torstai 6. marraskuuta 2014

Kun äitiin sattuu, niin muitakin sattuu

Olen monesti törmännyt pitkän sairaushistoriani aikana kipupotilaisiin, jotka ovat rakentaneet ympärilleen kivusta muurin, joka koskettaa ja aiheuttaa ongelmia vain heille. He ovat ainoita kärsijöitä ja vain heihin sattuu. Elämä rajoittuu kivun ympärille ja vähitellen ihminen alkaa määrittelemään itseään kivun kautta.
Kun tällaisten ihmisten kanssa juttelee, niin monesti käy ilmi, etteivät he näe muiden ihmisten tuskaa oman tuskansa läpi.

Olen itsekin elänyt tällaisessa painajaisessa, kipuhelvetissä, miten vain sen haluaa nimetä, masennuksen aikana. Se oli kamalaa, enkä halua kokea sitä painajaista enää koskaan uudelleen.

Meitä ihmisiä on moneksi ja jokainen ihminen käsittelee oman kipunsa ja tuskansa omalla tavallaan. Osa sulkeutuu ja itkee itsensä yksin uneen. Osa peittelee ja vähättelee kipuaan ja valehtelee siinä samalla itselleen ja muille. Osa taas kääntää jokaisen keskusteluun itseensä ja kipuunsa, heillä ei vain yksinkertaisesti ole muuta kuin kipu.

Vaikka näin raa'asti kirjoitinkin, niin uskon silti vahvasti, ettei ole olemassa täysin oikeaa tai väärää tapaa käsittellä kipuaan. Väärin voi toimia ainoastaan silloin, jos sulkee tukijoukot pois elämästään, eikä ota apua vastaan.

Kuvakollaasin kuvat: Googlen ihmeellinen maailma.

Hermokipua sanotaan ihan syystä kovimmaksi mahdolliseksi kivuksi. Hermokipu on raastavaa, repivää ja polttavaa sekä pahin asia: se on jatkuvaa. Se ei anna hetkeäkään rauhaa, mutta lohdutuksena voin sanoa, että siihenkin tottuu.
Sairauteni alussa huusin kivusta, mutta noin vuoden päästä pystyin jo tekemään asioita kivusta huolimatta. Kipuun siis tottuu vähitellen, kunhan ei anna sen ottaa yliotetta elämästä.
Minulla oli suurimmat kivut masennuksen aikana. Näin jälkeenpäin ajateltuna en usko, että kipuni oli silloin yhtään sen kovempaa tai pahempaa kuin ennen masennusta. En vain jaksanut käsitellä kipua ja elää sen kanssa, vaan taistelin vastaan minkä jaksoin ja enhän minä jaksanut. Sen vuoksi kipu sai yliotteen elämästäni ja masennukseni syveni.
Masennuksen aikana en nähnyt muiden kärsimystä. Olin vihainen ja katkera ja koin, että läheiseni näkivät ainoana ongelmana pyörätuolini, eikä sitä että minuun koskee. Todellisuudessa he näkivät varmasti hyvin selkeästi sen, että olen niin kipeä, etten kestänyt mitään ylimääräistä ja heitäkin sattui.
Heti kun toivuin masennuksesta ymmärsin, etten olen yksin kipuni kanssa. Vaikka läheiseni eivät koe kipuani fyysisesti, he kärsivät henkisesti. Minun kipuni oli myös läheisten kipua. Se tuntui ja tuntuu edelleen kamalalta!

Nykyään selkäydistimulaattorin ansiosta en ole läheskään niin kipeä kuin ennen. Toki minulla on jatkuvasti jonkiverran kipuja, mutta ei niin paljoa, että siitä pitäisi valittaa tai itkeä. Se on onni ja olen päivittäin kiitollinen tästä lahjasta, lähes kivuttomasta elämästä.
Minulla herkokipu on jatkuvaa, muttei jatkuvasti kestämättömän kovaa. Kuvaan monesti kipuani suorana kipujanana, joka kuvaa siis tasaista kiputilannettani. Silloin kipu on vakio, eli minuun sattuu, mutta pärjään sen kanssa. Joskus kuitenkin tähän tasaiseen janaan tulee heilahduksia, kipupiikkejä. Silloin kipu kasvaa niin kovaksi, että en tiedä miten olla. Kipupiikki kuitenkin laskee takaisin tasaiselle kipujanalle, kun säädän selkäydistimulaattorista, stimusta lisää tehoja ja lepään. En siis tarvitse täsmälääkkeitä näihin kipupiikkeihin.
Stimusta ja sen käytöstä onkin tulossa oma postauksensa.

