keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Selvisinkö sittenkään niin helposti kuin kuvittelin?

Istuin eilen illalla yksin pitkään anoppilan viihtyisässä maalaisromanttisessa keittiössä ja katselin isosta ikkunasta ulos pimeyteen. Pimeys on aina jotenkin rauhoittanut mieltäni ja mietin omassa turvallisessa pimeässä paikassani, mitähän kaikkea tämä talo onkaan nähnyt vuosikymmenten aikana. Mietin, mitä nämä renkaideni alla narisevat lattiat ovat kokeneet ja kuinka suurta taakkaa talon kivijalka on kantanut pitääkseen kaiken koossa. Tämä talo, A-murun mummola, on nähnyt varmasti paljon iloa, mutta myös surua - kuuluuhan sekin elämään. Ulkona vallitseva pimeys tuntui tummuvan, aivan kuin imaistakseen minut mukaansa ajatuksieni kanssa, kunnes läheisellä autotieltä kantautui vaimea moottorin äänen kaiku, ja kohta auto kirkkaine valoineen singahti ohi tuoden hetkellisen valo pimeyteen. Samalla katseeni kohtasi ikkunasta tuijottavan tutun hahmon - peilikuvani. Näytin väsyneeltä ja hieman kalpealta, vaikka juuri saunomisen jälkeen poskipäissäni hohti hento puna. Hiukseni roikkuivat puolikuivina ja villiintyneille luonnonkiharoille taipuneina hartioillani ja silmälasit nököttivät nenälläni, kuin olisivat olleet siinä aina. Nostin katsettani ja kun kohtasin silmäni - sielun peilin - ne näyttivät epäluuloisilta, hieman pelokkailta ja väsyneiltä usean viikon huonojen yöunien jälkeen. Se olin minä ja mietin mihin se oikea minä on kadonnut.

Olen huijannut itseäni ja monia muita pitkään.
Selvisin isosta leikkauksesta ja kamalasta kivusta, mutta rehellisesti sanottuna en uskonut näin käyvän - en vaikka hoin luottamusta kuin mantraa itkien, kun anestesialääkäri laittoi kirvelevän anestesia-aineen turruttamaan ja sammuttamaan elimistöni hetkellisesti. Minusta tuntui, että nukahtaminen kesti kauan, vaikka todellisuudessa se on vain yksi lyhyt heti ja sitten pitkä uni. Silloin tunsin kuitenkin kyyneleeni poskillani ja ne polttivat ja häiritsivät mantraani: "Minä luotan, minä luotan, minä luotan, mi...." - ja itku. Olen itkenyt aiemmin vain kerran ennen nukutusta ja se oli se päivä, kun elämämme mullistui ja A-muru syntyi. Silloin pyysin itkien pitämään huolta lapsestamme ja ottamaan hänet ulos kohdustani niin nopeasti, ettei hänen elimistöönsä pääse anestesia-aineita. Sitten heräsin äitinä ja sain kuulla kaiken menneen hyvin. Ennen tätä viimeisintä leikkaustani itkin, koska olin aivan varma, että kipu tulee jälleen osaksi elämääni - meidän elämäämme. En uskonut, enkä luottanut, vaikka luulin niin, en vaikka kuinka yritin uskotella niin itselleni. Se oli minulle kuitenkin jonkinlainen selviytymiskeino, ehkä jopa pakokeino todellisuudesta ja siitä pelosta mikä jylläsi sisälläni jatkuvasti. Onneksi muut jaksoivat luottaa minunkin puolestani. 

Ihmismieli on ihmeellinen - ihan sairas, vi*tumainen ja kelju. Minullahan olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla heti leikkauksen jälkeen kaikki hyvin - leikkaushan onnistui! Olin toki kiitollinen minut kipuhelvetistä pelastaneesta leikkauksesta ja siitä etten halvaantunut rinnasta alaspäin, mutta jostain syystä en uskaltanut luottaa, että kaikki jatkuisi jälleen hyvänä, olinhan saanut jo niin paljon. Leikkauksen jälkeen olin aivan sekaisin. Valvoin öitä tai nukuin todella levottomasti. Näin painajaisia kivusta, menettämisestä ja siitä että minut hylätään...minä pelkäsin. Ennen leikkausta en osannut pelätä halvaantumista enkä komplikaatioita pitkän anestesian seurauksena, vaan ainoa pelkoni oli järkyttävä kipu. En pelännyt haavakipua tai nikamista poistetun luun, poraamisen ja ruuvien aiheuttamaa kipua, vaikka siitä kivusta minua varoitettiinkin liian monta kertaa - kiva herätä leikkauksen jälkeen, kun tietää olevansa neurokirurgin mukaan sairaan kipeä!  Pelkäsin kuitenkin eniten hermokipua ja sitä ettei se lähdekään pois.  Se jäätävä, polttava ja repivä hermokipu on kuitenkin nyt poissa ja tilalla on vain pitkä arpi selkärangassa ja pari muuta pienempää arpea. Minullahan on kaikki hyvin!

