä haastekin olikin superhelppo toteuttaa. Parisuhde kuitenkin muuttuu väistämättä, kun vauva tulee taloon tai jo raskausaikana ja se on täysin luonnollista. Myös sairauteni on luonnollisesti muuttanut parisuhdettamme, mutta ei ihme. Sairaus ei kosketa vain minua, vaan koko perhettä.

1. Milloin viimeksi olit erityisen ylpeä kumppanistasi?

Olen sinusta rakas ylpeä päivittäin. Jaksat käydä töissä ja olla kuitenkin minun ja A-murun kanssa, hoitaa auttaa, tukea ja rakastaa. Olen ylpeä myös siitä, että pystyt sanomaan, kun olet väsynyt, vaikka sen saakin välillä kaivaa sinusta esiin.
Erityisen ylpeä olen kuitenkin siitä, kun sairaalajaksojeni aikana jaksat kaiken sen stressin ja paineen mitä harteillesi kasataan. Olet myöntänyt että on rankkaa, kun olen poissa, mutta silti jaksat keksiä A-murulle tekemistä, lähettää minulle kuvia teidän hiekkalaatikkoleikeistä ja hassuista hetkistä sekä kaiken lisäksi vielä tukea minua.

Kuva: Janina Jaakkola

2. Mihin piirteisiin alunperin ihastuit kumppanissasi?

Ihastuin sinun avoimuuteesi, rehellisyyteesi ja mutkattomuuteesi. Et ole mustavalkoinen ihminen, vaan näet myös muita elämän värejä. Olet valoisa persoona, vaikka sinullakin on vaikeat hetkesi - olethan sinäkin ihminen. Ihastuin myös musikaalisuuteesi. Muistan, kun odotin A-murua, soittelit kitaralla vauvallekin. Sen vuoksi A-murustakin on kasvamassa musikaalinen tyttö!


3. Mikä on parasta parisuhteessanne?

Rakas, parasta parisuhteessamme ovat ne hetket, kun saamme istua sohvalla, hipsuttelemme toisiamme ja katselemme elokuvaa. Mitään sen erikoisempaa ei tarvita kuin läsnäolo! Parhaita hetkiä ovat myös ne, kun näen kuinka leikit ja touhuat A-murun kanssa ja näen sinun vilpittömän rakkauden häntä ja minua kohtaan.

Kuva: Janina Jaakkola

Rakastan sinua, aina!

♥: Selina



Milloin viimeksi kehuitte kumppanianne?

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Me vammaiset äidit olemme tavallisia äitejä

Mitä teille tulee mieleen sanasta vammainen? Onko se teidän mielestä negatiivinen sana, haukkumasana, ilkeilyä vai vain elämää, jossa toinen kärsii esimerkiksi liikunta- tai kehitysvammasta?

Itse käytän sanaa vammainen melko harvoin. En pidä sitä haukkumasanana minua puhuteltaessa vammaiseksi, mutta valitettavasti tämä sana on muuttunut haukkumasanaksi lasten keskuudessa, aivan kuten sana homo.  

"Vitsi sä oot vammanen!"

Meitä vammaisia on monenlaisia ja vammoja on monen tasoisia. On liikuntavammaisia, kuten minä ja on erilaisia kehitysvammaisia, mutta hei me kaikki olemme yksilöitä ja omia persoonia vammoistamme huolimatta. No miten äitiys sitten? Onko meillä oikeus perustaa perhe? Siis vaikka me olemmekin vammaisia? 

Ihmisillä tuntuu olevan ennakkoluulo, ettei vammainen voisi toimia äitinä tai edes hyvänä sellaisena. Eihän vammaiset voi herran jestas edes harrastaa seksiä! Miten he sitten voivat saada lapsia?
Kuten sanoin, vammainen ei henkilökohtaisesti kuulu lempisanoihini, koska vammoja on monenlaisia, monen tasoisia ja erilailla ihmisen elämään vaikuttavia, mutta keneltä se oikeasti on pois, jos naisella vammastaan huolimatta on lääketieteellisesti täysin mahdollista silti tulla raskaaksi ja toimia äitinä? Kaikista terveistä naisistakaan ei valitettavasti ole äideiksi.

