torstai 2. lokakuuta 2014

Olipa kerran kaksi viivaa

Kerroin A-murun raskauden suunnittelusta ja hieman raskaudesta täällä.
Nyt ajattelin kertoa tarkemmin raskausajasta.

Kun aloin tekemään silloisen avustajani kehotuksesta raskaustestiä, en uskonut hetkeäkään olevani raskaana. Minulla ei ollut mitään raskauteen liittyviä oireita, saati kuukautiisiin liittyviä oireita, mitä yleensä oli. Ainoa oire oli 4 päivää myöhässä olleet kuukautiset.
Tein raskaustestin vähän välinpitämättömällä asenteella ja kun sain testin valmiiksi, aloin vain siivoilemaan vessaa ja järjestelemään tavaroita. Katsahdin kuitenkin testiin ja huomasin heti haalean, kokoajan tummenevan viivan, ennen kun pissa oli edes kunnolla imeytynyt testin ensimmäiseen ikkunaan.
Ihmettelin, että mitä hittoa se kontrolliviiva tuossa ikkunassa tekee ja katsoin pakettia, vaikka tajusinkin siinä vaiheessa jo, että kontrolliviiva tulee vasta toiseen ikkunaa. Olisimme siis raskaana!
Siinä vaiheessa rupesin kiljumaan, itkemään ja huutamaan ja Isimieskin tuli vessaan katsomaan testiä ja näki saman, kuin minä. Siinä vaiheessa testi oli tekeytynyt loppuun ja myös kontrolliviiva alkoi näkymän. Muutaman minuutin kuluttua se "olet raskaana-viiva" näkyi paljon tummempana punaisena viivana kuin kontrolliviiva, ihan kuin vain kertoakseen meille, että tämä on nyt totta! Voi sitä onnea, voi sitä itkua ja voi sitä jännitystä. Olimme raskaana, meistä tulisi perhe.

Soitin heti seuraavana päivänä neuvolaa, aivan kuten olimme äitiyspolin vauvan suunnittelukäynnillä sopineet ja saimme ajan samalle viikolle. Aloitin myös sovitustusti apteekista ilman reseptiä saatavan foolihapon syömisen.

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä saimme ison kasan esitteitä ja tietoa raskaudesta ja sairaalaan ajan varhaisultraan seuraavalle viikolle.
Ensimmäinen neuvolakäynti kesti parisen tuntia ja saimme rauhassa tutustua neuvolatätiimme, jota tulisimme näkemään ainakin kerran kuussa koko raskauden ajan. Onneksi kemiat kohtasivat ja neuvolatäti osoittautui pelostani huolimatta upeaksi ihmiseksi, joka ei säälinyt meitä tai vähätellyt tulevaa vanhemmuuttamme. Tunsimme olevamme tavallinen tuleva perhe, joka odottaa esikoistaan.

Jännitin kamalasti ensimmäistä ultraa. Minulla oli alkanut jo lievä raskauspahoinvointi, mutten ollut vielä oksentanut. Syömisistä oli kuitenkin huolehdittava, ettei nälkä päässyt yllättämään.

Ensimmäisessä ultrassa koimme kuitenkin järkytyksen. Kohtu oli tyhjä. Siellä ei ollutkaan vauvaa tai sen alkua. Itkin, surin ja pelkäsin.
Lääkäri sanoi, että saattaa olla mahdollista, että kyseessä olisi tuulimunaraskaus tai kohdunulkoinen raskaus tai sitten raskausviikkomme oli laskettu väärin, mitä hän piti kaikista todennäköisimpänä vaihtoehtona.
Olimme itsekin epäilleet raskasviikkoja ja niiden mukaista raskautumisaikataulua, joten saimme uuden ajan kahden viikon päähän. Ja voi, ne kaksi viikkoa tuntuivat elämäni pisimmiltä!
Aloin oksentamaan päivittäin ja voin todella huonosti. Itkin oksentaessani sitä, että oksensinko aivan  turhaan, tulisiko meille sittenkään vauvaa? Saisimmeko koskaan pientä syliin asti?
Isimies oli vakuuttunut, että masussani kasvoi pieni elämän alku ja vakuutteli sitä minulle päivittäin. Silti minä pelkäsin, voi pelkäsin niin valtavasti, vaikka minkä minä olisin tilanteelle mahtanut, jos se raskaus olisi ollut tuulimuna.

