perjantai 31. lokakuuta 2014

A-muru ja äiti kokkaa

Tänään otin A-murun apukokiksi, kun valmistin lounasta hänelle ja Isimiehelle.

Ruuaksi oli bravuuriani, jauhelihakastiketta, sitä M-ystävän lempparia ;) ja perunoita.
A-muru on todella huono syömään kasviksia ja juureksia ruuan lisukkeena, tai oikeastaan me olemme aika huonosti niitä ruuan kanssa tarjonneet, joten syy on täysin meidän.
Keitoissa tai perunamuusiin muusattuna taas juurekset menevät ilman ongelmia, mutta kokonaisena niitä ei syödä sitten millään. Olisiko vinkkejä?

Tämä jauhelihakastike kulkee meillä nimellä lasten jauhelihakastike, eli siinä ei ole mitään ihmeellistä ja se sen vuoksi kelpaa yleensä lapsille.

Selinan jauhelihakastike:


- 400g jauhelihaa

- 2 pientä sipulia tai 1 iso

- Flora juoksevaa tai rypsiöljyä sipulin kuullottamiseen

 1 rkl jauhelihamaustetta

  (- ripaus mustapippuria, curry-maustetta ja jeeraa)

(- Tarpeen mukaan noin 3 rkl Flora juoksevaa, loraus rypsiöljyä tai voita, riippuen mitä jauhelihaa käytät. Sika-nauta on esimerkiksi niin rasvaista ettei rasvaa tarvitse välttämättä lisätä.)

- n. 3 rkl vehnäjauhoja

- 1 lihaliemikuutio

- Vettä oman maun mukaan, eli laita vettä sen verran, kuinka paksua kastiketta haluat.


1. Pilko sipuli.

Apukokki A-muru pilkkomassa sipulia.

 2. Lisää pannulle Floraa tai öljyä ja kuullota sipuli


Apukokki työn touhussa.

3. Lisää sipulien joukkoon jauheliha, paista se kypsäksi ja mausta.



 4. Lisää tarvittaessa jauhlelihasipuliseokseen rasvaa ja tämän jälkeen n. 3 rkl vehnäjauhoja. Sekoita jauhot hyvin jauhelihan ja sipulin sekaan ja kypsennä jauhoja hetken. Lisää vesi ja lihaliemikuutio ja sekoita tasaiseksi.




5. Anna kastikkeen hautua hetken. Tarjoile perunoiden tai spagetin kanssa.
Vinkki: Jos tarjoat kastiketta spagetin kanssa, lisää kastikkeeseen 1rkl tomaattimurskaa, paprikamaustetta oman maun mukaa ja ripaus kuivattua basilikaa.

Valmis kastike.
6. Nauti! ;)


Ruoka maistuu apukokille!
Mikä on teidän perheen lempiruoka?

torstai 30. lokakuuta 2014

Uusi kamera on täällä!

Säästäminen päättyi ja pääsin vihdoin pari päivää sitten kameraliikkeeseen lunastamaan pitkäaikaisen haaveeni, uuden kameran, Canon EOS 70D:n. Ostin runkoon vielä tässä postauksessa mainitsemani objektiivin, eli EF-S 18-135mm IS STM. Olo on onnellinen, kun kova säästäminen toi odotetun tuloksen ja olen nyt uuden kameran omistaja!


Kuvat: Googlen ihmeellinen maailma.
Nyt kovaa harjoittelua ja uusien, erilaisten ominaisuuksien testaamista. Tähän mennessä kamera on vaikuttanut aivan MIELETTÖMÄLTÄ! Onneksi järkkärikurssilta sain paljon oppeja ja olenkin kuvannut tällä uudella kameralla pelkästään manuaalisäädöllä. Harjoitus tekee mestarin! ;)


Uusi kamera ja tyytyväinen omistaja! ;)

Nyt aloitetaan säästäminen seuraavaan kohteeseen, nimittäin uuteen ja laadukkaaseen sohvaan!

Onko teillä mitään hintavia haaveita joihin säästitte tai säästätte rahaa?

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Toivepostaus: Minikoirat L ja M

Tätä postausta toivottiin kysymyspostauksen yhteydessä, joten tässä se nyt tulee, blogini ensimmäinen toivepostaus. :)

Meillä on kaksi Minikoiraa L ja M. Minikoirat L ja M ovat molemmat chihuja, puhdasrotuisia suomalaisia paperikoira, mutta eivät koskaan näyttelykoiria, vaan aivan tavallisia kotikoiria. Lellittyjäkin vielä. Molemmat ovat välillä täysin rasittavia rääpäleitä, mutta kuitenkin niin rakkaita!

Ennen A-murun syntymää Minikoirat taisivat olla jopa ihmisen asemassa, UPS! Tunnustettakoon, että puhuttelimme Isimiehen kanssa jo silloin itseämme isinä ja äitinä...koirille...Mutta hei, kenellä ei ole ollut ennen esikoisen syntymää harjoitteluvauvaa tai meidän tapauksessa harjoitteluvauvoja, karvaisia sellaisia?  ;)

Minikoira L:


Minikoira L muutti meille kesällä 2008. Se oli pentuneen pienin koira ja ainoa lyhytkarvainen. Hauskaa tässä on se, että sen pitkäkarvaiset veljet olivat aivan tummia ja Minikoira L oli täysin vaalea.
Minikoira L on ollut alusta asti vetäytyvä ja hieman erakkoluonne. Se ei viihdy kovinkaan paljoa meidän seurassamme päiväsaikaan, vaan kyhnöttää pesässään. Minikoira L ei myöskään tule kovinkaan usein rapsuteltavaksi tai hellittäväksi, mutta kun se tulee, niin sitten se ei meinaa saada siitä tarpeekseen. Minikoira L on myös aamu-uninen kaveri ja virkistyy kunnolla vasta illasta. Silloin tuodaan leluja ja leikitään joko minun, Isimiehen tai Minikoira M:n kanssa.

Minikoira L on erakkoluonteestaan johtuen hieman arka ja sen vuoksi arveluttava. Se saattaa napata sormesta, muttei varsinaisesti purra, jos kokee olonsa epämukavaksi ja pelokkaaksi. Tämän vuoksi olemmekin olleet aina todella tarkkoja A-murun sekä muiden lasten ja Minikoira L:n kohtaamisissa. A-muru onkin toistaiseksi säästynyt varsinaisilta puremilta, vaikka hän onkin ottanut Minikoira L:ää välillä kovastikin kiinni.

Minikoira L on meidän perheen drama KING. Hänen korkeutensa ei voi syödä lattialta, vaan hänellä pitää aina olla lautanen ruokansa alla. Muutenkin syöminen on yhtä taistelua välillä, varsinkin jos hänen korkeutensa on hoidossa tai sairas.
Välillä kuulemme selvästi Minikoira L:n masun kurisevan ja näemme että koira on huonovointinen, mutta eihän se tajua mennä syömään, vaan ruoka pitää syöttää väkisin. Ensin taistellaan kinkkusiivun tai muun herkun kanssa ja lopuksi se hoksataankin täysin yllättäen, että hei tätähän voikin syödä ja että syömisestä tulee parempi olo. Hupsu koira! 

Vaikka Minikoira L onkin vetäytyvä erakkoluonne, se puolustaa kotiaan räksyttämällä ja ulvomalla. Valitettavasti se räksytys ei taida pelottaa ketään pois, koska se kuulostaa enemmän kiljumiseslta ja ärsyttävältä räkyttämiseltä kuin haukkumiselta. Tämä on toki rodun ominaisuus, pieni koira, iso ego.

Kynsien leikkuu on ehdoton NOU NOU (myös omistajille, huoh). Silloin pitää murista, purra saksia ja heilua muuten vaan kuin riivattu. Sitten kun kynnet on leikattu, alkaa armoton ralli ja Minikoira M:n kiusaaminen, se on nimittäin seuraavaksi vuorossa. ;)
 
Minikoira L on todella usein sairas. Ei ole varmaan kuukautta etteikö sillä olisi ripuli, jota hoidetaan ripulilääkkein ja kun ripuli helpottaa niin ruoka ei taaskaan maistu. Muutenkin tämä yksilö taitaa olla joku "maanantaimalli", koska sillä on niskanikamassa siirtymä, minkä vuoksi toisen etutassun hermotus ei toimi kunnolla. Onneksi Minikoira L ei ole vielä kipeä eikä tarvitse kipulääkitystä, mutta vanhuus ei taida koirillekaan valitettavasti tulla yksin. Olemme puhuneet Isimiehen kanssa vakavasti siitä, että jos Minikoira L tulee kovin kipeäksi ja liikkuminen alkaa vaikeutumaan, eikä kotona annettavat kipulääkkeet enää auta, niin sitten on aika päästää Minikoira L koirien taivaaseen tassuttelemaan. Toivomme kuitenkin, ettei tämä tapahdu vielä vuosiin!
Sairastelun lisäksi Minikoira L:lle on sattunut ja tapahtunut vuosien varrella yhtä sun toista. Sitä on pistänyt ampiainen kaulaan, sillä on ollut paha vatsa suolistotulehdus pentuna, yksi lämpöhalvaus ja mitä vielä...en edes jaksa muistaa! Tämän yksilön kohdalla hoitokuluvakuutus maksoi itsensä takaisin helposti!

Minikoira L syö päivittäin pienille koirille tarkoitettua eläinkaupasta ostettua koiranruokaa. Herkkuna se saa joskus jauhelihaa, nakkia, kanaa tai koirille tarkoitettuja kuivattuja kanasiivuja.

Minikoira L on ensikoirarakkautemme ja aivan ihana koira, vioistaan huolimatta. Kukaan ei ole täydellinen, eivät edes koirat.


Minikoira M


Minikoira M muutti meille syksyllä 2009 ja oli silloin vähän päälle kaksivuotias. Minikoira M muutti toisesta perheestä, jossa ei ollut enää mahdollisuutta pitää sitä.

Minikoira M on luonteeltaan täysin vastakohta verrattuna kaveriinsa Minikoira L:ään. Se haluaa lähelle, paljon rapsutuksia ja viihtyy jatkuvasti meidän seurassamme. Se on paitsi hellyydenkipeä, mutta myös erittäin huomionkipeä. Monesti se kiipeää tai hyppää syliin ja alkaa raapimaan esimerkiksi käsivartta, kun haluaa itse rapsutuksia.

Syöminenkin on täysin erilaista kun Minikoira L:n kanssa! Minikoira M syö kaikkea, siis IHAN kaikkea mahdollista ruokaa, samojen raksujen lisäksi mitä Minikoira L syö. Vaikka olisi sairas. Se ei ole ikinä tainnut olla niin sairas, etteikö sille olisi ruoka maistunut! Se jopa kerjäsi minun letkuruokaani, kun letkutin yhtenä iltana! :D
Kun A-muru opetteli syömään, alkoi myös Minikoira M lihoamaan. Sille ei siis ole mikään ongelma syödä lattialta, kuten kaverillaan L:llä ja vitsailemme monesti, kun lattialle tippuu ruokaa, että Minikoira M tulee sen pian siivoamaan. ;)

Minikoira M on leikkisä ja aina kun tulemme kotiin, se hakee "saaliin" ja kuljettaa sitä suussaan ja "kehrää". Saalista ei tietenkään anneta pois, vaan sitä vain esitellään ja siitä ollan ylpeitä. Saaliiksi kelpaa mikä tahansa ja Minikoira M:lle iskee kamala kriisi, jos mitään saalista ei löydy. Vaikka Isimiehen safarin sukkamehussa uitetut sukat kelpaavat!