En ole suinkaan ainoa vammainen äiti maailmassa, saati Suomessa, joka on kokenut ennakkoluuloja vammansa ja vanhemmuutensa suhteen. Kysyin Vammaiset äidit -facebookryhmässä muiden äitien kokemuksia ennakkoluuloista heidän äitiyttään kohtaan ja järkytyin saamistani vastauksista. Sain lukea äitien saamista lastensuojeluilmoituksista, ilkeistä kommenteista: "Onko siellä edes mitään?", kun pyörisäiti lykkäsi lastaan vaunuissa ja pitkistä...aivan liian pitkistä katseista.
Tutkin myös internetin ihmeellistä maailmaa ja löysin keskusteluita, joissa ihmisten mielestä äitiys ja vammaisuus ei vain ole oikein. Löysin kirjoituksia, ettei vammainen äiti vaan voi tarjota lapselleen tasaista kasvuympäristöä ja kun lapsi syntyy, niin syntyy jälleen uusi sijoituslapsi - parempaan kotiin! Vammaisuus voi olla näemmä myös korvien välissä.

Aikoinaan myös me jouduimme pohtimaan vakavasti perheen perustamista. Onko sairauteni kenties vaarallinen sikiön kasvulle ja kehitykselle? Voiko lapsi vammautua sairauteni vuoksi tai kärsiä muuten? Kestääkö kroppani raskauden? Pahin reaktio raskautta suunnitellessamme oli erään lääkärini reaktio hänen kuullessa raskaushaaveistamme: "Mitä sinä vauvalla teet, olethan vaikeavammainen!" Tämä ei suinkaan estänyt meitä, koska vaadimme lääketieteelliset perustelut siihen, miksi en sopisi äidiksi ja niitä ei ollut. Raskautemme oli siis enemmän kuin suunniteltu ja kun eräänä ihanana iltana tikkuun piirtyi ne kaksi viivaa, se oli sen astisen elämämme onnellisin päivä.
Itse raskausaika sujui hyvin ja en kerännyt kamalasti katseita raskauden aikana, kiitos pienen raskausvatsani. En osannut kuitenkaan odottaa niitä pitkiä katseita, kun sylittelin pientä vauvaani ja ennakkoluuloja siitä etten voisi olla äiti tai olisi voinut edes synnyttää pyörikseni vuoksi. Niin eipä ne vauvat ole ikinä mahaankaan jääneet. Pahin ennakkoluuloista liittyi siihen, ettei minun uskottu voivan imettää lastani, koska olen pyörätuolissa. Imetys tuntuu muutenkin olevan äideille, varsinkin ensimmäistä kertaa äideiksi tulleille vaikea aihe, niin se oletus, että en voi imettää vauvaani, koska en kävele tuntui suorastaan puukon iskulta! Myös Avustajaa on luultu muutaman kerran A-murun äidiksi tai A-murun ikää ja nimeä on kysytty häneltä, vaikka lapsi on istunut minun sylissäni. Olen siis ollut täysin huomaamaton välikappale - koska olen vammainen(?)

Olen kuitenkin sitä mieltä, että raskaus on aina iso päätös, on äiti terve tai ei, ja jos tuleva äiti on millään tavalla sairas tai vammautunut, on syytä kääntyä lääkärin puoleen jo raskautta suunnitellessa. Silloin voi käydä lääkärin kanssa läpi kaikki mahdolliset riskitekijät ja suunnitella valmiiksi, miten lapsen kanssa tulee pärjäämään.

Suosittelen tutustumaan muiden vammaisten äitien blogeihin ja olemaan avarakatseisempia meitä kohtaan. Me olemme hyviä äitejä, parhaita mahdollisia äitejä omille lapsillemme - vammoistamme huolimatta!

