sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Selvästi hyvä päivä!

Aamu alkoi kitinällä, joten arvasin jo, että päivästä olisi tulossa vaikea.

A-murun aamupuuron syömisestä ei tahtonut tulla mitään, vaan puuroa oli kaikkialla muualla paitsi suussa. Lastenohjelmat olivat aina vääriä ja loppuivat kaiken lisäksi liian aikaisin. Potta ei kiinnostanut, vaan sen sijaan kakka tehtiin vaippaan, joka avattiin ja kakka levitettiin valkoiselle (kyllä valkoiselle!) matolle. 

Myös lounas oli, miten sen nyt sanoisi...Se ei ollut menestys!

Päiväuniaikaan huokaisin helpotuksesta ajattelin, että tyttö varmasti nukahtaisi nopeasti, kun koko aamu oli ollut kitinää ja kätinää sekä pientä uhmatuhmaa.

NOT! 

Uni ei meinannut tulla, ei sitten millään. Peitot, tyynyt ja pupu lensivät sängystä ja vain äiti kelpasi ne nostamaan. 

"Ei A halua nuttumaan enää!" huutoja kuului sängystä vaativalla äänellä, kitinää ja kätinää.

Lopulta 1,5 tunnin (!) kuluttua sängystä alkoi kuulumaan ihanaa tasaista tuhinaa. Voi helpotus ja huokaus, ja äitikin ummisti silmäsä hetkeksi.

Parin tunnin päästä sängystä kuului iloinen "Moi äiti, mennään alatertaan!", ja päivä oli pelastettu! Sain taas ihanan iloisen tyttäreni takaisin.

Kuulostaako tutulta?



Saako äiti olla väsynyt? Tuntuu, että monesti ajatellaan äitien olevan täysiä Äiti- merkkisiä monitoimikoneita, jotka ovat aina valmiita palvelemaan, pesemään, hoitamaan, niistämään, pusuttelemaan ja hellimään tuottamaansa rakkauden hedelmää.
Äitiys on minusta ihanaa, mutta on myös päiviä jolloin toivoisin, että A-muru olisi jo hieman isompi tyttö, ettei minun tarvitsisi kymmenettä kertaa kieltää, ettei Isimiehen työhuoneesta saa ottaa nitojaa ja yrittää syödä sitä tai ettei äidin sähköhammasharjalla saa pestä vessanpönttöä...
Välillä tuntuu, että meitä tavallisia äitejä syyllistetään siitä, emme jaksa pitää kotia tiptop-kunnossa (siitä onkin tulossa postaus: Miltä meillä OIKEASTI näyttää.), silittää lapsen vaatteita, pyyhkiä jokaista ruokatahraa syöttötuolista (inhokkihomma, varsinkin kuivunut kaurapuuro saa minut näkemään punaista.), saati huolehtia itsestään tai omasta ulkonäöstään.

Olen törmännyt blogimaailmassa blogeihin, jotka tuntuvat liian täydellisiltä ja teennäisiltä ollakseen edes totta, kun bloggari kuvaa arkeaan, täydellistä siistiä kotiaan ja lapsiaan aina ykköset päällä tahrattomine nassuineen sekä vielä itseään viimeisen päälle meikattuna ja puettuna. Niin ja se koti. Se on yleensä valkoisella (pelkällä valkoisella!) sisustettu upea talo, yleensä moderni kivitalo, johon on saanut hakea lainaa kolmesta pankista viidellätoista takaajalla. No jos ei nyt kuitenkaan. ;)
Pointti tässä on kuitenkin se, että näiden paineiden takia syntyykin juuri tällaisia äitejä, jotka tavoittelevat täydellisyyttä. Kuinka he sitten jaksavat? Eivät varmasti niin hyvin, kuin ulospäin näyttää.

Monesti kuulen äitikollegoiltani, että miehillä tuntuu olevan vaikea ymmärtää, ettei kotona lapsen kanssa oleminen ole mitenkään helppoa ja luxusta.
Kun meistä tuli Isimiehen kanssa perhe, aluksi tuntui että Isimies monesti ajatteli, että minä vain hengailen vauvan kanssa kotona ja lepertelen päivät pitkät, kun hän on töissä. Hyvin kärjistetysti siis. Ei hän sitä (ONNEKSI!!) suoraan sanonut, mutta rivien välistä lukien tämä tuli ilmi erään kiistelyn aikana. Niin ja arvatkaa mistä tämä kiistely johtui? Kiista lähti siitä, kun marmatin äidinmaitohuuruissani, ettei Isimies tule koskaan töistä sovittuun aikaan kotiin! :D Niin...
Totuus kuitenkin paljastui Isimiehelle, kun jouduin sairaalaan ja hän myönsi hetkellisen yh-koti-isyyden olevan yllättävän rankkaa. Hänestä varsinkin vastuu lapsesta täysin yksin oli ollut rankinta. Töihin oli kuulemma kiva palata, kun kotiuduin sairaalasta. ;)

Itse voin rehellisesti sanoa, että olen välillä väsynyt äiti.
Annan A-murulle periksi, korotan ääntäni välillä tarpeettomasti, laitan lapselle Netflixin pyörimään, että saisin hetken levätä. Niin ja minulla on vielä henkilökohtainen avustaja tekemässä kotityöt puolestani. Eihän minun saisi olla väsynyt!
Silti makaan joskus A-murun kanssa sohvalla vielä iltapäivällä yökkärissä, hampaat pesemättä ja tukka sotkunutturalle laitettuna, mutta so what? Olen silti hyvä äiti.


Kuva: Googlen ihmeellinen maailma.

Oletko sinä väsynyt äiti?

2 kommenttia:

  1. Mä vuoroin puistelin päätä ja tuumailin "Voi ei!" ja vuoroin pidättelin naurua, ku luin tätä postausta. Siis A:n edesottamuksille! Voin niiiiiiiin kuvitella tuon! No kohtahan sen saan kokeakin. ;)

    Meikä on jo asennoitunu niin, että suunnitella voin vaikka ja kuinka, että miten sitten vauvan kanssa toimitaan ja ollaan jne, mutta ne suunnitelmat ei välttämättä toteudu käytännössä välttisti ollenkaan! :D Että joo, äiskät ei oo supersankareita vaan ihmisiä ja todellaki niilläkin on sillon oikeus väsyä aika ajoin. Ja maata yökkäreissä sohvalla iltapäivällä ja saaha (itkupotku)raivareita välillä jajaja. Eiks monesti myös seura tee kaltaisekseen? ;D Että joinain päivinä ku lapsi on oikeen känkkäränkkä, niin jossain vaiheessa äitiki alkaa känkkäröimään (etenki jos ei pääse välillä tuulettumaan). No joo, mut pointti! :D

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä, vaikka joskus vastaaminen voi kestää! Kiitos kommentistasi! ♥