Hieman drama kingin vikaa Minikoira M:ssäkin on. Aina jos ja kun joudumme komentamaan sitä kovemmalla äänellä, se alkaa linkuttamaan...Outoa?

Minikoira M:llä on myös rodulleen hyvin ominaisena piirteenä räksytys. Samaa räksytystä on tosiaan havaittavissa Minikoira L:ssäkin, mutta Minikoira M haukkuu kaikelle, kovaa ja korkealta.
Lenkillä haukutaan kaikki koirat, vaikka niistä näkyisi vain enää hännänpää. Kun meille tulee vieraita, ne haukutaan ennen kun edes ovikello on soinut ja sittenkin vielä haukutaan kun vieraat lähtevät.
Olemme onneksi saaneet koulutettua Minikoira M:ää vähän tässä haukkumisasiassa. Kun se muutti meille, niin aluksi haukuttiin kaikki mahdollinen mikä vain liikkui, aina lentävistä lehdistä ihmisiin. Nyt haukutaan enää satunnaisesti ihmisille, yleensä juokseville, mutta edelleen koirille, kaikille koirille. Voiko vanha koira oppia oikeasti jotain uutta? Ei ole toiminut ainakaan meillä.

Minikoira M pärjää A-murun ja muiden lasten kanssa paremmin kuin Minikoira L, mutta välillä se "hyökkäilee" A-murun päälle samaan tyyliin kuin leikkisi Minikoira L:n kanssa. Sitä emme salli tietenkään ollenkaan. Minikoira M varastaa myös A-murun leluja ja siitä seuraa kamala itkukonsertti!

Myös Minikoira M on ottanut ison osan sydämestämme, vaikkei pennusta asti meillä olekaan asustanut.♥

Miten pärjäämme kahden koiran, taaperon ja pyöriksen kanssa? Mielestämme hyvin.
Minikoirat ovat ottaneet A-murun hyvin vastaan. Ne eivät oikeastaan paljoa A-murusta piittaa. Käyvät nuuhkaisemassa tai lipaisemassa pienet pusut joskus, muttei paljon muuta.
Pyöriksellä olen aiheuttanut muutamia vahinkoja Minikoirille, mutta hännän päälle en ole kertaakaan (vielä) kelannut. Tassut ovat sen sijaan olleet koetuksella.
Kerran kelasin hurjaa vauhtia Minikoira M:n jalan yli, mikä aiheutti koirassa hirmuisen ulvahduksen. Nostin kiireesti ja aivan paniikissa sen syliini ja aloin tarkastelemaan tassua, joka ei onneksi vaikuttanut aristavan ollenkaan. Koira kuitenkin tärisi kauttaaltaan ja vääntelin ja kääntelin tassua uudelleen ilman näkyviä kiputuntemuksia. Laskin koiran sitten maahan nähdäkseni sen kävelyä, niin Minikoira M alkoi heti linkuttamaan, mutta väärää jalkaa! 

Minikoirat L ja M ovat osa perhettämme,  mutta nykyään ihan koiran asemassa jo. ;)
Allekirjoitan täysin lauseen: "Koira on ihmisen parasystävä". Olemme saaneet koiriltamme niin paljon hyvää ja rakkautta, mutta täytyy kuitenkin rehellisesti sanoa, että kyllä ne ovat ottaneetkin paljon. Osittain tämän vuoksi olen päättänyt, että kun aika näistä koirista jättää, en ota enää lemmikkiä, koska niihin kiintyy ja rakastuu niin täysillä, että se ainainen huoli ja ikävä käy välillä todella raskaaksi.


Onko teillä rakasta lemmikkiä tai lemmikkejä, jotka ovat vieneet sydämenne?

tiistai 28. lokakuuta 2014

A-muru, meidän hassu tyttö! 2

Pitää taas päivittää A-murun hauskoja letkautuksia.
Isimies istuu tuossa vieressäni ja kysyy kulmiaan kurtistaen, kun oikoluen tätä tekstiä, että onko tämä taas perhebloggareiden perinteinen meidän lapsi on näin hurrrrjan etevä-postaus.
No ei ainakaan tarkoituksella. ;)

Kuten olen aiemmin kertonut, A-murulta puuttuu osasta sanoista hieman kirjaimia tai ne korvataan täysin toisella, väärällä kirjaimella. Joskus sanat muuttuvat hyvinkin noloksi, joita en toivo välttämättä kuulevani täpötäynnä olevassa tilassa, juhlissa tai varsinkaan vanhoillisten vanhusten lähellä.
Tässä viimekertaisessa A-murun puheen kehityksestä kertovassa postauksessa kerroin A-murun oman version sanasta pehmis, niin ainakin siitä sanasta voisi tulla aika nihkeän tilanne mummomiitissä, eli aamulla lähikaupan kassajonossa!

A-muru sai viikko sitten isovanhemmiltaan ihanan neulotun villapuvun, jossa oli huppu ja hupussa kaksi tupsua. Näytin tupsuja A-murulle ja kysyin häneltä, että mitähän nämä mahtavat olla.
A-muru tarkasteli tupsuja hetken ja huudahti iloisena, että "TUKSUJA!".
Ei tässä vielä mitään, mutta kun niitä esiteltiin myöhemmin Isimiehelle, "tuksut" vaihtuivat ei niin kauniiksi sanaksi, "tussuiksi". Hmm...Tuksu on ihan jees verrattuna tähän sanaan. ;)
Pienellä (eh) opettelulla nyt sanan kaikki kirjaimet tulevat esille ja paino keskimmäisessä P-kirjaimessa "tuPsu". ;)

Kirjoittelin viimeksi myös, että A-muru osaa laulaa muutamia lauluja, esim. Tuiki tuiki tähtönen.
Pyysin A-murua laulamaan mummolleen kyseisen laulun ja A-muru ilmoitti: "Ei A osaa laulaa enää tuiki tähtöstä, iltassin sua kasselen!". A-muru on innostunut oikein kovastikin laulamisesta ja nyt on suosiossa Jänis istui maassa. A-muru laulaa kohdan "Mikä sull' on jänönen, kun et enää hyppele.", "Mitäs jänönen, kun et enää hyppele.".

A-muru on alkanut myös kiinnostumaan ihmisten tekemisistä hurjasti. Aluksi hän tarkkailee hetken sivusta ja lopulta tulee kysymään mietteliäällä äänellä: "Mitäs puuhaat?". Sitten pitää selittää tarkkaan, mitä on tekemässä ja tietenkin A-murukin haluaa kokeilla myös. :)
Esimerkiksi pari viikkoa sitten olimme A-murun mummolassa kylässä ja A-murun pappa tiskasi. A-muru oli hetken papan tiskaamista seurattuaan mennyt hänen viereensä ja kysynyt iloisesti: "Mitä pappa puuhaa?". No pappahan oli tietenkin kertonut, että hän tiskaa lounaalla käytettyjä astioita, johon A-muru oli ilmoittanut, että "A auttaa!", hakenut jakkaran ja alkanut tiskaamaan. Siinä tuli tiskattua lopulta koko tyttö, mutta pääasia että molemmilla oli mukava yhteinen hetki.♥
A-muru puhui kotonakin pitkään, että "A oppisi tistaamaan!".

Yksi asia mitä ihmettelen suuresti on se, kuinka hyväkäytöksinen A-muru on puheen tasolla. Mainittakoon että ihan suhteellisen kiltti taapero muutenkin on kyseessä, pienine uhmatuhmineen ja kiukutteluineen, mutta eilenkin kun päikkäriväsy painoi jo kovasti päälle ja A-murua harmitti ja kiukutti, niin silti hän jaksoi kiittää ruuasta: "Kiitos paljon äiti!".

A-muru, meidän ihana tyttäremme. ♥

Onko teidän lapsilla hauskoja sanoja tai lauseita, jotka ovat aiheuttaneet noloja tai vähintäänkin hilpeitä tilanteita?

maanantai 27. lokakuuta 2014

Ystävyyssuhteet ja sairaus



Kuka on sinun ystäväsi?
Hänkö, joka asuu kaukana, mutta on silti niin lähellä sinua.

Hänkö, jota et ole tavannut pitkään aikaan, mutta joka kulkee ajatuksissasi mukanasi jossain mielen pohjalla.

Hänkö, joka saa sinut tuntemaan olosi mukavan kotoisaksi pelkällä läsnäolollaan.

Hänkö, jonka vuosien takaa tavattuasi saa menneet vuodet unohtumaan.

Hänkö, jonka sanojen ja tunteen ilmaisun aitoudesta voit olla täysin vakuuttunut.

Hänkö, jolle uskallat vuodattaa sydämesi syvimmät salaisuudet pelkäämättä, että sinua niillä joskus satutetaan.

Kun minulla on yksikin tällainen ystävä, niin minulla on maailmassa kaikki!

-Birgit Ahokas-


Minulla on kaksi erittäin läheistä ystävää, jotka ovat pääseet lähimmäksi sairauttani.
Kerroin tässä postauksessa ystävästäni U:sta, joka toimi minulla useamman vuoden henkilökohtaisena avustajana ja näki, kun olin oikeasti pohjalla. Myöskään toinen erittäin läheinen ystäväni, M, ei säästynyt tältä vaiheelta. Muitakin tärkeitä ja ihania ystäviä minulla minulla on elämässäni, joista jokaisesta olen hurjan kiitollinen!  ♥

Yritän monesti, etten kuormittaisi  kamalasti sairaudellani läheisiäni ja ystäviäni, mutta väkisinkin se tahtoo mennä siihen hyvin yksinkertaisen kysymyksen jälkeen kuin: "Miten sinä voit?".
Toinen puoli asiassa on myös se, etten halua valehdella ystävälleni kaiken olevan hyvin, vaikkei olisikaan, vaan ennemmin kerron missä mennään. Ajattelen asian omalle kohdalleni. Olisi kamalaa kuulla jälkikäteen ystävän vaikeasta tilanteesta!
 
Jos aletaan nyt teineilemään yläkoulumeinigillä ja jaottelemaan ihmiset ystväviin ja kaveriehin, niin voin sanoa, että sairauteni ei ole vienyt minulta yhtään ystävää, mutta kavereita kylläkin. Ystäviä sen sijaan olen saanut sairauden kautta. Ihanan kipuystävän K:n ja ystäviä fysioterapeuteista, ja entisistä avustajista. Ja tietenkin Avustajasta on tullut myös näiden vuosien aikana myös hyvä ystävä.

