sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Käsikirjoitus elämälleni, jos olisin terve

Tiedän, että on turhaa miettiä millaista elämäni olisi, jos omistaisin paksun sairaskertomusmapin sijaan terveen paperit, mutta haluan leikitellä ajatuksella millaista elämäni ja elämämme olisi, jos olisin terve.

Jo yläkouluikäisenä minulle oli itsestään selvää, miksi haluan isona. Halusin opettajaksi, kansankynttiläksi, vi*tuluiden vastaanottajaksi, kurin pitäjäksi, kasvattajaksi, kivaksi opeksi -opeksi kuitenkin.
Tulen opettajaperheestä, joten olen tainnut saada sen pöpön jo äidinmaidossa, vaikka äiti imetti minua ja kaksoissiskoani vain muutaman kuukauden. Tehokas pöpö siis! ;)

Yläkouluikäisenä ihailin äitiäni, koska hän oli silloin koulunjohtaja, pedantti, tehokas ja älykäs. Halusin olla samanlainen, joten tein kaikkeni koulussa, että minusta tulisi joskus opettaja, mutta ei koulunjohtajaa, ihan vain tavallinen opettaja.

Sitten se tapahtui. Olin juuri aloittanut yhdeksännen luokan, kun kuulin lääkäriltä ne tuhoisat sanat: "Sinulla on vakava hermovaurio." En voinut uskoa, että tulisin viettämään lopun elämästäni kivuissa ja jonkinasteisen liikuntavamman kanssa. Olin vihainen, koska jouduin keskeyttämään yhdeksännen luokan. Olin katkera, koska olin sairas.
Reilu vuosi sairaustumisesta aloin kuitenkin toipua ja kävin kotona itsenäisesti opiskellen ysiluokan loppuun. Nostin vielä piru vie keskiarvoanikin, samalla haistatin pitkät sairaudelle. Sehän ei minua estäisi unelmassani!

Keskeytetään tämä tarina nyt hetkeksi tähän. Se mitä tämän jälkeen tapahtui jää toiseen kertaan. Leikittelen nyt ajatuksella, ettei minun olisi koskaan tarvinnut kuulla lääkäriltä niitä elämääni muuttavia sanoja.

Aloitin yhdeksännen luokan kaksoissiskoni kanssa. Hänelläkin oli (yllättävää) sama haave kuin minulla, opiskella opettajaksi. Ysiluokka on tunnetusti murrosta, koska silloin pitäisi tietää, mitä haluaa tehdä tulevaisuudessa, mutta me tiesimme sen ja kotipaikkakuntamme lukio tarjosi parhaimmat eväät ottaa askel lähemmäs tätä tulevaisuutta.
 Menimme siis lukioon, mutta tällä kertaa eri luokille. Olimmehan olleet samoilla luokilla koko peruskoulun ajan ja se oli aiheuttanut meille kilpailutilanteita koulumenestyksessä ja aina toiselle mielipahaa. 
Keskinäinen kilpailu, se on sellainen kaksosten juttu, jolle vanhemmatkaan eivät voi mitään. 
Siskoni oli meistä se kirjaviisaampi. Hänelle jäi asiat paremmin päähän ja minä olin luova räpiköijä koko kouluhistoriani ajan, mutta pärjäsin silti hyvin. En ollut kiitettävä oppilas kaikissa aineissa, mutta en välttäväkään. Olin hyvä, tasapaksu kahdeksikko. Se oli keskiarvoni - ja joskus vähän päälle. Siskollani se oli hieman enemmän. 

Lukioaikamme oli mukavaa. Minä seurustelin jo silloin Isimiehen kanssa ja kävin joka toinen viikonloppu tapaamassa häntä, kun hän opiskeli yliopistossa miksipä muuksikaan kuin opettajaksi. Tämä oli puhdas sattuma miestä valittaessa. ;) Ennen hänen yliopisto-opintojaan vietin toki tuskaisan kesän ja talven inttileskenä ja kovasti teiniangstaten tietenkin. Siskoni oli näinä aikoina isona tukena.

Ensimmäinen vuosi lukiossa sujui hyvin totutellessa lukion rytmiin, koeviikkoihin, vaihtuviin jaksoihin, kirjoihin ja opettajiin, mutta toisena vuonna kaikki oli jo tuttua ja paljon helpompaa. 
Toisen vuoden kohokohta oli vanhojentanssit, joissa meillä oli samanlaiset puvut puhtaasta sattumasta. Äiti oli vienyt meidät eri aikaan liikkeeseen valitsemaan tanssiaispukuja, mutta olimme silti valinneet samanlaiset. Onneksi toinen puku ehti saapua ajoissa ennen vanhojentanssipäivää! 
Samanlaiset puvut herättivät huomiota, mutta kampauksemme olivat erilaiset, koska minä viihdyin punaisessa tukassa ja siskoni oli blondi. 