Myös A-muru on oppinut nuoresta iästään huolimatta, että äitiin sattuu. Hän sanoo monesti, kun olen kipeämpi, että: "Äitiä pipiää sattuu.".
Se tuntuu kamalalta, mutta samalla tavallaan helpottavalta. Kamalalta siinä mielessä, että ei noin pienen lapsen tarvitsisi tietää kivusta vielä mitään, mutta tavallaan helpottavalta sen vuoksi, että A-muru on oppinut ymmärtämään, että äiti on joskus väsynyt ja silloin äidin täytyy levätä. Silloin hän tuo minulle kirjoja ja ilmoittaa: "Nyt luetaan, äiti!".

Isimies on sen verran nähnyt kipujani, että hän näkee jo jalkateräni asennosta, että minuun sattuu tavallista enemmän. Siis kuvainnollisesti. Hän on oppinut näiden vuosien aikana tunnistamaan ilmeistäni ja eleistäni, kun olen kipeä ja hän osaa oikeat konstit, millä kipujani voi helpottaa.
Isimies ei kuitekaan passivoi minua kipupiikkien aikana, vaan heti kun pahin kipu on tasaantunut, hän kohtelee minua kuin tervettä vaimoa. Sitä arvostan suuresti.

Haluan sanoa kaikille, jotka kärsivät kroonisesta kivusta, että aika helpottaa kipuja, oikeasti. Aika ei paranna kipuja, mutta helpottaa. Tiedän ettei se auta pahimman kivun aikana ja että tämän kuuleminen saattaa turhauttaa, mutta uskokaa vain. Olkaa myös rehellisiä itsellenne ja läheisillenne kivusta ja sen kokemisesta. Levätkää jos väsyttää ja itkekää jos itkettää.
Ja tärkein, muistakaa, ettette ole yksin kipujenne kanssa. Älkää myöskään antako kipujen määritellä itseänne ja älkää sulkeutuko kivun vuoksi. Ottakaa apua vastaan ja muistakaa, että muutkin kärsii, ette vain te. Varsinkin jos suljette heidät ulkopuolelle.

Herättikö tämä teksti joitain tunteita teissä ja onko teillä tai teidän läheisillänne kroonista kipua?

6 kommenttia:

  1. Hyvin kirjoitettu! <3 Varmasti moni sekä fyysisen että henkisen kivun kanssa kamppaileva sai lohdutusta.

    VastaaPoista
  2. Olen parin viikon aikana käynyt lähes päivittäin lukemassa blogiasi mutta en ole kommentoinut. Nyt on pakko. Kirjoituksesi oli todella koskettava, kiitos sinulle. Kipu, varsinkin toisella ihmisellä on vaikea asia. Puolisollani on vakava sairaus ja sen kanssa eläminen kolmen pienen lapsen ja kahden koiran kanssa ei aina ole niin helppoa. Tästä tekstistä sain kuitenkin paljon apua. Sinulla on niin hieno asenne ja suhtautuminen että melkein tulen kateelliseksi :) Kaikkea hyvää koko perheelle ja jatka samaan malliin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun kiva kuulla että tekstistäni oli apua sinulle! <3
      Toivon perheellenne kaikkea hyvää ja tervetuloa lukemaan uudestaan!

      Poista
  3. Todella tunteita herättävä postaus. Tuo on kyllä totta, että helposti sitä torjuu kaiken tuen ja jää yksin ja näkee vain sen oman tuskan, oli kyse sitten mistä vaan elämää koettelevasta tilanteesta. Minulla tuosta on kokemusta, kun olin nuori ja kamppailin henkisesti monen raskaan asian kanssa, loppujen lopuksi jäin yksin. Näin vanhempana sitä ajattelee, että omaa tilannetta olisi pystynyt helpottamaan monella eri tavalla, ja onneksi lähelleni on löytynyt taas ihania ihmisiä asioiden ratkottua. :)

    Sulla on todella mielenkiintoinen blogi ja sait uuden lukijan! :) Mun blogia oletkin tainnut käydä jo kurkkaamassa. :)
    http://meri-l.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Meri! Onneksi sinulla on nyt lähelläsi ihania ihmisiä. <3
      Olen käynyt blogissasi tutustumassa ja laittanut sen kirjainmerkkeihin talteen, että muistaisin käydä uudestaan! :D Kiitos linkistä nyt muistan käydä tutustumassa tarkemmin. :)

      Poista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä, vaikka joskus vastaaminen voi kestää! Kiitos kommentistasi! ♥