Kavereiden menetys johtuu varmasti osittain siitä, että yhteydenpito vaan kuihtui, kun olin paljon sairaalassa, eikä minulla yksinkertaisesti ollut voimia pitää keneenkään yhteyttä.
Toinen puoli tässä asiassa on se, että jotkut ihmiset eivät vain tiedä miten reagoida ja olla, kun ystävä tai kaveri sairastuu vakavasti. Ei ole sanoja, eikä välttämättä tiedä mitä ja miten pitäisi tuntea. Sääliä vai tsempata, surra vai unohtaa sairaus ja käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kaikki nämä reaktiot ovat mielestäni täysin ymmärrettäviä.
Kenellekään, jotka ovat hiljalleen vetäytyneet elämästäni pois sairastumisen jälkeen en ole vihainen tai katkera. Ymmärrän oikeasti heitä hyvin!
Itse en osaa sanoa miten ragoisin, jos ystäväni tai kaverini sairastuisi vakavasti. Toki minulla on kokemusta pitkäaikaissairaudesta jo yli kymmenen vuoden ajalta, joten osaisin ehkä sen pohjalta tukea ja kannustaa jaksamaan eteenpäin. Voisin myös kokea asian siten, että turha minun on nyt alkaa pätemään omilla kokemuksillani ja vetäytyä sitten hiljalleen pois tilanteesta. Mene ja tiedä.

U:n kanssa meillä on erittäin läheinen ystävyyssuhde. Oli jo ennen kun palkkasin hänet henkilökohtaiseksi avustajakseni. 
U on herkkä, minua hieman vanhempi nuori nainen, jolla on ollut elämässään monta mutkaa takana ja toivottavasti jatkossa vain suoraa tietä edessä. Näistä mutkista hän on selviytynyt omalla sisulla ja asenteellaan ja ystävien, toivottavasti myös minun, ja perheen avulla. Hän on sissi isolla ässällä ja hurjan rakas sellainen! ♥
Meidän ystävyys on siitä erilaista, ettei meidän tarvitse päivittäin tai edes viikoittain soitella ja kysellä kuulumisia. Tiedämme, että olemme toisiamme varten olemassa, jos tarvitsemme toisiamme. Meidät on tarkoitettu ystäviksi, aina.
Päätämme jokaisen puhelun, viestin tai tapaamisen kahteen sanaan: "Olet rakas!". Tästä on tullut tapa, joka on pysynyt koko ystävyyssuhteemme ajan.
Sairauteni ei ole vaikuttanut mitenkään ystävyyssuhteeseemme, vaikka voisi ajatella, että kun U oli minulla töissä, niin väkisinkin ystävyyssuhde kärsisi. Niin ei kuitenkaan käynyt vaan se vain vahvisti meitä. Toki sitä en voi kieltää etteikö huoli toisesta olisi ollut jo silloin puolin ja toisin, mutta se on elämää ja kuuluu ystävyyteen.
Meitä yhdistää vaikeudet elämässä ja niiden käsittely. Puhumme paljon ja keskustelemme vaikeistakin asioista. Keskustelumme jälkeen aluksi vaikea asia ei tunnukaan enää vaikealta. Se on niin ihmeellistä! Nauramme ja höpötämme myös paljon ja jokainen yritys katsoa leffaa päättyy lopulta siihen, että leffa on huomaamattamme loppunut ja me olemme höpöttäneet koko leffan ajan...ja syöneet leffaherkut! ;) (U, jos luet tätä, muistatko Kauna -elokuvan? ;D)
U on persoonaltaan hieman yksinäinen susi, joten hän voi olla hieman vaikeasti lähetyttävä, mutta kun kerran lähelle pääsee sieltä ei halua enää pois.

M:n kanssa ystävyys on täysin erilaisia! Ovathan U ja M täysin erilaisia ihmisiäkin, yksilöitä molemmat! ♥

Myös M:n kanssa ystävyyssuhteemme on erittäin läheinen, lähes symbioottinen. Toisin kun U:n kanssa, M:n kanssa viestittelemme tai soittelemme lähes joka päivä.
M on rempseä, kaksimielinen rouva, tulevan kummityttömme äiti, jonka kanssa saamme aina naurua aikaa, asiasta kun asiasta. Myös Isimies ja M:n aviomies R ovat erittäin läheisiä ystäviä, mikä tekeekin ystävyyssuhteestamme entistäkin arvokkaamman. Pidän itsekin R:ää erittäin läheisenä ystävänäni.
Voin tukeutua myös M:n aivan koska vain, vaikka keskellä yötä, jos siltä tuntuu. Ja luonnollisesti asia on myös toisinpäin sama. Koen, että meidätkin on tarkoitettu ystäviksi, että meidätkin on luotu toisiamme varten tukemaan, auttamaan ja rakastamaan.
M:n ja R:n raskaus on vain lähentänyt meitä ennestään, koska saimme kuulla, että saamme kunnian toimia vauvan kummeina. Toki vaikka kummipestiä ei olisikaan tullut, olisin myötäelänyt rakkaan ystäväni ensimmäistä raskautta varmasti aivan samalla tavalla kuin hän myötäeli A-murun raskausaikaa.
Puhumme monesti toisistamme "teletappeina", eli teidämme, mitä toinen ajattelee asiasta kuin asiasta tai jos toisella on paha olla, vaikka välimatkaa meillä on useita satoja kilometrejä. Myös M:n kanssa joka puhelu, viesti tai tapaaminen päättyy samaan tapaan, kuin U:n kanssa.
Sairauteni ei ole vaikuttanut meidänkään ystävyyssyhteeseen mitenkään. Toki M sanoo monesti, että hän on huolissaan minusta, mutta sehän on luonnollista. Kyllä minullakin käy päivittäin mielessä miten M jaksaa raskauden kanssa, mutta se kuuluu ystävyyteen. Huolta, rakkautta, ymmärrystä ja tukea puolin ja toisin. ♥
Meitä yhdistää kovaäänisyys, puheliaisuus ja samanlainen huumori. M saa minut nauramaan pissat housussa-asteelle, mutta myös rauhoittumaan. Hän osaa sanoa juuri oikeat asiat oikeaan aikaan.
Pian meitä yhditää myös äitiys, mikä on aivan mielettömän ihana asia!

Tapasin U:n ja M:n samaan aikaa vuonna 2006. He olivat jo ennestään ystäviä ja ottivat minut siipiensä suojaan,  mutta eivät  heidän väliinsä. Heillä molemmilla on myös muita läheisiä ystäviä, en vain minä, mikä on rikkaus. Meidän välillämme ei ole mustasukkaisuutta eikä isoja keskenjääneitä asioita. Me olemme tiimi, jota ei erota mikään!

U ja M olivat elämässäni myös masennuksen aikana. He tukivat ja rakastivat minua, vaikka olin heille välillä todella tyly. Masennuksen aikana en jaksanut katsoa omaa napaani pidemmälle, vaan elin omassa kipu- ja tuskakuplassani, johon ei mahtunut muita. Töksäyttelin asioita ja olin liiankin innokas sanomaan suoraan mitä ajattelin, välittämättä heidän tai kenenkään muiden tunteista. Tämä loi monia ikäviä tilanteita, jotka jälkikäteen harmittavat minua suuresti. Onneksi molemmat naiset pysyivät elämässäni ja ymmärsivät, etten tarkoittanut pahaa. He tiesivät, etten ollut oma itseni, vaan kaikesta huolimatta tukivat ja rakastivat minua.
Tämä oli siis aikaa ennen stimulaattoria. Onneksi olen toipunut masennuksesta täysin ja osasyynä toipumiseen ovat myös U ja M! ♥

U ja M ovatkin yksi tärkeimmistä asioista elämässäni, enkä oikeasti selviäisi ilman heitä. He molemmat ovat korvaamattomia!
Kiitos rakkaat, että olette olemassa! Rakastan teitä, aina! ♥

Kiitos myös muille ystävilleni, tiedätte jos luette tätä, keitä tarkoitan! ♥ 

Onko teillä läheisiä ja rakkaita ystäviä?

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Päivän asut 3

Tänään(kin) meillä oli rento kotipäivä, joten asut olivat sen mukaiset. :)


Tunika: KappAhl / Leggissit: Halpa-Halli.
Tämä KappAhlin tunika on A-murun suosikki. Aina kuin se palautuu pesun ja silityksen jälkeen kaappiin se löytyy päältä, jos A-muru saisi päättää!


Itselläni oli tällainen asu.

Collegetunika: Vila/Object / Leggissit: Vila
Pidän tuosta Vilan collegetunikasta hurjasti, vaikka se onkin hieman isohko, mutta pidänkin siitä juuri sen takia. Se on täydellinen vaate tällaiselle sunnuntain kotilöhöpäivään!

Miten teillä vietetään sunnuntaita? Tuottiko kellojen siirto ongelmia?

lauantai 25. lokakuuta 2014

Kun käsidesiäiti jäi eläkkeelle

Kun A-muru syntyi olin 0-100 kiihtyvä, hormonipieruissa, äidinmaitohuuruissa ja vauvan puklussa kelaava käsidesiäiti

(LUE: PANIKOIJA!)

Todella moni on sanonut minulle, että olen synnynnäinen äiti, mutta voin kertoa teille ja myös heille, että Avustajani ja Isimies olivat erittäin kovilla ensimmäiset viikot, kun paniikissa mietin voiko vauva nyt maata tällä viltillä, kun Minikoira M käveli sen yli tai keitinkö varmasti pulloja 5 minuuttia. No keitetään vielä 10 minuuttia, niin tulevatpa varmasti puhtaaksi!
Niin ja ne neuvot. Niitä tuli kaikkialta! Tein niin tai näin, se oli aina (minusta) väärin. Olen ja olin toki kiitollinen kaikista neuvoista, mutta siinä hormonihyrrässäni niiden neuvojen käsittelykapasiteetti oli pyöreä 0.

Tiedän, että hormoneilla oli suuri vaikutus näihin ylilyönteihin, mutta luulen että koin lievän baby bluesin yhteydessä huonommuutta äitinä sairauteni vuoksi.

Miten minä, entinen käsidesiäiti, toimin pienen vastasyntyneen kanssa?
Meillä oli käsidesi kovassa käytössä ennen vauvaan koskemista. Siitä tämä käsidesiäiti-nimitys tulikin. Koirat eivät saaneet mennä vauvan lähelle, hui siitähän vauva olisi voinut saada vaikka mitä pöpöjä! Keittelin tutteja ja pulloja reilusti (mitä nyt 5-10 minuuttia) yli suositusajan ja pahinta oli se jos joku yski tai aivasti vauvaan päin tai pussasi suulle! Hei siitähän vauva olisi voinut saada vaikka sen hammasbakteerin (kariesbakteeri), hyi likasuiset aikuiset, hyi likaiset vanhemmat!
Pahin pelkoni oli kätkytkuolema. Se pelotteli mielessäni vielä riskiajan ylityksen jälkeen. Pelkäsin sitä valmiiksi jo raskausaikana, joten tätä varten ostimme kätkythälyttimen.
Kätkythälytin hälytti kerran oikein kunnolla. Muistan kun  heräsin yöllä hälyttimen piippaukseen ja pinkaisin sängystä A-murun luo. Oli aivan pimeää ja tempaisin A-murun pinniksestään, eikä hän päästänyt inahdustakaan. Isimies hapuili valonkatkaisijaa ja samalla kun hän sai valot päälle, A-muru alkoi itkemään. En tiedä oliko se vikahälyytys, mitä tuli aina välillä, vai oliko A-murulla hengityskatkos, mutta sinä yönä päätin, että A-murulla on hälytin niin kauan kunnes hän täyttää vuoden. Siinä päätöksessä pysyinkin.
Okei meni se kuukauden yli, mutta kun A-muru sai 1-vuotisneuvolassa rokotukset ja niistä nousi kuume ja ja ja.....seli seli. Enää A-murulla ei ole kätkythälytintä.

