torstai 23. huhtikuuta 2015

Äitiyden musta aukko

Äitiys on onnea, äitiys  on iloa. Se on rakkautta ja huolenpitoa. Äitiys on ihanaa - rakastan sitä! Äitiys voi olla myös raskasta, uuvuttavaa ja pelottavaa. Se voi muuttua pakkomielteiseksi hysteriaksi, jonka hyrrä pyörittää aina uusia ja uusia kierroksia. Äitiys on rankkaa, vaikkakin antoisaa. Se ottaa, mutta antaa enemmän. Se rakastaa, rakastaa niin paljon että sattuu, mutta kun kyse on omasta lapsesta kaikki kipu on sen arvoista.


Jokainen kokee äitiyden erilailla. Äitiys on parasta, mutta samalla rankinta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Minä olen huolehtija ja aloitin sen jo raskausaikana, eikä se huoli tule loppumaan koskaan, mutta niin sen kuuluukin olla. Äiti pitää omistaan huolen viimeiseen asti.

Kun sain tietää olevani raskaana, minulla oli tiettyjä etappeja, joita tavoittelin. Ensimmäinen etappi oli sen turvallisemman raskausviikon yhdeksän saavuttaminen. Minulla oli silloin sellainen käsitys, että siihen mennessä tapahtuu suurin osa keskenmenoista. Tämän väitteen paikkansapitävyydestä en osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta siihen uskoin.
Kun pääsin raskausviikkoon yhdeksän, alkoi maagisen raskausviikon kaksitoista odottaminen. Pahaolo, se oli päivän, tai niiden päivien sana vessanpönttöineen ja ohilaukauksineen päivineen. Mielessä painoi tietenkin enemmän se ensimmäinen ultra, jossa vauva näyttää muulta kuin maapähkinältä pienellä sykkivällä sydämellä. Silti, voi kuinka rakastinkaan sitä pientä maapähkinää! 

Se pieni maapähkinä, mutta niin rakas sellainen. Varhaisultra.
Raskausviikko 11+6, ei helpotusta pahaan oloon, mutta ultrassa saadut hyvät uutiset helpottivat hurjasti. Meille tulee vauva, oikeasti. Hän mutristi huuliaan, heilutti pieniä käsiään ja jalkojaan. Hän on olemassa, meidän lapsemme. Voi kuinka rakkauteni vain tätä pientä elämän alkua kohtaan kasvoikaan ultran jälkeen, mutta niin kasvoivat myös suojeluhalu ja pelko menettämisestä. 

Puoliväli, raskausviikko kaksikymmentä. Iso etappi, joka tuntui ettei se tule koskaan täyteen. Päivät matelivat ja tuntui, että kellokin kettuili minulle kalenteri seuranaa ja kävi vielä väärään suuntaan - ihan kiusallaan tietenkin! Tunsin pienet potkut, tunsin hänen liikkeet - hänellä oli kaikki hyvin. Ultrassa saimme varovaisen tyttölupauksen. Vauva oli kovin vilkas ja kaikki oli kunnossa. Olimme onnellisia, varovaisen vaaleanpunaisessa vauvakuplassamme.

"Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä..."
Raskausviikko kaksikymmentäkolme, rajaviikko, jossa jo syntyvä lapsi yritettäisiin pelastaa. Se oli minun seuraava etappini. 21, 22, 23....Jälleen helpompi hengittää. Eikös tässä vaiheessa pitäisi tulla se seesteinen vaihe? Raskausvatsa on pieni ja pahin pahoinvointi takanapäin?

Raskausviikko 30, mitä enemmän, ensin päiviä ja sitten viikkoja, sen parempi vauvan kannalta. Odotimme kovasti pientä ihmettämme. Rakastimme pieniä potkuja, hikkaa ja vauvan möyrimistä. Eloisa vauva piti poissa huolen kohtukuoleman pelkoa kohtaan, mutta aina hiljaisimpina hetkinä pelotti - entä jos?

Raskausviikko 38+0 , syntymäpäivä - elämäni ja elämämme onnellisin päivä. 

Aamuinen sektio oli vaihtunut myöhäiseen iltapäivään, kun minut kuljetettiin heräämöstä potilashuoneeseen. Minuun ei sattunut mihinkään, olo oli outo - jotain puuttui. Olin vielä hieman tokkurainen ja väsynyt, mutta tavallaan selkeä. Minun oli helppo hengittää, oloni oli seesteinen.
Kun hoitaja työnsi sänkyni potilashuoneeseen, näin sen - tulevaisuuteni. Näin kaksi elämäni suurinta rakkautta: Lapseni, minun pienen lapseni rakkaan mieheni, Isimiehen hellässä syleilyssä. Sain A-murun syliini ja muistan sanoneeni, että hän on täydellinen. Muuta en siitä myöhäisestä iltapäivästä enää muista. Minusta oli tullut äiti, se oli pääasia.