Pitkän mietiskelyn jälkeen katsoin uudelleen ulos pimeään ja hengitin syvään. A-murun nauru kantautui olohuoneesta ja toinen perheeni jutteli television äärellä. Olen turvassa. Katsoin ikkunaan heijastunutta peilikuvaani uudestaan ja olin näkevinäni pienen hymyn ja epäluuloisuus ja pelko oli kadonnut silmistäni. Nyt vihdoin oli aika päästää irti pelosta, joka ei toteutunutkaan. Tarvitsin vain hieman enemmän aikaa, ja ne painajaiset ja huonot yöunet käsitelläkseni asian. Nyt on minun aikani irtautua syyllisyydestä, hukuttaa vanha pelko raastavasta hermokivusta nauruun ja ilon kyyneliin - nyt  on aika olla taas onnellinen! 

Viime yönä nukuin pitkästä aikaa hyvin anoppilan tutussa sängyssä A-murun tuhistessa matkasängyssä oikealla puolellani ja Isimiehen vasemmalla. Olen kunnossa, minä selvisin - me selvisimme - sittenkin!

♥: Selina


36 kommenttia:

  1. :') <3 vahva ihana Selina <3 muuta ei tähän enää pysty sanomaan.. *lämpöinen halaus*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥ Kiitos halista! ♥ Halaus ja iso sellainen takaisin!

      Poista
  2. <3 Osin tuttuja fiiliksiä. Sä selviät kyllä Selina :)

    VastaaPoista
  3. Voi kuinka ihanan rehellinen teksti, jälleen kerran! Oot kyllä niin super hyvä kirjoittamaan, aiheesta kuin aiheesta! :)

    VastaaPoista
  4. Ihanan koskettava kirjoitus! <3

    VastaaPoista
  5. Sinä selviät kyllä. <3 Joskus se vie vain enemmän aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän. Olen selvinnyt ja nyt on aika palata normaaliin! ♥

      Poista
  6. <3 ihmisen mieli on jännä juttu. Joskus se panttaa asioita alitajuntaan ja tuo niitä esiin kun kaikki on hyvin. Silloin ehkä ihmisellä on voimia niiden käsittelemiseen? Hyvä että käyt niitä läpi nyt niin ei jää ikuisesti painamaan. Tavallisena päivänäkin on lupa olla hämmentynyt, ei aina tarvitse jaksaa iloita :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥ Sinä se osaat pukea ajatukseni tässä yhdessä kommentissa sanoiksi - minä tarvitsin siihen postauksen! :D

      Poista
  7. Voi muru!! :,( Ny tuli kyllä itku, onneksi nähdään tänään niin pääsen rutistamaan sua! <3 <3 oot niin rakas, mun SELVIYTYJÄ!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥ Sun hali helpottaa aina! ♥ Ja älä itke rakas!

      Poista
  8. Veti sanattomaksi. *Rutistus* ♡

    VastaaPoista
  9. <3 Huh rupes täälläkin alahuuli väpättämään.
    Mulle on tullut pelot jälkikäteen, kun kuukausi sitten sain keuhkoveritulpan, ajattelin vain tyttöä ja miksi pitää maata sairaalassa. Nyt tajuan vasta miten lähellä kuolema oli. Iltaisin iskee usein pieni paniikki asian suhteen.
    Sä olet joutunut käymään läpi tosi rankkoja juttuja, mun silmissä olet sankari, selviytyjä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä tiedät mistä puhun. Keuhkoveritulppa oli varmasti kamala...muistan kun luin siitä blogistasi ja olin aivan järkyttynyt! :( Onneksi selvisit! ♥

      Poista
  10. Niin ihana teksi taas <3 Saat jotenki sun olotilan ja tunteet välitettyä tänne ruudun toisellekki puolelle tosi hyvin. Oot niin taitava kirjottamaan :) Onneks kaikki on nyt paremmin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥ Aina niin ihana Niina! ♥

      Onneksi kaikki on tosiaan nyt paremmin!

      Poista
  11. Voi sinua.. maailman isoin virtuaalinen blogimammakamuhalaus!! <3 Ja kuule, hassu haaste blogissani sinulle ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos halista! ♥

      Kiitos haasteesta! Pitää käydä kurkkimassa! ;)

      Poista
  12. <3 Kirjoitat kyllä niin hyvin ja koskettavasti, ihan kuin olisi ollut paikalla lukiessa tätä tekstiä. Voimahalaus<3!

    VastaaPoista
  13. <3 Oot kyllä uskomattoman vahva <3 Mutta muista olla itselles kiltti ja antaa aikaa levätä ja toipua <3 Olet ajatuksissa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en koe että olen vahva vain omasta ansiostani vaan vahvan tukiverkoston, mutta kiitos! <3
      Kiitos aina niin ihana Nadja,puss! <3

      Poista
  14. Huikean hyvä teksti! Ja kuten itsekin sanoit, selvisit! Olen niin onnellinen sinun ja koko teidän perheen puolesta! <3

    VastaaPoista
  15. Olen niin onnellinen puolestasi - sinä vahva, suurenmoinen taistelija! <3 Varmaan usein menee noin, että vasta kun on kuivilla, uskaltaa käsitellä pelkoa, jolle ei antanut valtaa etukäteen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Uraäiti! <3
      Niin totta, joka sana sinun kommentissasi! <3

      Poista
  16. Upea postaus!vitsi kyllä nostan sulle hattua! Susta on esikuvaksi monelle <3
    Olet myös todella taitava kirjoittamaan!<3

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä, vaikka joskus vastaaminen voi kestää! Kiitos kommentistasi! ♥