Ensimmäinen vauvakuukausi mentiin siis tällaisella meiningillä. A-muru kuitenkin kasvoi ja kehittyi ja aikaa kului. Hän alkoi kiinnostumaan ympäristöstää, joten vähitellen minäkin sain hormonihyrräni kierroksia hiljennettyä.
Aluksi meiltä jäi käsidesi pois. Tämän jälkeen koiratkaan eivät enää haitanneet vauvan lähellä, kunhan eivät aiheuttaneet vahinkoa vauvalle. Myöhemmin en osannut enää pelätä edes kariesbakteeria, koska välillä A-muru saatoi antaa kuolapusun suoraan suulle tai syödä Isimiehen hammasharjaa tyytyväisenä vessan lattialla. Tai pistää suuhunsa ihan mitä vaan.

Kun hormonihyrräni lopulta lakkasi pyörimästä kokonaan ajattelin, että  hei minähän olen hyvä äiti. Aivan yhtä hyvä, kuin kaikki muutkin äidit omalle lapselleen -paras mahdollinen.

Olen päättänyt, että jos joskus saamme toivomamme Pikku kakkosen, yritän ottaa rennommin. Kätkythälytintä tosin käytämme saman ajan, kun A-murunkin kanssa. Miksi tekisimme toisen lapsemme kohdalla toisin? 

Haluan antaa vinkkejä tuleville äideille, varsinkin ensikertalaisille:

- Lapsi ei mene rikki, osaat varmasti hoitaa häntä hyvin. Otteet harjaantuvat ja lapsi kun kasvaa, niin kaikki helpottuu.
- Vain sinä olet paras mahdollinen äiti omalle lapsellesi.
- Neuvoja tulee paljon joka suunnasta, mutta suodata ne ja käytä niistä ne mitkä sopii sinulle parhaiten.
- Lasta voi rakastaa eniten maailmassa, mutta huolehdi myös itsestäsi.
- Puhu tunteistasi tai peloistasi ystävälle, omalle puolisolle, omalle äidille, anopille, neuvolassa, ihan missä vaan, mutta puhu.
- Älä rankkaa itseäsi Vuoden äiti -listalle tai Vuoden p*askamutsi listalle, sellaisia  ei ole olemassakaan! ;)
- Älä stressaa imetyksestä, lapsen painosta tai mistään, ellei ole aihetta huoleen. Sitä varten on neuvolaseuranta, että siellä puututaan jos lapsella tai sinulla on jokin hätänä.
- Ja viimeisenä, NAUTI! Vauva-aika on kovn lyhyt ja menee hujauksessa ohi

Kuva: Googlen ihmeellinen maailma.


Onko täällä muita äitejä, jotka voivat liittyä luomaani hormonihyrrä-kerhoon?

perjantai 24. lokakuuta 2014

Kysymyspostauksen vastaukset

Vastaukset:

- Miten äitiys on muuttanut sinua? Tähän on vaikea vastata yksiselitteisesti, mutta kokeillaan.
Äitiys on tehnyt minusta äidin. Sellaisen, josta haaveilin pitkään. Olen ylepeä siitä, että saan olla äiti omalle pienelle A-murulleni. Äitiys on myös helpottanut stressiä ja tavallaan sairauden aiheuttamia ongelmia. Enää ei ole aikaa käpertyä itseensä, kun sattuu kovasti, vaan ympärillä pyörii jatkuvasti pieni ihme, josta olen kiitollinen. Hän pitää minut Isimiehen kanssa pinnalla. <3

- Kuinka A-muru suhtautuu sairauteesi? A-muru suhtautuu sairauteeni hyvin. Toki hän väkisinkin kärsii kun olen sairaalassa, mutta esim. pegin A-muru on ottanu todella hyvin. A-muru puhuukin "pipistä" ja avustaa ruokien letkuttamisessa. Koen, että A-muru pitää minua sairaudestani huolimatta normaalina aikuisena. Toisaalta, hän ei taida vielä ymmärtää, että on olemassa toisenlaisiakin äitejä, terveitä äitejä.

- Mistä haaveilet tällä hetkellä? Haaveilen erilaisista pinnallisista asioista kuten uudesta kamerasta, uudesta sohvasta ja keittiöremontista. Isoin haave on kuitenkin saada A-murulle pikkusisarus lähivuosina.

- Meinaatko vielä jossain vaiheessa opiskella itsellesi ammatin? En. Tärkein ammattini on olla äiti A-murulle. Aluksi meinasin, että opiskelen itselleni ammatin, mutta koin että turhaa minä opiskelen monta vuotta, että olisin "joku". Minä olen minä, vaikka olenkin vain peruskoulupohjalta elämässä mukana, enkä tarvitse siihen tutkintoa.

- A-muru on onnekas, kun saa olla päivät kotona. Oletko harkinnut jossain vaiheessa laittavasi neidin hoitoon? Olemme harkinneet hoitopaikkaa, aluksi osapäiväisenä, mutta myöhemmin kokopäiväisenä. Tämä ei johdu siitä, ettenkö pystyisi häntä kotona hoitamaan, mutta koemme, että lapselle olisi tärkeää päästä ikäistensä seuraan, eikä kasvaa pelkästään minun, Isimiehen ja Avustajan hoidossa. Olen kuullut sanottavan, että kun lapsi saa olla kotona, se on parasta mahdollista hoitoa, mutta päivähoidossa A-muru oppisi jakamaan, voittamaan ja häviämää ja ymmärtämään muita ikäisiään. Minä kun en voi oiken taantua yhtäkkiä kaksveen tasolle. ;)
Käymme satunnaisesti seurakuntamme päiväkerhossa tapaamassa muita lapsia ja A-muru leikkii koko kerhoajan muiden lasten kanssa. Äitiä ja Avustajaa ei edes huomata! :)

Kiitos kysymyksistä ja postausideoista! Ne tullaan toteuttamaan. :)

Haluaisitteko jatkossakin kysymyspostauksia, vai oliko tämä turha täytepostaus? 

torstai 23. lokakuuta 2014

Kun äiti on sairaalassa

Olen ollut paljon sairaalassa keväästä lähtien ja tälläkin hetkellä köllöttelen sairaalan pedillä (onneksi kerrankin hyvällä patjalla!) kirjoittelemassa tätä postausta.

Olen monesti miettinyt, kuten nytkin, että kärsiikö A-muru siitä, että olen viimeisten kuukausien aikana ollut paljon sairaalassa.
Totta kai hän kärsii, se on väistämätöntä. Olenhan minä hänen äitinsä. Eniten minua kuitenkin mietityttää se, että tuleeko A-murulle vanhempana sellainen tunne, että hylkään hänet aina kun joudun sairaalaan tai olen pidemmällä kuntoutusjaksolla.
Olen joka kerta kertonut A-murulle, niin hyvin kuin kaksveelle voi kertoa, että olen sairaalassa niin kauan kunnes voin taas paremmin ja painottanut, että tulen aina takaisin kotiin. Teen siis kaikkeni, ettei A-murulle jää missään vaiheessa sellaista tunnetta, että hylkäisin hänet. 

Aina kun olen sairaalassa ikävöin A-murua, tietenkin! Silloin toisella olkapäälläni istuu pahansuopa piru, joka örisee korvaani, että sairaalassa oloni satuttaa A-murua ja kannattaako minun edes haaveilla toisesta lapsesta, koska sitten ikävöiviä lapsia olisi kotona kaksi ja Isimies hoitaisi heitä yksin. Olisin itsekäs, jos tekisin saman toiselle lapselle. ITSEKÄS!
Toisella olkapäällä taas istuu kaunis vaalea enkeli, joka kuiskuttelee heleällä äänellään korvaani, että minulla ja meillä on oikeus haluta toinen lapsi sairaudestani huolimatta ja eikö A-murullekin olisi mukavampaa jos hänellä olisi pikkusisarus. Näin he saisivat tukea ja turvaa toisistaan tällaisina hetkinä.

Jotenkin alkoi edellisen kappaleen oikoluettuani näyttämään siltä, että olen täysin väärällä osastolla hoidossa, mutta toivottavasti ymmärsitte pointtini! ;)

Sairauteni ja peggi ei siis estä haavetta Pikku kakkosesta mitenkään ja neurologini on näyttänyt vihreää valoa raskaushaaveille, kunhan olen ensin saanut ravitsemusasiat ja itseni kunnolla kuntoon. Uskon, että saavutamme vielä joskun haaveemme. Luotan siihen. ♥

Kun Isimies ja A-muru kävivät katsomassa minua tänään, sain heti huoneeni ovelta leveän hymyn pieneltä ja reippaalta A-murulta, jonka juoksi sänkyäni kohti kiljuen onnellisena: "Äiti on täällä!".
Hän kiipesi Isimiehen Michelin-ukoksi pukemana toppavaatteissaan pienellä avustuksella sänkyyni ja siitä vatsani päälle ja antoi ison halin. Sen jälkeen hän sanoi: "Äiti on sairaalassa, äitiä pipiä sattui!" ja silitti minua. Voi pientä, mutta niin reipasta A-murua. ♥ Kyllä tuollainen kaksvee ymmärtää yllättävän paljon!
Kerroin A-murulle, että äitiä ei satu ja äiti tulee heti kotiin kun pääsee. Siihen A-muru vaan totesi, että "A:lle pullaa!" :D  Pullalla näemmä voi pelastaa kaiken, myös puuttuvan äidin! ;)

A-muru näyttää siis pärjäävän paremmin kuin hyvin, vaikka olenkin sairaalassa ja uskon, että hän on nuoresta iästään huolimatta oppinut ymmärtämään, että tulen aina kotiin, vaikka olenkin välillä hetken aikaa poissa.

Tämä oli nyt tällainen purkautumispostaus, sekava sellainen. Syytetään siitä vaikka sairaalan ilmastointia, joka kuivattaa ihon lisäksi aivosolutkin! ;)

Raha, se ruma sana

Mistä nyt puhutaa? No rahasta, kuten otsikkokin sen kertoi.
Rahasta on monien vaikea puhua, on sitä tai ei, mutta sitä on sitäkin helpompi tuhlata.

Kuva: Google
Millaista on elämä taloudessa, jossa vain toinen vanhemmista käy töissä?
Näitä perheitä on Suomi pullollaan, mutta on myös niitä perheitä, joissa kumpikaan vanhemmista ei käy töissä. Rahaa ei riitä vuokran ja pakollisten menojen jälkeen kunnolla edes ruokaan, saati mihinkään kivaan.
Nyt en aio kuitenkaan kirjoittaa siitä, vaan tämä postaus käsittelee kuinka meidän perhe pärjää taloudellisesti, kun vain Isimies käy töissä ja minä saan pientä eläkettä.

Isimies on keskipalkkaisessa työssä vakituisella työsopimuksella. Meillä on oma talo, johon on luonnollisesti otettu asuntolaina, kaksi autoa, joista toinen maksettu ja toisen lainaa vielä vähän jäljellä, yksi lapsi ja kaksi minikoiraa. Eli hyvinkin stereotypinen tilanne nuorelle perheelle, paitsi että minä en käy töissä, vaan olen kotona eläkkeellä, pienellä sellaisella, mutta siitäkin kiitollinen.