"Kaunis pieni ihminen. Sä olet ainutlaatuinen..."
Ajattelin raskausaikana kun pelkäsin ensin keskenmenoa, sitten ennenaikaista synnytystä ja lopuksi kohtukuolemaa, että kunhan saan lapsen rinnalleni, niin kaikki helpottuu. Raskauteni sujui peloista huolimatta hyvin, mutta aivan loppuraskaudesta ymmärsin olevani väärässä: vauvan synnyttyä kaikki vasta alkaakin!
A-murun synnyttyä valvoin toimivan kätkyt-hälyttimen vieressä vahtimassa pienen ihmeeni hengittämistä. Pidin lastani suojassa tuulelta ja tuiskulta, ettei hän vilustu. Pelkäsin tauteja, pelkäsin viedä lasta yhtään minnekään. Pelkäsin ajaa autoa lapsi kyydissä ja mietin jopa miten voisin suojella häntä kaikelta, siis aivan kaikelta, maailman pahuudelta - en mitenkään, mutta mietin silti. Mietin voinko juuri minä olla paras äiti tälle lapselle - tietenkin voin ja olinkin alusta lähtien. 

Mistä tällainen äitiyden musta aukko johtuu? Äitiyden onni voi muuttua pakkomielteeksi hyvinkin nopeasti. Varsinkin esikoisen kohdalla tuoreella äidillä on kovin isot odotukset vauva-arjesta, äitiydestä ja omasta jaksamisestaan. Sitä haluaa olla vahva ja hyvä...ei kun paras äiti omalle lapselleen. Silloin apua ei tarvita eikä sitä vastaanoteta, vaan äiti yrittää yksin niin kauan kunnes joku tulee väliin. Minä pärjäsin peloistani huolimatta hyvin, koska minulla oli hyvä tukiverkosto, mutta entä jos sitä ei ole? Entä jos äiti on yksin aluksi raskauden ja lopuksi pienen vauvan kanssa?

Mielestäni yhteiskunta luo äideille kohtuuttomat paineet. On neuvolan kasvukäyrät, joiden mukaan juuri sinun nuppulasi kasvaa väärin ja se on ehdottomasti häneltä pois vertailussa keskiverto vauvaan, joka kasvaa pyöreällä 0-käyrällä - sillä tavoitekäyrällä. On kaiken maailman äitiylit ja ryhmät, joissa äidit vertailevat kuinka heidän Hertta-Lotta osaa jo seistä päällään - vain kolmen kuukauden ikäisenä! Tai sitten blogit - ne kirotut kiiltokuvablogit, joissa vauvat nukkuvat syntymästään lähtien täysiä öitä ja ovat täysimetyksellä. Niin ja käyttävät kertsien sijaan kestoja, kotitekoista luomuruokaa unohtamatta!
Yhteiskunta voi pahimmassa tapauksessa omalla painostuksellaan luoda äitirobotteja, jotka ohjelmoidaan valmiiksi tekemään asiat täydellisesti. Kuka sitten rakastaa ja puhaltaa pipiin, kun äideistä tulee niin paljon täydellisyyden tavoittelijoita, että hukkuvat siihen täydellisyyteen heti astuessaan synnärin ovista ulos vauva turvakaukalossa käsivarrella roikkumassa?

Itse olin A-murun synnyttyä pari ensimmäistä kuukautta täysin äidinmaitohuuruissa pyörivä hormonihyrrä. Luulin tekeväni kaiken väärin, esimerkiksi imetyksen ja asetin itselleni välillä kohtuuttomia paineita. Tiesin kuitenkin sisimmässäni tekeväni asiat oikein ja olevani hyvä äiti. Kun hormonihyrräni hidasti vauhtiaan, aloin minäkin rentoutumaan ja minusta tuli parempi äiti. Kun se hyrrä pari kuukautta synnytyksen jälkeen lopetti pyörimisensä kokonaan, tajusin olevani paras äiti - A-murulle, meidän lapsellemme. 