Kolmas vuosi alkoi jännittävissä merkeissä, koska me molemmat olimme päättäneet kirjoittaa kielet syksyllä. Englanti oli meille molemmille hieman haasteellinen aine, varsinkin kuunteluiden osalta, joten pelasimme varman päälle. Opiskelimme yhdessä, katsoimme elokuvia ilman tekstityksiä ja luimme sanoja. Pääsimme molemmat läpi, vaikka arvosanamme eivät olleetkaan kirkkainta kärkipäätä. 
Syksyn kirjoitusten ollessa ohi kävimme viimeiset kurssit ja valmistauduimme kirjoituksiin. Siskoni oli valinnut reaaliaineekseen psykologian ja minä uskonnon.
Pnkkaripäivä tuli ja asumme yhteinen: siamilaiset kaksoset, kuinkas muutenkaan. Meillä oli todella hauska päivä ja tuntui jotenkin haikealta, koska siitä päivästä lähtien saattaisimme lähteä täysin eri suuntiin. Tuntui hyvältä viettää se päivä saman paidan sisällä. ♥

Kirjoitukset lähenivät ja lukuloma meni lukiessa, mutta minun kohdallani stressatessa. Pilasinkin sillä osittain koemenestykseni, mutta pääsin kuitenkin kaikista aineista läpi, reaalista kirjoitin onnekseni M:n ja siskoni E:n. Ylioppilasjuhlat olivat olivat ihanat, mutta tavallaan haikeat. Meillä kävi paljon vieraita ja saimme paljon ruusuja ja isältä ja äidiltä pesämunan opiskelijaelämän aloittamiseen. 

Siskoni  haki heti samana kesänä kahteen eri kouluun, muttei päässyt kumpaankaan, koska ei lukenut tarpeeksi. Minä pidin tietoisen välivuoden stressaavien kirjoitusten jälkeen ja lähdin Isimiehen perään hänen yliopistokaupunkiin. Tämän välivuoden vietin lukien pääsykokeisiin ja tehden töitä lähikaupan kassalla. 

Hain opiskelemaan teologiaa ja tähtäisin uskonnon opettajaksi. Samaan aikaan siskoni luki OKL:n pääsykokeisiin kotona samalla tehden luokanopettajan sijaisuuksia.
Valintakoe tuli ja meni. Minun kokeeni tuntui menevän huonosti, mutta siskoni oli tyytyväinen. 
Kun se päivä koitti, että saimme isot kirjekuoret yliopistolta, meitä molempia jännitti. Minä jännitin omassa asunnossani vessaan lukittautuneena sen pelottavan kirjekuoren  kanssa ja siskoni kotona, mutta me molemmat läpäisimme ja pääsimme opiskelemaan, tosi eri yliopistoihin! Äiti ja isä olivat hurjan ylpeitä meistä.

Seuraavana syksynä alkoi uusi elämä, railakas opiskelijaelämä. Opiskelimme molemmat viisi vuotta tasapainoillen opintojen ja juhlimisen välillä. Tämän aikana Isimies sai tutkintonsa valmiiksi ja valmistui Filosofian maisteriksi. Hän sai heti vuoden sijaisuuden ja lähti töiden perässä toiselle paikkakunnalle. Minä jäin vielä kolmeksi vuodeksi asumaan pieneen kaksioomme ja viimeistelin opintoni. Tänä aikana Isimies teki sijaisuuksia eri paikkakunnilla ja asuimme välillä yhdessä ja välillä emme. Tämä tietenkin vaikutti parisuhteeseemme, mutta jaksoimme kuitenkin yhdessä. 
Tein gradun aborttilaista ja siihen liittyvistä uskonnollisista normeista. Sain gradustani 4, eli kiitettävän ja olin hurjan ylpeä. Siskoni valmistui samaan aikaan, myöskin kiitettävin arvosanoin Kasvatustieteiden maisteriksi.

Muistan sen päivän, kun hyvästelin opiskelukaupunkini, ystäväni yliopistolla ja laitoin yhteisen ensimmäisen vuokra-asuntomme oven kiinni ja muutin Isimiehen yksiöön, joka oli oikea poikamiesboxi! Muutimme siitä hyvin nopeasti isompaan asuntoon, tilavaan kolmioon, jossa oli meille tilava makuuhuone ja yhteinen työhuone.