Meidän perhe asettuu rahan käytössä pihiyden ja tuhlaavaisuuden välille. Isimies on meistä se pihimpi, joka kiristelee kukkaronnyörejä, kun taasi minä, semipihinä ja semituhlarina, olisin valmis niitä välillä hieman löysyttelemään.
Täysin pihiksi Isimiestä ei voi kuitenkaan sanoa, kuten minuakaan ei täysin päättömäksi tuhlariksi.

Perheenä meillä on yhteiset rahat, eli kummankin tilejä käytetään mahdollisuuksien mukaan.
Isimies on päävastuussa meidän perheen tuloista. Hän maksaa suurimman osan lainoista, vakuutuksista ja lisäksi laskuja. Minä maksan eläkkeestäni perheen ruuat, pientä osaa lainoista ja vakuutuksista ja osaa laskuista.
Vaikka rahamme ovatkin yhteisiä, en anna Isimiehen maksaa minun sairaala- tai lääkekuluja. Siinä menee minusta raja. Niin ja puhelinlaskussa! :D

Mihin sitten satsaamme ja mistä pihistämme?


Satsaamme hyvään ja kotimaiseen ruokaan ja ostamme mahdollisuuksien mukaan myös lähiruokaa. Ruokakauppaan menee viikossa n. 80€, tai enemmänkin, mikä on ihan hurjan paljon minun mielestäni perheemme kokoon suhteutettuna. Toki samasta kaupasta ostetaan myös vaipat ja pyykkipulverit ym. Tiedän, että ruokamenomme ovat perheeseemme suhteutettuna suurehkot, mutta silti ruokahävikkiä tulee todella harvoin.
Suunnittelemme yleensä viikon alussa mitä syömme viikon aikana ja käymme kerran viikossa tekemässä marketissa isot ruokaostokset ja sitten täydennämme tarpeen mukaan ruokatarvikkeita.
Pyrin ostamaan aina kotimaista ruokaa, mutta voin ostaa ns. halpamerkkejä, jos ne ovat kotimaisia, esim. S-ryhmän Kotimaista (vanha Rainbow) tai jos käymme K-ryhmän kaupoissa, niin Pirkka on myös pop.
Minua ei ole ikinä hävettänyt nostaa laktoositonta "halppismaitopurkkia" pöytään, koska se se on samaa ja yhtä hyvää suomalaista laktoositonta maitoa, kun kalliimmassa Valion purkissa.
Toimin kaupassa myös "tarjoushaukkana" ja "lappuliisana" eli ostan esim. lapullisia lihoja pakkaseen, toki huomioiden sen, että ne tulevat ajallaan käyttöön. Ostan myös tarjoustuotteita, mutta tarpeen mukaan, eli jos tarjouksessa on vaikka jauhelihaa halpaan hintaan ja lapussa lukee 2 rs/talous, en osta kahta rasiaa, jos tiedän etten tarvitse niitä.
Ja kyllä, minun listapiina näkyy myös kauppalistoissa! :D Kirjoitan osasto osastolta, mitä tarvitsemme. ;) Kaupassa Isimies ei taas katso yhtään mitä ostaa. Hän ostaa sen mitä tarvitsemme (lue: mitä olen listaan kirjoittanut), toki hänkin käyttää myös hyödyksi tarjoukset tai kauppojen omia, halvempia tuotemerkkejä.

Satsaamme myös vakuutuksiin, A-murulla onkin hoitokuluvakuutus ja kotimme, automme ja myös meidät on hyvin vakuutettu.

Vaatteita ja kenkiä ostamme tarpeen mukaan, mutta myös alennusmyynneistä ja kirppiksiltä. Satsaamme eniten A-murun vaatteisiin ja Isimiehen työvaatteisiin. Itselläni vaatteet eivät sinänsä kulu kovin nopeasti ja kun olen aina kotona tai kuntoutuksessa, niin en tarvitse monta vaatekertaa kaappiin pölyttymään.

Kuva: Google
Pihistämme ravintolaillallisista, tietyssä määrin kosmetiikassa, eli en osta kalliita merkkituotteita, vaan ihan jokaiselle tavoiteltavissa olevia merkkejä. Matkustelustakin pihistämme hieman, eli joka vuosi emme lennä etelän lämpöön viikoksi nautiskelemaan täyshoidosta. Emme ostele kirjoja, vaan käymme kirjastossa, emmekä vuokraa elokuvia, vaan meillä on Netflix, joka on palvellut tarpeitamme enemmän kuin hyvin.

Sellaisia asioita, mistä ei yksinkertaisesti voi pihistää ovat koko perheen lääkkeet, minikoirien mahdolliset eläinlääkärikulut sekä omat sairaalakulut. Nämä ovat sellaisia kuluja, joille ei vain voi mitään.

Kuva: Google
Meillä kaikilla on omat säästötilit. A-murulla on tili, johon kaikki lapsilisät menevät automaattisesti ja A-muru saa rahat käyttöönsä, kun hän on aikuinen. Siinä on vaikka pesämuna oman asunnon ostoon tai rahat omaan autoon. Luotamme siihen, että osaamme kasvattaa A-murusta sen verran järkevän aikuisen, ettei hän tuhlaa 17 vuotta keräämiämme rahoja turhuuksiin. Jos saamme joskus toivotun Pikku kakkosen niin, hänenkin kohdallaan tulemme toimimaan luonnollisesti samoin.
Myös minulla ja Isimiehellä on säästötilit, jossa on aina jokin vakiosumma rahaa mahdollisia hätätilanteita varten.
Luotolla tai osamaksulla emme osta ikinä mitään, vaan ennemmin säästämme hetken ja ostamme tuotteen vasta sitten. Esimerkiksi haave uudesta kamerasta on toteutumassa, koska tarvittavat rahat ovat melkein kasassa. (JEE!) Seuraavaksi alamme säästämään uuteen sohvaa, laadukkaaseen sellaiseen.
Normaaleilla käyttötileillämme yritämme pitää jonkin vakiosumman aina ennen seuraavaa palkkaa tai eläkettä. Lisäksi keskitämme kaikki ruoka- ja bensaostokset S-ryhmään, niin saamme bonuksista kertyneet rahat suoraan S-tilille, jonka rahoja käytämme johonkin kivaan tai sitten esimerkiksi talon maalaukseen, kuten tänä kesänä teimme. (Isimiehellä ei ainakaan ollut kivaa taloa maalatessa!)

On sanonta, jota isäni ainakin viljelee paljon: "Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa.", eli kun ostamme jotain kalliimpaa satsaamme laatuun. (paitsi nykyisen sohvan osalta! Huoh! Toisaalta olimme silloin tyhmiä opiskelijoita! ;) )
 
Missä sitten voisimme säästää?
Voi, voisimme säästää niin monessa asiassa, esimerkiksi vesi ja sähkö. Meillä pauhaa tiskikone ainakin kerran päivässä ja pyykkikone samoin. Telkkari on päällä (nytkin...), vaikka kukaan ei katsoisikaan sitä ja niin edelleen. Nämä ovat tällaisia perus "tuhlaussyntejä", mihin moni ei tajua edes syyllistyvänsä.


Kuva: Google

Ps. Viimeinen päivä aikaa kysyä!

Mihin teillä satsataan ja mistä pihistetään?

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Blogin aloitus, miltä tuntuu?

Ensimmäinen kuukausi bloggarina tulee tänään täyteen. Hui! Aika on mennyt todella nopeasti ja olenkin julkaissut joka päivälle oman postauksen, joskus jopa kaksi!
Vähitellen minusta alkaa tuntumaan, että tämä bloggaus onkin luontevaa ja jopa ihan kivaakin. Enää en stressaa ja oikolue 10 000 kertaa tekstejä läpi ja mieti jatkuvasti, mitähän tästä ja tästä ajatellaan.
En bloggaa enää pelkästään lukijoita varten vaan myös itseäni varten, joten toivon että se myös näkyy avoimuutena ja rehellisyytenä teksteissäni.

Kuten olen sanonut, pyrin siihen etten pidä kamalasti ääntä sairaudestani, välillä siinä onnistuen ja välillä en. Nyt kuitenkin kun olen kirjoittanut muutamissa blogiteksteissä sairaudestani avoimesti, rehellisesti ja kaunistelematta, olenkin huomannut että siitä kirjoittaminen on ollut tavallaan helpottavaa, puhdistavaa ja myös silmiäni ja mieltäni avaava kokemus. Tarkoitan tällä sitä, että nyt kun olen saanut sairauteni "luettavaan muotoon", niin olen ehkä oppinut itsekin ymmärtämään sitä paremmin, ja samalla itseäni sairaana henkilönä. Silti sairaudesta bloggaaminen on haastavaa, vaikka olenkin anonyyminä kirjoittajana nimimerkin takana turvassa. Anonyymiteetti luo tietynlaisen suojan, vaikka täällä onkin vieraillut muutamia minulle "siviilielämästä" tuttuja lukijoita.

Olin blogia aloittaessani hyvin epävarma ja skeptinen blogini suhteen. Ajattelin, ettei blogini olisi ollenkaan kiinnostava, mutta näin ensimmäisen blogikuukauden päätteeksi blogiani on päivittäin käyty lukemassa keskimäärin 100 kertaa, ellei enemmänkin. Kuukaudessa kävijöitä on ollut reilusti yli 3000 ja blogilla on 6 lukijaa. Toki Bloggerin ei niin luotettava kävijälaskuri antaa kävijämäärästä myönteisemmän kuvan kuin se todellisuudessa on, mutta antaa se kuitenkin jonkinlaisen suunnan kävijämäärästä. 
Ja tiedän hyvin, että nämä ovat pieniä lukuja verrattuna lempiblogeihini, eli esimerkiksi Pieces of miracles, Dawn, Mammapäiväkirja ja Mistä on pienet pojat tehty? , joita olen seurannut pitkään anonyyminä, mutta nyt omilla blogger tunnuksilla.  Osittain näiden blogien vuoksi aloin itsekin bloggaamaan. Kiitos siis näiden blogien kirjoittajille inspiraatiosta bloggaamiseen ja mallin näyttämisestä! ;) 
Lämmin kiitos myös kaikille, jotka ovat käyneet tutustumassa blogiini, lukemassa ja kommentoimassa tekstejäni ja tietenkin lukijoilleni!
Myös Isimies, siskoni ja M-ystäväni ovat olleet suuressa merkityksessä bloggaamisessani. M-ystävä toimii bloggarikonkarina teknisenä tukena, oikolukijana ja tärkeänä tukena vaikeimmissa teksteissä. Isimies ja siskoni taas ottavat kantaa teksteihin ja tuovat omaa näkemystään mukaan. ♥

Miksi aloin bloggaamaan? Niin...siihen kysymykseen en osaa edelleenkään vastata kunnolla, kuten ensimmäisessä blogikirjoituksessakin kirjoittelin. Katsotaan, jos aika vastaisi tähän kysymykseen.

Kuukauden bloggaamisen kunniaksi, tai ihan miten vain sen haluaa ajatella, ajattelin antaa blogilleni kasvot. Muuten blogin linja pysyy samana, eli Isimiehen ja A-murun kasvoja ei näy, eikä heistä puhuta heidän oikeilla nimillä, kuten ei minustakaan.

Tässä minä olen, Selina.