Saa tuijottaa on ihanan Elisan, CP-vammaisen äitipuolen blogi  vauvahaaveista ja elämästä erilasten vammojen kanssa. Elisa kerää blogiinsa tarinoita vammaisista äideistä ja heidän selviytymisestään elämässä ja arjessa.
Toinen blogi on suorasanaisen naisen blogi: Luumimamman tarinoita, joka kertoo elämästä, äitiydestä ja perhe-elämästä CP-vammaisena äitinä.
Erilainen tavallinen elämä -blogin kirjoittaja kirjoittaa taas elämästä sokeana kolmen lapsen äitinä.

Olen kirjoittanut äitiydestä ja vammaisuudesta blogissani aiemminkin ja pohtinut oliko valintamme perustaa perhe itsekäs ja kertonut myös raskauteeni liittyvistä ennakkoluuloista.

 

♥: Selina

Mitä mieltä sinä olet?

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Tämä postaus on sinulle... +arvonta

Meinasin jättää kirjoittamisen väliin tältäkin päivältä, koska en voi hyvin. Olen ollut pari päivää huonossa kunnossa, mutta päätin kuitenkin uhmata pahaa oloani ja avata Bloggerin edes selatakseni muiden blogeja ja huomasin yllätyksekseni, että todella moni on parin päivän hiljaiselostani huolimatta käynyt blogissani ja jättänyt ihanan paljon kommentteja käynneistään. Siksi en voinut olla julkaisematta tätä.

 Tämä postaus on teille:

Blogiystävät ja lukijat


Kun aloitin bloggaamisen, en voinut uskoa kuinka valtavan paljon blogimaailma voikaan tarjota minulle! En tiennyt bloggaamisesta oikeastaan mitään. En tiennyt mikä on gadget, widget tai edes ihan perus blogisanastoa, mukaan lukien postaus. ;) En osannut odottaa blogimaailmalta varsinkaan sitä, kuinka paljon voin innostua kommenteista, postausideoista, yhteistöistä tai uusista lukijoista.

Te lukijat olette olleet alusta asti bloggaamiseni ydin, syy siihen että kirjoitan ja kuvaan nykyään enemmän ja siihen että olen löytänyt uuden harrastuksen. Muistan, että ihan pieni hetki sitten teitä oli kymmenen ja olin niin valtavan otettu jokaisesta ja nyt teitä on jo yli sata, VAU! 
Arvostan teitä jokaista, niin rekisteröitynyttä kuin anonyymia lukijaa sydämestäni ja olen kiitollinen, että olette halunneet tulla mukaan elämäämme.

Elämä ottaa ja antaa - te olette yksi asia joka antaa, kiitos siitä!

Olen löytänyt blogimaailmasta upeita ja persoonallisia bloggareita, joista osasta on kehkeytynyt minulle blogiystäviä! Osa teistä on hillittyjä persoonia ja osa räväköitä ja se onkin juuri blogimaailman rikkaus! Te olette insipiroineet, antaneet päivän naurut, koskettaneet ja tukeneet minua rankkojen postausten jälkeen. Kiitos myös ihanalla Kaksplussan tukijoukolle!
Blogimaailma on ihmeellinen, hukea ja kutkuttavan jäännittävä paikka, koska täällä pystyy samaistumaan toisen elämään pelkän tekstin kautta. Täällä pystyy eläytymään ja jopa tirauttamaan onnen kyyneleen, kun pääsee mukaan toisen elämään - aivan kun pienenä kärpäsenä katossa.