Karkasimme naimisiin eräänä syysiltana tehdessäni positiivisen raskaustestin. Kerroimme uutiset ällistyneille vanhemmillemme, jotka sulattivat paremmin vauvauutisen kuin vihillekarkaamisen.
Tein raskausaikanani sijaisuuksia, jonka aikana Isimies sai viran, joten ostimme ensimmäisen yhteisen kotimme, rivitalon pätkän. Päätimme, että jäisin lapsen kanssa kotiin niin pitkäksi aikaa kun se olisi mahdollista, mutta samalla tarkkailisimme mahdollisia työpaikkoja.
Raskausaika sujui hyvin ja jäin äitiyslomalle mukavan 6kk sijaisuuden päätteeksi. Synnytin Isimiehen kesäloman aikana terveen pienen tytön. Vietin hänen kanssaan kaksi vuotta kotona, kunnes Isimiehen työpaikalle aukesi paikka uskonnon ja psykologian lehtorin virkaan. Hain virkaa ja sain sen, joten A-muru meni luonnollisesti päiväkotiin.

Elämämme oli ihanaa ja hektistä. Rakensimme unelmiemme omatkotitalon ja A-murun aloittaessa koulun saimme vielä kaksi lasta, nimittäin kaksosspojat. Heidän kanssaan olin kotona kaksi vuotta, jonka jälkeen jatkoin töitäni.

Tein töitä eläkeikään asti samassa paikassa. Nautin hurjasti työstäni ja vaihtuvista oppilaista. Osasta oppilaista tuli ystäviäni. Minä olin sellainen tiukahko kaveriope, eli osasin asettua kiukkuisenkin teinin asemaan. Isimies ei kuitenkaan jatkanut samassa työpaikassa, vaan meni jatko-opiskelemaan ja väitteli tohtoriksi. Hän toimi eläkeikäänsä asti yliopiston professorina. 

Mitäs meidän lapset sitten? Esikoistyttärestämme tuli lääkäri ja kaksospojistamme toinen jäi armeijan leipiin ja toinen opiskeli opettajaksi -sukuvika. 
Elämämme oli onnellista ja matkustelimme paljon. Saimme viisi lastenlasta ja nautimme elämästämme ja toisistamme.

Tällaisen elämänkäsikirjoituksen kirjoitin itselleni. Tätä kirjoittaessani tuli toisaalta haikea fiilis, mutta toisaalta olen onnellinen, että elämäni on juuri tällaista. Tavallaan onnellinen. Olisihan se huomattavasti mukavampaa olla terve, mutta uskon, tällainen elämänkäsikirjoitus minulle tehtiin jo ennen syntymääni ja olen hyväksynyt sen. Elämä ottaa, mutta myös antaa.
Vaikka haaveilen välillä edelleen opettajan työstä, niin silti voin sanoa että olen unelma-ammatissani: Olen äiti, olen onnellinen. ♥

Työskentelettekö te unelma-ammatissanne ja jos ette, niin miksi haluaisitte "isona"?

20 kommenttia:

  1. Kieltämättä tuo kuulostaa hyvältä käsikirjoitukselta, jonka teit elämästäsi. Uskon kuitenkin myös siihen, että jotkut asiat on vain tarkoitettu tapahtuvaksi ja se elämämme käsikirjoitus on jo ehkä kirjoitettukin valmiiksi, kun synnymme. Mutta olet mielestäni saavuttanut paljon nytten ja sinulla on varmasti mitä ihanin perhe.:)<3

    VastaaPoista
  2. Ihana teksti! <3 Elämää ei voi oikein käsikirjoittaa, ja uskonkin, että minkälaista elämää nyt elämmekin, niin on se jollain tavalla tarkoitettu meille. Tietysti aina voi pyrkiä parempaan, mutta kannattaa olla myös onnellinen siitä mitä on jo nyt saavuttanut. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥
      Uskon vahvasti, että vaikka elämässämme onkin ollut vastoinkäymisiä, niin niin on vain tarkoitettu ja jossain vaiheessa meillekin on tarkoitettu paljon hyvää. Sitä olemme toki jo saaneet, onhan meillä A-muru! ♥

      Poista
  3. Halusin nuorena toimittajaksi ja koko lukioajan tein töitä sen unelman eteen. Välivuotena kuitenkin innostuin matkustelusta ja ruokakulttuureista ja päädyin opiskelemaan ravintola-alaa. Lyhyessä ajassa sain luotua hyvän uran itselleni, mutta kahdeksan vuotta minusta tuli erityislapsen äiti. Kuusi vuotta sitten halusin varman työn, jossa töitä on ja päivät ovat normaalin työpäivän mittaisia. Olen nykyään sairaanhoitaja ja niin kauhealta kuin se tuntuukin sanoa työ on minulle vain toimeentulon lähde. Saapa nähdä tulenko tekemään intohimoni kanssa töitä enää, tällä hetkellä näyttää epätodennäköiseltä. Siinä yksi jaettu ura-tarina ;).