Tekstien takana, minä, Selina.
Ps. Vielä huominen aikaa kysyä!

Mitä sinulle on jäänyt mieleen ensimmäisestä blogikuukaudestani?

tiistai 21. lokakuuta 2014

Voihan POTTA!

Tässä tällainen pikapostaus tämän(kin) aamun turhautumisesta.

Meillä on tullut eteen iso ongelma A-murun pottailun kanssa.
Vielä reilu kuukausi sitten pottailu onnistui hyvin. Joka päivä pottaan napattiin 1-3 pissaa, yleensä kaksi, eli aamulla ja illalla ennen iltapesuja. Vähitellen kehotimme tyttöä käymään useammin potalla, esim. päiväunien jälkeen ja muutaman kerran A-muru alkoi itse riisumaan vaippaa ja meni potalle pissalle. Ajattelin silloin, että hei tämähän hoituukin yllättävän helposti...kunnes jouduin sairaalaan useaksi päiväksi. Sen jälkeen pottailu on jatkunut, mutta pissaminen sinne loppunut oikeastaan kokonaan.

Vaipat ovat HOT, potta NOT!

Nyt kun olen ollut reilun kuukauden kotona, vain yksi pissa on saatu napattua pottaan asti. Muuten neiti pissaa tyytyväisenä vaippaan ja ilmoittaa heti että pissa tuli. Hmmm....
Käymme joka aamu potalla tuloksetta ja kaiken lisäksi potasta on välillä tullut A-murun mielestä pelottava peikko. Silloin olemme pitäneet parin päivän tauon pottailusta.

Missä vika?




Nyt kaipaisin kokeneiden pottasankareiden vanhempien vinkkejä: Miten saisimme A-murun taas pottailemaan?

Missä olet käsityöinnostus?

Etsintäkuulutus: 

Etsitään Selinan käsityöinnostusta, joka on normaalisti ollut läsnä näinä pimenevinä syysiltoina.  

Tuntomerkit: 

- Villalangan kuivattaman kädet sekä molemmissa käsissä rakot ja kovettumat.

- Hupeneva lankalaatikko.

- Uusia malleja ja lankoja.

- Iso läjä valmiiksi neulottuja sukkia ja lapasia talven pakkasia varten.

Löytöpalkkio: 

- Itse neulotut lapaset ja sukat.


Missä se on? Hukassa, piilossa, kenties jonkun varastamana tai lainassa jollakin? En tiedä, mutta hukassa se on!

Normaalisti tähän pimenevään aikaan vuodesta lankalankalaatikko ja kilisevät puikot ovat olleet parhaat kaverini, joiden seurassa olen viettänyt aikaa sohvan nurkassa viltin alla puikot sauhuten iltamyöhään asti neuloen sukkia ja lapasia joulupaketteihin, sekä A-murun pieniä sormia ja varpaita lämmittämään talven pakkasia varten.
Nyt tähän mennessä en ole saanut aikaan, kun yhdet villasukat tulevalle kummitytöllemme ja "tissinlämmittimet" eli koirankarvalangasta kudotut liivinsuojat kummityttömme tulevalle äidille. Niin joo virkkasin neljä lumihiutaletta huopalangasta, jee!
Eilen kudoin, tai yritin kutoa, tunnin (!) alakerrassa ennen A-murun yöunille menoa ja tuloksena KAKSI riviä lettineuletta! :D  Ai miten niin kesäterässä?

Ennen olin kova neulomaan. Saatoin neuloa sukkaparin lapselle illassa, mutta aikuisillekin tarkoitettuja neulomuksia syntyi tasaiseen tahtiin. Lankaosastolla vierailut alkoivat myös olla tuttu rutiini kauppareissulla ja uusia kirjoneulemalleja tuli tulosteltua ja testailtua. Isimies varsinkin tykkäsi, kun pähkäilin kohtuuttoman kauan lankalaatujen ja värivalintojen kanssa! ;)
Neulomisinnostuksen tuotokset päätyivät joulupaketteihin, mutta nyt lankalaatikko pullottaa täytenä ja tuotokset ovat vähän niin ja näin...

Vanhoja valmiita ja puolivalmiita käsitöitä. Ohjeet omalla muunnelmalla: Drops Desing.
Inspiraatiota hain täältä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Kun ei ole innostusta, niin ei ole.
Käsitöiden tekeminen pitäisi olla nautinollista -aivot narkkaan meininkiä. Nyt en tahdo mitenkään päästä tähän tunnetilaan.
Drops Desingin sivuilla on tullut ennenkin vierailtua ja sieltä olen löytänyt ohjeet ihaniin kirjoneulesukkiin joita onkin tullut tehtyä kaksi paria. Suosittelen sivustoa lämpimästi! 

No onneksi tässä on vielä aikaa ennen joulua ja pakkasia....Ja jos siellä ruutujen toisella puolella on joku joka intoilee joulusta ja tietää tarkan TJ:n jouluaatolle, niin ei tarvitse kertoa! ;)

Ei muuta kun inspiraatiota hakemaan ja sen jälkeen (toivottavasti) puikot sauhuamaan! 

Onko täällä muita käsityöihmisiä, joilla on inspiraatio hukassa?

 PS. Kysykää ;)

maanantai 20. lokakuuta 2014

Rakkauskaupunkimme, Oulu

Oulu, ihana kaupunki, Isimiehen opiskelukaupunki, kaupunki, jossa sijaitsi meidän ensimmäinen yhteinen koti.

Nytte Ku äiti kellaa -Selina kokkeilee muistella Oulun murretta ja (kokkeilee) käyttää sitä koko postauksen kirjottamiseen! Saapi nähä, miten tässä käy! ;)

Assuimme Oulussa kuus vuotta, kuus ihanaa vuotta. Oulusta tuli meijän koti, olihan se meijän ensimmäinen kotikaupunki, sielä oli meijän ensimmäinen oma vuokra-asunto ja se oli meijän ensimmäinen askel kohti aikuisuutta.

Ihastuin Ouluun heti muuttomme jäläkeen. Oulu on kaunis kaupunki, jossa on ylipisto suolla, kirjasto meressä, satama maassa ja minun lissäämäni, ilimassa haisee raha! (paperitehtaat.)
Oulussa ajetaa onnikoilla ja tervehittään ilosesti kaupoissa ja kuppiloissa.
Oulu on ihana kaupunki, meijän rakkauskaupunki!

Minun ja Isimiehen ensimmäinen oma vuokra-asunto oli kerrostalossa sijaitseva kaksio, pieni ja sievä. Jouvuimme kuitenkin muuttamaan pian isompaan asuntoon, ku sairauteni paheni ja löysimmeki noppeesti uuen asunnon, omalla saunalla ja pienellä takapihalla. Tässä asunnossa vierähti viis vuotta, jonka aikana Isimies luki itelleen ammatin Oulun yliopistossa.

Meijän tummanpuhuva vuokra-asunto Oulussa. Nyt meijän uuessa kodissa värimaailma on muuttunut, mutta sama (huono) sova on pysyny! ;)
Ookko nää käyny koskaan Oulussa? Minusta Oulussa on parasta tori ja Toriranta. (Ja tietty Oulussa asuvat rakkaat ihimiset!)
Torirannassa on ihania aittoja, joissa myyään käsitöitä ja tietenkin aito ja oikea Toripolliisi, jonka eessä turistit ikuistavat aina ittensä valokuvviin sekä kauppahalli, josta voi hakkee arkeen pientä luxusta.

Oulun kauppahalli ja Toripolliisi. Meikä muka assui Oulussa melekeen 6 vuotta, enkä konneella ole yhtään kuvvaa kummastakaan. Onneksi on Google! ;)
Istuimme monesti Torirannassa porisemassa ystävien kanssa ja nautiskelemassa jäätelöä. Myös vappuhulinoita on vietetty Torirannassa ja ihanassa Ainolan puistossa.
Ainolan puisto on ehottomasti näkemisen arvonen paikka kaikkine ihanine siltoineen ja maisemineen. Myös Oulun perinneruoka, rössypottu, kannattaa testata! ;) Suosittelen Pikisaaren Sokeri-Jussia!

Syksyisiä kuvia Ainolan puistosta. Pongattiin sielä A-murun kanssa ankkoja!
Oulua ei turhaan kututa Pohjosen pääkaupungiksi, varsinkaan nyt ku sinne on tulossa vaikka mitä uutta! Koko minun muistama keskusta on laitettu lähes uusiksi ja nyt myös rakastamaani Torirantaan ollaan puuttumassa. Lisäksi Ouluun on pian tulossa myös Ideapark. Muutosken tuulet puhaltavat siis Pohjosessa!
Oulu on siis muuttunu palijo näijen nelijän vuojen jäläkeen, jolloin muutimme pois Isimiehen työn perässä. Kuitenkin aina kun menemme Ouluun tapaamaan ystäviämme, rakkaus kotikaupunkiimme syttyy uudelleen ja vannomme pian muuttavamme takasi! ♥ Ehkä joskus, ken tietää.

 Lissää Oulun murteesta voitte lukea täältä.



Pittää tunnustaa, että tää Oulun murre on sen verran jääny muuton jäläkeen huonolle käytölle, että jouvuin pyytämään apuja tämän postauksen tekemisseen oululaiselta ystävältäni. ;)
Ja jos sielä ruutujen toisella puolella on oululaisia kauhistuneita murrepolliiseja, saa antaa meikän yrityksestä pallautetta! ;)

Ps. Kysykää, jos on kysyttävvää! ;)

Onko teillä rakkauskaupunkia?

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kotimme yksi tuholainen: pyörätuoli (ja sen käyttäjä)

Asumme tosiaan uudehkossa talossa ja kotimme on lähes täydellinen. Kodistamme voitte lukea lisää täältä. 

Varmasti jokaisen kodissa on paikkoja, joihin ei ole tyytyväinen. On se sitten naarmu lattiassa tai vääränlainen tapetti, MUTTA se harmittaa ja näet välillä vain sen vian.
Todellisuudessa kukaan muu ei välttämättä kiinnitä huomiota asiaan tai näe kyseistä asiaa vikana, vain sinä itse näet.

Meillä yksi tällainen asia on pyörätuolini aiheuttamat tuhot.
Olen ollut vuosia pyöriksessä, enkä vieläkään osaa ajella sillä siististi romuttamatta omaa ja muiden koteja. Aina kolisee joko ovenpieliin tai jonkun varpaisiin. Hups!
Eniten minua harmittaa se, kun kaikki naarmut ja kolot kertovat minulle, että "SINÄ TEIT TÄMÄN!" Sen vuoksi onkin onni että ostimme "käytetyn" talon, jossa näkyi jo hieman lapsiperheen elämisen jäljet. ;) Olisi ollut kamalaa, jos olisimme rakentaneet uuden talon alusta loppuun ja sitten minä olisin kelannut sen rikki alta aikayksikön!
Toisaalta, eihän uuden talon rakentamisesta sen vuoksi kannata luopua. Rakentaisimme vain niin leveät oviaukot, että edes minä en saisi niitä raavittua tuohon kuntoon, mitä  ovenpielemme nyt ovat! ;)
 
Tuhotöitäni: Ovenpielet, ovet, jalkalistat ja toisten varpaat. Kamalaa!