Haluankin sanoa teille kaikille, jotka odotatte samaa ihmettä, minkä me olemme jo saaneet, että rauhoittukaa. Te pärjäätte! Uskokaa itseenne ja omiin kykyihinne ja rakastakaa sitä pientä ihmettä ehdoitta, mikä teille annetaan - itseänne unohtamatta. Syntymä, se on elämän ihme, joka kantaa pitkälle. 


Ennen kun minusta tuli äiti, en tiennyt että voin rakastaa näin paljon!

♥: Selina


Oletteko te hukkuneet äitiyden mustaan aukkoon, mutta päässeet pakenemaan?

11 kommenttia:

  1. Tuo sinun viimeinen lauseesi kuvaa NIIIN HYVIN omaa ajatusmaailmaani! <3

    VastaaPoista
  2. Tuli olo, kyllä minäkin selviän <3 samoja ajatuksia näin alussa 5+3.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi onnea sinulle raskauteen! Selviät varmasti! <3

      Poista
  3. Näin juuri se menee, huolia huolien perään. Kun ensimmäisestä huolesta pääsee eroon, sitten tulee seuraava huoli ja siinä pyöritään samaa pyörää kokoajan. Vaikka Oliver on vasta puolivuotias, välillä mietin että mitä jos sitä kiusataan koulussa ja mitä jos, mitä jos?
    On niin ärsyttävää että huolehdin sinne asti jo, vaikka kyseessä onkin niin pieni vielä. <3

    Ja tuo viimeinen teksti on kyllä niin paikkansa pitävä! <3

    - Liina

    VastaaPoista
  4. Ihana postaus. <3
    Kyllä se huoli alkaa siitä plussasta tikussa. Mä odotin nyt eka viikkoa 12, vaikka np-ultra oli ennen sitä niin jotenkin se 12+ antaa uskoa että kaikki menis hyvin. Sitten odotin rakenneultraa, sitten puoltaväliä ja sitten rv 22+. Odotusaika on todellakin erilaisten rajapyykkien odotusta. Kohtukuolemaa pelkään minäkin mutta onneksi Mini on osoittautunut aika vilkkaaksi. :) Sitten ne huolet vasta tosiaan alkaa kun pieni saadaan turvallisesti syliin. <3 Ja tuskin ne huolet koskaan edes loppuu..lisääntyy sitä mukaa kun pienet kasvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Terhi! <3
      Ei huoli omasta lapsesta lopu koskaan. Omaa lasta rakastaa niin valtavasti. <3

      Poista
  5. Voi miten ihana teksti, ja niin totta. Mäkin ajattelin ja ajattelen noin, joka vaiheen jälkeen tulee se uusi vaihe ja huoli, josta odotetaan seuraavaan. Oon nyt Islan syntymän jälkeen yrittänyt päästä siitä eroon, että pystyisin nauttimaan paremmin näistä vallitsevista hetkistä :) Ensimmäisen kuukauden jälkeen lopetin myös kaiken vertailun, huomasin ettei siitä tule muuta kuin paha mieli ja aloin muutenkin luottamaan siihen että kyllä mä osaan ja tiedän parhaiten omani kohdalla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maria! <3 Kiitos kun jaoit oman kokemuksesi! <3

      Poista
  6. Olipas kyllä tosi osuva kirjoitus! Kiitos Selina :) Oon itekkin huomannut, miten äidin elämä on yhtä huolehtimista. Yritän tietoisesti olla huolehtimatta sellaisista asioista, mille ei itse voi mitään.. Kiitos myös piristävästä blogista, ihailen sua kun jaksat olla niin positiivinen ja kirjoittaa syvällisiäkin postauksia. Oon monesti miettinyt että mitenköhän arki sujuisi pyörätuolin kanssa, onneksi en oo vielä joutunut kokeilemaan mutta saattaa sekin päivä vielä joskus koittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun tykkäsit! :)

      Arki pyörätuolissa sujuu yllättävän hyvin perheellisenä. Kunhan tuolia ensin oppi käyttämään. Meillä ei kannata katsoa oven pieliä tai kulmia, koska ne on kaikki ajeltu rikki. :D Myös vauva-arki sujui pyörätuolissa hyvin.
      Jos se päivä Anniina joskus koittaa, niin yritä pitää mielesi avoimena. Se on vain apuväline helpottamassa sinun liikkumista, eikä mikään ikävä asia. Toki ennemmin itsekin kävelisin, mutta kun ei onnistu niin ei onnistu. Uskon että pärjäät hienosti! <3 VOimahali! <3

      Poista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä, vaikka joskus vastaaminen voi kestää! Kiitos kommentistasi! ♥