    Selina, olet ihastuttava!

    Sannukka

    VastaaPoista
  4. Kiva postaus! Hieman samantapainen kuin Mintun Mrs K-blogissa oli aiheena joskus aiemmin...Katsotaanpa löydänkö sen, oli näet kuukauden blogihaasteena.:) Välillä on mukava leikitellä ajatuksilla, entä jos...vaikka haluaakin elää juuri tässä ja nyt, ja ymmärtää, että näin sen vain kuuluikin mennä.
    Omat vanhempani ovat opettajia ja myös appivanhempani olivat opettajia(anoppi kuoli neljä vuotta sitten). Lapsena aina sanoin, ettei minusta todellakaan tule opettajaa. Olin enemmänkin ujo, enkä koskaan ole nauttinut huomion keskipisteenä olemisesta. Kävi kuitenkin niin, että olin ensin sijaisena kirjoitusten jälkeen ja mieleni muuttui. Kolmannella yrittämällä pääsin sisään OKL:n, enkä ole katunut ammatinvalintaani. Tosin olen myös päättänyt, että JOS keksin jotain muuta, niin sellaiseen pitää älytä tarttua ajoissa.;D Sisaruksistani kaksi muutakin on opettajia, kaksi ei. Noissa sun kuvitelmissa oli paljon tuttua.:)

    Ja hei, löysin sen blogihaasteen!
    http://mansikkatilanmailla.blogspot.fi/2013/10/dear-older-me.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpäs onkin! Tuo on myös haasteena sellainen, jonka voisin toteuttaa. :) Kiitos linkistä ja vinkistä! ;)
      Joo opettajuus taitaa kulkea suvuttain! ;)
      Kiitos kun jaoit ura-tarinasi! :)

      Poista
  5. Voi että, mä herkistyn aina kun luen sun juttuja! <3 Hieno käsikirjoitus elämälle, ja vaikka se ei toteutunutkaan niin täytyy kyllä sanoa että sairaudestasi huolimatta oot ottanu kaiken irti elämästä. Ihailtava asenne sinulla ja oot ihan mieletön persoona!

    VastaaPoista
  6. Ihana postaus! Haaveita saa ja pitää olla, olivat ne sitten toteutettavissa tai ei. Osa haaveista voi toteutua ja osa jää toteutumatta.
    Elämä kuljettaa niin kuin sen on kunkin kohdalla tarkoitus mennä. Toki jokainen voi itse tietyissä rajoissa vaikuttaa sen kulkuun, mutta mitään tarkkaa käsikirjoitusta ei varmaan kukaan voi tehdä.

    Minä en tiedä vieläkään mikä olisi unelma-ammattini. Olen suunnitteluassistentti ja minusta olisi ihana päästä taas piirtelemään ja suunnittelemaan taloja ja muita rakennuksia. Valitettava tosi asia on, että omalla alallani työtilanne on aivan surkea! Eli nyt näyttää siltä että jotain muuta olisi keksittävä.

    Monia haave-ammettejakin on esim. floristi tai kondiittori mutta niiden työajat eivät houkuttele tätä äitiä.

    Elämäni ei ole mennyt niin kuin olen ajatellut, mutta olen silti tyytyväinen. Minulla on kuitenkin jotain mitä olen aina halunnut kaikista eniten, oma lapsi. Siitä olenkin äärimmäisen kiitollinen ja uskon muidenkin asioiden hoituvan tavalla tai toisella, meidän perheelle parhaalla mahdollisella tavalla. Kaikella on varmasti tarkoituksensa! Moni asia joka on tuntunut menevän mönkään tai erilailla kuin on suunnitellut, onkin osoittanut jälkeen päin juuri oikeaksi ratkaisuksi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥
      Kiitos myös kun kerroit ura-tarinasi. Oma lapsi on kyllä parasta mitä voi olla! ♥

      Poista
  7. Kaunis kirjoitus, tuli haikea olo. Mutta uskon että kaikella on tarkoitus. Oot sä kyllä mahtava <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥ Kiitos! ♥
      Kaikella on mun mielestä tarkoituksensa.

      Poista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä, vaikka joskus vastaaminen voi kestää! Kiitos kommentistasi! ♥