Toisaalta nämä kaikki kotiimme tulleet naarmut ovat korjattavissa, ilmeisesti suhteellisen helpostikin, mutta en näe siinä mitään järkeä, koska kohta samat paikat ovat taas samassa kunnossa. Se olisi loputon taival ja tämä on vain yksi sellainen asia, joka täytyy hyväksyä, kun ei osaa kelata suoraan...tai pyöris ei tottele käskyjä! ;)


Nykyinen tuholainen, sisäpyörikseni. Uutta tuolia odotan saapuvaksi pian!
Onko teidän kodeissanne jotain, jota vihaatte yli kaiken?

lauantai 18. lokakuuta 2014

"Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen?" Parisuhde ja sairaus

Olen itse sairaana puolisona miettinyt monesti millaista olisi olla naimisissa parantumattomasti sairaan ihmisen kanssa.

Muuttuuko rakkaus jossain vaiheessa vain huolenpitämiseksi ja vastuunkantamiseksi? Miten rakkaus kestää kaikki mahdolliset takapakit? Voiko sairaus "tappaa" rakkauden kokonaan?

Joillakin pariskunnilla käy näin, mutta meillä ei ole toistaiseksi käynyt mitään näistä vaihtoehdoista. En tiedä tulevasta, mutta kuka tietääkään.

Isimies on kohdellut minua aina tasa-arvoisena puolisona eikä säälinyt tai vähätellyt minua sairauden ja sen aiheuttamien vaikeuksien vuoksi, vaan olen hänen vaimo, rakastettu ja hänen lapsensa äiti.  Arvostan tätä piirrettä Isimiehessä suuresti ja olen siitä kiitollinen.

Toistaiseksi sairauteni on siinä vaiheessa, että Isimiehen ei tarvitse varsinaisesti hoitaa minua, vaikka omaishoitaja onkin. Hän auttaa minua päivittäisissä asioissa, mutta kaikki varsinaiset hoitotoimenpiteet hoidan itse.
Faktahan on se, että sairauteni on jossain määrin etenevä ja sainkin kuulla neurologiltani viime käynnillä, ettei heillä ole tällä hetkellä tarjota minulle mitään apua sairauden etenemiseen liian suurien riskien vuoksi, eli samat hoitokeinot jatkuvat kuin tähänkin asti. Kukaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Tämä oli minulle kova paikka, erittäin kova.
Kun pääsin kotiin, itkin. Sain itkeä rauhassa Isimiehen sylissä ja hän tuki minua ja antoi minun itkeä rauhassa ollen aivan hiljaa. Hän ei yrittänyt valaa (tällä hetkellä turhaa) uskoa "kyllä se siitä..."-maneereilla, vaan vain kuunteli rauhassa, että sain itkettyä pahan oloni pois, silitteli ja oli läsnä. Se helpotti, se oli vapauttavaa ja se rauhoitti. Lopulta jäin kuuntelemaan vain Isimiehen sydämen sykettä. Sen jälkeen puhuimme ja päätimme katsoa eteenpäin luottavaisin mielin. Elämällä on varmasti meille vielä tarjolla paljon hyvää. Siihen uskomme ja siihen luotamme.

En osaa edes kuvitella sitä tuskaa, mitä sairauteni on aiheuttanut ja tulee aiheuttamaan Isimiehelle, tai A-murulle. En pysty edes ajattelemaan sitä. Se koskee liikaa. Välillä poden huonoa omaatuntoa, mutta minkä minä sairaudelleni voin. En mitään ja sen tietää Isimieskin, tosin parmmin kuin minä. Onneksi minulla on ollut nyt pitkiä parempia  jaksoja.

Isimiehelle on ollut selkeästi kovin paikka se, kun sairauteni levisi nieluun aiheuttanen dysfagian, eli nielemisvaikeuden. Dysfagia johtuu siis yleistyneestä dystoniasta, jonka vuoksi saan lähes kaiken päivittäisestä ravinnostani PEG-letkun kautta.
Viime kesä oli meille erityisen raskas, koska taistelimme neniksien ja PEG-letkun kanssa ja painoni putosi 30 kiloa aivan liian lyhyessä ajassa ja samalla piti pitää huolta myös A-murusta. Laihduin ja laihduin, eikä ruoka imeytynyt elimistööni jonka vuoksi menin erittäin huonoon kuntoon ja olin paljon sairaalassa. Lisäksi nenikset ja PEG-letku muuttivat tavallista arkeamme hurjasti. Nämä kaikki aiheuttivat molemmille stressiä ja välillemme pieniä riitoja, jotka onneksi saimme sovittua -joka kerta niin kuin aina. Onneksi hän voi nyt paremmin! ♥ 

Olen monesti miettinyt, olisiko Isimiehellä helpompaa ilman minua, mutta olen tullut joka kerta siihen tulokseen, että me vain kuulummme yhteen, kuin kahvikuppipari -toisessa on vain hieman enemmän säröä kuin toisessa. Rakkaus antaa meille voimia jaksaa ja uskon että rakkaus parantaa pahimmatkin säröt, mitä sairauteni aiheuttaa tai tulee aiheuttamaan parisuhteellemme.

Isimies on sanonut, että hänen mielestään olemme aivan tavallinen pariskunta, perhe jolla on yksi lapsi, asuntolaina (hän tosin käyttää sanaa velkahelvetti) ja kaksi koraa. Siis aivan tavallinen perhe, pienillä haasteilla, mutta perhe

Me olemme me emmekä muuksi muutu.

Aina.♥

Perhe. Onni. Rakkaus.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Unelmieni kamera

Olipa kerran nuori eläkeläisrouva, joka eräänä aamuna heräsi ja tajusi olevan kuumeessa, nimittäin kamerakuumeessa! Mitähän asialle voisi tehdä, mietti nuori eläkeläisrouva ja alkoi tutustumaan Canonin nettisivuilla uusiin järkkäreihin ja siellä se oli, se iski kuin salama, Canon EOS 70 D.
Mutta kun nuori eläkeläisrouva alkoi googlettamaan kameraa ja hintaa, koki hän järkytyksen. Kamera oli aivan kamalan kallis. No eipä nuori eläkeläisrouva antanut tämän häiritä, vaan alkoi hurja säästäminen. Säästämisen loppupuolella nuori eläkeläisrouva ilmoittautui paikallisen kansalaisopiston järjestämälle järkkärikurssille opiskelemaan manuaalisäädöillä kuvaamista tietäen, että ihan pian unelma kamerasta on totta.
Loppu.


Tässä se on, Se oikea, The One, My Love, salainen (tai en niin salainen) kamerahaaveeni...vielä kaupassa odottamassa. ;)


Unelmani, Canon 70D. Kuvat ja tietoa täältä.


Tähän runkoon haluaisin kaveriksi juurikin kuvassa olevan EF-S 18-135mm IS STM -objektiivin.
Tätä yhdistelmää on käyty jo kerran ihailemassa ja testaamassa tärisevin käsin kameraliikkeessä, mutta vielä se ei lähtenyt mukaan, vaikka ihana olikin. Tarjous tästä setistä kuitenkin saatiin ja vaihtoarvo vanhalle kameralle. Vielä pitäisi hetken aikaa malttaa säästää, mutta tämän haaveen toteuttaminen ei ole enää kaukana! ONNEKSI! :D

Minulla on nyt käytössäni Canon EOS 1100 D, minun ensimmäinen järkkärini ja siihen kolme objektiivia, eli kameran mukana tullut kittiobjektiivi, EF-S 18-55mm ja itse hankitut EF-S 55-250mm IS sekä EF 50mm -objektiivit. Lähes  kaikki blogin kuvat on tullut napattua tällä kameralla ja näitä objektiiveja käyttäen.

Ja ei, kamerassani ei ole mitään vikaa, se toimii hyvin ja on ehjä, mutta haluaisin laadukkaamman kameran ja enemmän ominaisuuksia.
Lisäksi järkkärikurssi on heittänyt lisää pökköä pesään kamerahaaveissani ja saanut minut innostumaan kuvaamisesta ennestään, varsinkin pelkillä manuaalisäädöillä! Harjoitusta se vielä vaatii, mutta harjoitus tekee mestarin! :)

Mietin halvemmaksi vaihtoehdoksi Canonin 700D:tä, mutta myyjä meinasi, että ero nykyiseen kameraani verrattuna ei olisi suuren suuri, joten hän (tietenkin, ylläri) suositteli minulle ennemmin 70D:tä 700D:n sijaan. Hintaero näillä kahdella on useita satasia, joten sen vuoksi mietityttää kumman kameran ostaisin. Panostaisinko vai pihistäisinkö?

Toisaalta 70D olisi pitkäikäisempi siinä mielessä, että tässä harrastuksessa tuntuu nälkä kasvavan syödessä ja Isimies on yllättäen 70D:n puolella, vaikka se onkin kalliimpi. Pitäisikö tarkistaa hänen lääkitys?!

Tästä kamerasta siis haaveilen, mutta saa nähdä iskeekö pihiys peliin ja kotiutan kuitenkin astetta halvemman 700D:n. ;) Aika näyttää!

Millaisia kamerahaaveita tai kameroita teillä on? 
Onko kenelläkään kokemusta Canonin 70D:stä tai 700D:stä?

Ps. Kysykää

torstai 16. lokakuuta 2014

Onko kysyttävää?

Vaikka minulla ei olekaan kuin muutama lukija (jotka ovat tärkeitä, tietenkin), mutta blogiani on päivittäin käyty katsomassa minulle suureksi yllätykseksi paljonlaisesti, niin ajattelin olla (tyhmän?)rohkea ja tehdä ensimmäisen kysymyspostauksen. :)
Näitä on nyt ollut paljon eri blogeissa, joten ajattelin kokeilla itsekin. ;)

Kysymykset voivat koskea elämäämme, A-murua, parisuhdettamme, ihan mitä vaan, mutta asiallisella linjalla kuitenkin. Postausideat ovat myös tervetulleita! :)


Aikaa on viikko, eli ensi viikon torstaihin 23.10 asti.

Kysykää, niin vastaan ja jos kukaan ei kysy mitään, niin olen sitten hiljaa ja kehittelen jotain muuta postattavaa! ;)

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Elämää "pegin" kanssa

Tämä postaus on ollut luonnoksissa jo jonkin aikaa. Tämä oli oikeastaan yksi ensimmäisistä luonnoksista, mitä olen tänne kirjoitellut.
Olen kirjoittanut tätä postausta ensin pitkät pätkät, poistanut kaiken ja aloittanut alusta. Monta kertaa. Huomasin tämän postauksen kohdalla, kuinka vaikea asia tämä nielemisvaikeus minulle onkaan, mutta nyt olen valmis. 

Kuten olen kertonut, minulle tuli sairaudessani pahenemisvaihe tänä keväänä, jolloin sairaus levisi nieluun.
Minun nieluni toimii ja ei toimi. Nielemisrefleksit tulevat esille, mutta ovat liian laiskat ja hitaat liikuttaakseen ruokaa tasaisesti ruokatorvesta mahalaukkuun, mikä aiheuttaa luonnollisesti nielemisvaikeutta, eli dysfagiaa. Minulla ei toimi myöskään perinteinen oksennusrefleksi ja kasvojen, suun ja leuan motoriikka on huonontunut kauttaaltaan. Kaikki nämä oireet johtuvat sairastamastani yleistyneestä dystoniasta.