Kiitos on sanana pieni, mutta merkitykseltään suuri ja koska arvostan teitä kaikkia lukijoita todella paljon, niin haluan kiitoksena järjestää teille pienen arvonnan. Arvontaan voivat osallistua kaikki blogiani lukevat kommentoimalla tähän postaukseen, miten olet löytänyt tiesi blogiini ja miksi luet blogiani. Linkitä myös oma blogisi, jos en ole vielä käynyt siihen tutustumassa. Postaustoiveet ja kritiikki ovat myös tervetulleita - sitäkin tarvitaan! Jos olet anonyymi, keksi itsellesi nimimerkki ja jätä sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 23.3. Onnea arvontaan!

Kiitos teille - rakastan bloggaamista! ♥ 

♥: Selina

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Apua, mun isi lukee MUN blogia!

Kun aloin kirjoittamaan Kun äiti kelaa -blogia, en vielä aluksi tiennyt millainen blogista tulee. Alusta asti minulle oli kuitenkin selvää, että pidän oman nimeni salassa ja turvaisin mieheni ja lapseni anonymiteetin, mutta päätin olla rehellinen elämäni muilla osa-alueilla, joka onkin tehnyt blogistani välillä ihan sairaan blogin.

Yksi blogin ensimmäisistä bannereista.
Vaikka kirjoitin alusta lähtien julkista blogia, niin en suuremmin mainostanut sitä ystäväpiirissä. Isosta perheestäni kukaan muu ei tiennyt blogista kuin siskoni. Kuinkas sitten kävikään, kun eräänä päivänä näin isäni älypuhelimensa kimpussa naama tutussa virneessä ja kysyin, mitä hän tekee. Hän laittoi puhelimen heti pois ja sanoi, ettei mitään...sitten kuului tirskahdus. Kelasin pari renkaan pyörähdystä pois päin isäni luota, kunnes tajusin: SE LUKEE MUN BLOGIA!!, ja tein kunnon käännöksen isääni kohti. Pitkän vämmäämisen ja kännykän takavarikoinnin uhkaamisen (minä siis uhkasin takavarikoida isäni puhelimen, heh teininä se oli toisinpäin!) jälkeen totuus paljastui: isäni nauroi luomilleni sairaalapersoonille... Hitto.

Ensimmäinen kasvokuva blogiin.
Tietenkin oli täysin odotettavissa, että vanhempani ja sukulaiset löytävät tiensä blogiini vähitellen ja muut seuraavat murusvanan perässä - kirjoitanhan julkista blogia, mutta täytyy sanoa, että bloggaaminen on paljon helpompaa ajatuksen tasolla, kun kirjoittaa tuntemattomille, eli teille ihanille lukijoille, joiden kasvojen ilmeitä tai ajatuksia minun ei tarvitse miettiä postausta kirjoittaessani tai kuulla tässä tapauksessa isältäni: "Tämä oli hyvä postaus!", ja saada samalla tutun ja turvallisen taputuksen olalle. Postaus...mistä hän edes tietää tuon sanan?!

Olen kirjoitellut blogiin postauksia myös vaikeista aiheista, sellaisista asioista, joita on ollut vaikea pukea sanoiksi esimerkiksi kivusta ja siitä kun aurinko paistaa joskus aivan väärään suuntaan. Silloin olen saanut kuulla läheisiltäni, että miksen ole puhunut heille tai luin blogista, että teidän neiti ei vieläkään ole oppinut potalle...APUA!
Painotan, että nämä kommentit eivät ole koskaan tulleet minulle mitenkään syyllistävään sävyyn, vaikka kirjoitan monista asioista blogiini, jota käy päivittäin satoja ihmisiä lukemassa ja kerron teksteissäni heille, että nyt minun muroihin kustiin kunnolla tai A-murun pottatreeniturhautumisesta. Ei edes, vaikka en aina muista kertoa näistä asiosta läheisilleni itse. UPS! Ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Tämä tuntuu oudolta. Onkohan mulla joku blogikriisi tai joku blogimaailmassa leviävä virus? Ei kenelläkään olisi diagnoosia tai hoitoa tähän?

♥: Selina


Lukevatko läheisenne teidän blogeja vai oletteko kaappibloggaajia?