Kun sairaus todettiin nielussa, olin sairaalassa teho-osastolla dystoniasta johtuneen kouristuskohtauksen vuoksi. Minulla oli verensokerit kovin alhaalla, joten hoitaja kehotti minua juomaan mehua. Tottelin tietenkin hoitajaa, mutta kun aloin juomaan, osa mehusta vain valui suusta ulos ja osa meni ilmeisesti henkeen, mikä aiheutti kamalan yskäkohtauksen. Hoitaja käski heti lopettaa juomisen ja paikalle tullut lääkäri kertoi, että sairaus on nyt levinnyt nieluun, mutta ei ole mitään hätää, sitä voi kuntouttaa. Tämän jälkeen hän laittoi minulle nenämahaletkun, neniksen.
Tiesin, että sairaus voi edetä nieluun, mutta en uskonut sen tapahtuvan vielä hetkeen aikaan.

Sairauden leviämisen jälkeen minulla oli useita viikkoja nenis ja osaa ajasta olin tiputushoidossa kotona kuivumisvaaran vuoksi, mutta lopulta sain PEG-letkun, joka onkin ollut arkemme pelastus!

Nenämahaletku.
Nenisaikaa taisi kokonaisuudessaan kertyä lähes 3kk, ennen kun sain PEG-letkun. Minulla oli monen monta nenistä ennen PEG-letkun laittoa, koska kehoni ei vastaanottanut ravintoa, vaan palautteli ravinneliuosta ja vatsan sisältöä letkuun takaisin. Tämän vuoksi letkut menivät tukkoon vaikka kuinka huuhtelin niitä vedellä.
Joka kerta kun nenis meni tukkoon, se jouduttiin luonnollisesti vaihtamaan uuteen, mikä ei ole mukavaa puuhaa ollenkaan. Nenämahaletku laitetaan nenän kautta suoraan vatsalaukkuun.
Lisäksi ongelmana oli ihon allergisoituminen neniksen kiinnitysteipeistä, koska letku piti tietenkin teipata ihoon kiinni, ettei se luiskahda pois nenästä. Ihoni ei meinannut kestää jatkuvaa letkun teippaamista ja varsinkin kesän helteet olivat pahaa aikaa, koska iho hikoili teippien alla ja pahimmillaan sain teippailla letkua uudelleen ja uudelleen kiinni kaksi-kolme kertaa päivässä. Onneksi löysin lopulta ihoystävällisemmän teipin, joka pysyi paikoillaan ja ei aiheuttanut iho-oireita.

Kerron nyt hieman PEG-letkusta, jonka sain heinäkuun helteiden aikana. Nämä ovat jälleen omia käsityksiäni ja tietoja asiasta.
PEG, perkutaaninen endoskooppinen gastrostooma tai kavereiden kesken peggi, on tarkoitettu sellaisille henkilöille, joilla nieleminen ei onnistu kunnolla ja näin ollen päivittäinen ravinnonsaanti on heikentynyt. Peggi laitetaan tähystämällä joko polikliinisesti tai leikkaussalissa, jolloin kirurgi tekee pienen viillon mahaan, eli mahalaukkuavanteen, josta ruokintaletku pujotetaan vatsan ulkopuolelle. Tähystys tehdään suun kautta. Vatsaan jää letkun kohdalle reikä, josta letku menee mahalaukkuun.
Yksinkertaisuudessaan, minulla on siis mahassa reikä, josta menee letku suoraan mahalaukkuun. Mahan ulkopuolelle jäävällä letkulla laitan ravinneliuoksen, lääkkeet ja veden ruiskulla. Tällä hetkellä minulla on käytössä bolusletku.

Bolusletku.
Ensin asennetaan ensiletku, jonka jälkeen voi vaihtaa letkutyyppiä, kunhan avanteen kanava on muodostunut ensin kunnolla. Siinä menee pari-kolme kuukautta. Letkutyyppejä ovat ensiletku, bolusletku ja Mic Keyn-nappi.
Minulla oli ensiletku pari kuukautta ja sen jälkeen se vaidettiin bolusletkuun, joka myöhemmin tullaan vaihtamaan tähän Mic Key-nappiin, eli nappiin.
Nappi.
Kuva: Google

Kuten näette kuvakollaasista, bolusletkusta roikkuu jatkuvasti tuo ruokintaletku. Se häiritsee esimerkiksi pukeutumisessa, koska letku näkyy vaatteiden läpi ja lisäksi saatan nypätä vahingossa letkusta kun suoristan esimerkiksi paitaani, mikä aiheuttaa tietenkin kipua.
Napissa taas on erillinen ruokintaletku, joka kiinnitetään nappiin kiinni vain ruokailun ajaksi. Muuten vatsassa on vain pelkkä nappi. Lisäksi nappi on paljon pienempi ja ihoystävällisempi. Voi en malta odottaa, että saan napin käyttööni!

Bolusletkua (ja myös peggiä ja nappia) pitää hoitaa päivittäin. Avannetta pitää pestä aamuin illoin ja letkua pitää pyörittää avanteessa, ettei se kasva umpeen. Letkua pitää myös huuhdella runsaasti vedellä ruokailuiden ja lääkkeiden laiton jälkeen. Letkuun ei saa laittaa tavallista ruokaa, ei edes soseina, mutta esimerkiksi kahvia saa laittaa, jos juo kahvia. ;)
Ruokinta, nesteytys ja lääkitys suoritetaan letkun päässä olevan liittimen kautta erilaisilla ruiskuilla. Lisäksi toisen, pienemmän liittimen avulla tarkistetaan vatsalaukussa oleva ballonki kerran viikossa. Ballongissa pitää olla 5 ml nestettä, että se pysyy mahalaukussa, eikä luiskahda avanteen läpi ulos. Jos näin käy, niin avanne kasvaa kiinni muutaman tunnin aikana, joten avanteeseen pitää sujauttaa heti esimerkiksi pilli, jos ei ole varaletkua. Minulta löytyy onneksi varalle uusi bolusletku ja se kulkeekin mukana aina kun lähdemme kotoa pidemmäksi aikaa. Myös nappeja minulla on valmiina kotona odottaassa kaksin kappalein.

Bolusletkun tai napin vaihtaa ensimmäisellä kerralla aina avannehoitaja tai ihminen joka on perehtynyt asiaan. Samalla hän ohjaa ja opettaa vaihtamaan letkun myöhemmin itse kotioloissa. Avannehoitaja on kertonut minulle, kuinka letku vaihdetaan, eikä se vaikuttanut vaikealta ollenkaan. Saa kuitenkin nähdä, meneekö ensimmäisellä kerralla pupu pöksyyn, kun letkunvaihto tulee ajankohtaiseksi, joten avannehoitajan ohjaus onkin siksi erittäin tärkeää.

Mitä sitten letkuravitsemukseen tarvitaan? Hoitotarvikkeita on monia, mutta myös avanne vaatii erilaisia hoitotarvikkeita. Avanteen hoitoa varten minulla on vanulappuja avanteen puhdistusta varten sekä suojalappuja, koska letkunpidikkeen muovi aiheuttaa allergiaoireita iholleni. Avanne puhdistetaan joko suhkuttamalla tai vanulapuilla pesemällä. Pesujen jälkeen kuivaus on tärkeää.
Letkuravitsemukseen tarvitaan bolusletkun lisäksi erilaisia ruiskuja ruualle, vedelle, lääkkeille ja ballonkia varten sekä letkutussetti. Yleensä kaadan letkuruoan astiaan ja annostelen ruoat siitä suoraan ruiskuun, jonka liitän letkuun, mutta tämä ei onnistu aina, joten letkutussetti on siitä kätevä, että voin kuljettaa ruokapussia avattuna ilman että tarvitsisi pelätä, että koko laukku on aivan letkuruoassa.

Ruoka-/vesiruisku kiinni bolusletkussa.
Nämä kaikki hoitotarvikkeet saa kunnan tai kaupungin hoitotarvikejakelusta lääkärin todistuksella, joten niitä ei onneksi tarvitse ostaa itse apteekista. Esimerkiksi käyttämäni ruiskut maksavat 50 sentistä vähän yli euroon kappaleelta.

Päivittäisiä hoito- ja ravitsemustarvikkeita.
Pystyn syömään suun kautta pieniä määriä sosemaista ruokaa, esimerkiksi kuvassa näkyvää täydennysravintovanukasta. Tuo kaakaon makuinen vanukas on yllättävän hyvää. Se ei maistu lainkaan pahalle, vaan maku on aika lähellä tavallista suklaavanukasta, vain kermavaahto puuttuu! ;) Täydennysravintovalmisteita, kuten vanukkaita ja pirtelöitä ostan apteekista.
Täydennysravintovalmisteiden lisäksi syön pieniä määriä esimerkiksi sosekeittoja, jogurttia, viiliä tai rahkaa, mutta niissä ei ole niin paljon kaloreita, että niillä pärjäisin.Yksi tuollainen 125g Nutilis-vanukas sisältää 306Kcal, mikä on aivan hurja määrä niin pienessä purkissa!

Millainen on meidän arki pegin kanssa? Päätimme heti Isimiehen kanssa, ettemme piilottele A-murulta letkua tai letkuravitsemusta, vaan hänelle kerrottiin niin hyvin kuin kaksivuotiaalle voi kertoa, mikä äidin masussa on. Pipiksi A-muru peggiä kutsuu. Olemme puhuneet läheisillemme myös avoimesti pegistä ja kertoneet, miksi minulla on se. Mitäpä tätä salailemaan.
A-murun leikeissä PEG-ravitsemukseni näkyy siinä, että A-muru laittaa nukeille ja nalleille lääkeruiskulla jotain mahaan, oletan sen olevan ruokaa. Olenkin antanut samoja ruiskuja A-murulle pari kappaletta, mitä itsekin käytän.
Muuten peggi vaikuttaa arkeemme siten, ettemme voi käydä enää herkuttelemassa ravintolassa romanttisesti kahdestaan kuten ennen teimme, esim hääpäivänä. Silloin tapasimme tilata aina eri jälkiruoat ja maistelimme toistemme jälkkäreitä. Taistelimme tietenkin aina sen paremman makuisen jälkkärin viimeisestä lusikallisesta, jonka Isimies ritarillisesti luovutti aina minulle. :)
Onneksi voimme kuitenkin tehdä paljon muuta.
Hoitotoimenpiteet, ruokinta ja letkuruokien laskenta vie myös paljon aikaa, mutta en valita, kun saan olla kotona. Pelkkään "syömiseen" menee aikaa 20 minuuttia, mutta samalla yleensä syötän A-murua...tai kirjoitan blogia, kuten nyt! ;)

Pegin kanssa siis pärjää, kunhan osaa asennoitua oikein. Onhan se rankkaa, kun viedään yksi elämän perusedellytyksistä, eli syöminen, sitä en kiellä, mutta koen että asenne silti ratkaisee.
Neurologini on varovaisen optimistinen, että nieluni voisi kuntoutuksella ja harjoittelulla palautua ainakin osittain, mutta saattaa olla, että tarvitsen osittaisena ruokavaliona peggiä loppu elämäni ajan. Se tuntuu pahalta, mutta tiedän että selviämme perheenä siitä.

Kerron omassa postauksessa Mic keyn napista, kunhan sen saan käyttööni.