Kun pitkät kaksi viikkoa oli kulunut ja meillä oli seuraava varhaisultra, (muistan vieläkin päivän ja kellonajan, niitä en varmasti unohda koskaan!) olin hyvin jännittynyt. Olin paniikissa!
Kun kuulin lääkärin huikkaavan sukunimeämme, olisi tehnyt mieli kelata kauas pois ja piiloutua. En halunnut kuulla, että kohtu olisi edelleen tyhjä, en halunnut kuulla, ettemme saisikaan vauvaa. En ollut siihen valmis. Eihän kukaan olisi valmis kuulemaan sellaista! Pelkäsi, olin paniikissa ja itku meinasi tulla jo huoneeseen kelatessa ja lääkäriä kätellessä.
Kun pääsimme lääkärin huoneeseen, hän pyysikin minua heti riisutumaan ja siirtymään tutkimuspöydälle. Sydämeni hakkasi, kun hän kertoi muutamia juttuja ultraamisesta ennen aloittamistaan ja ahdisti kamalasti katsoa ruutuun, joka oli käännetty meihin päin, mutta silmäni nauliutuivat väkisin siihen.
Kun lääkäri sanoi aloittavansa ultraamisen, puristin Isimiehen kättä ja hengitin syvää ja suljin hetkeksi silmäni.

Heti kun kuva tuli näytölle, näin sen. Näin pienen sykkivän sydämen, lääkärin ei tarvinnut edes sitä sanoa mitään. Itkuhan siinä pääsi, Isimieheltä myös. Näimme pienen elämän alun, joka kasvaa kohdussani. Meistä tulisi sittenkin perhe -jos kaikki menisi hyvin.

Varhaisultra 2 rv 7+3
Tutkimuksen jälkeen lääkäri kyseli vointiani ja kerroin pahoinvoinnista ja oksentelusta. Pahoinvointi ei vielä siinä vaiheessa ollut kovin pahaa, mutta oksentaminen aiheutti minulle dystoniakouristuksia, joten lääkäri ehdotti pahoinvointilääkitystä. Siinä vaiheessa vielä kieltäydyin siitä. Lisäksi hän määräsi minulle päivittäin pistettävän verenohennuslääkkeen ja reseptillä isomman annoksen foolihappoa turvaamaan alkiota lääkitykseltäni.
Nämäkin asiat tiesimme jo, siitä oli puhuttu jo raskautta suunnitellessa.

Se miksi jouduin käyttämään verenohennuslääkettä johtui siitä, että kun jalkani eivät liiku, niihin voi helpommin tulla veritulppia ja raskaus saattaisi lisätä tätä riskiä.

Kotiin päästyämme olin onnellinen - me olimme valtavan onnellisia. Meistä tulisi perhe, jos pieni vauvan alku jaksaisi vain pitää kiinni, kasvaa ja kehittyä loppuun asti. Edes jatkuva pahoinvointi ja oksentelu ei vienyt minulta tätä onnea.

Pahoinvointi alkoi vähitellen pahentumaan ja jouduin soittamaan äitiyspolille ja pyytämään pahoinvointilääkitystä. Sain reseptin suussasulaviin pahoinvointilääkkeisiin ja suppoihin, joita käytin yhtäaikaa lääkärin ohjeen mukaan. Näiden lääkkeiden ansiosta okentelu väheni kerta päivään, mutta pahoinvointi jatkui edelleen, koko raskauden ajan.
Raskauspahoinvointini oli siitä erilaista pahoinvointia verrattuna vaikka oksennustautiin, ettei pahoinvointi hävinnyt minnekään vaikka oksensin. Se pysyi aina samana. Oksensin raskausviikolle 27 asti sännöllisen epäsäännöllisesti ja sen jälkeen voin vain pahoin. Pahoinvoinnista huolimatta pystyin nauttimaan raskaudesta, potkuista ja vauvan hikoista. Se oli ihanaa aikaa!

Seuraavan kerran pääsimme niskapoimu-ultraan rv 12+6, jolloin todettiin kaiken olevan kunnossa. Silloin todettiin, että laskettu aika oli edelleen väärin ja sitä aikaistettiin viikolla. A-muru voi hyvin ja liikkui hurjasti! Potkujakin tuli, mutta luonnollisesti en vielä tuntenut niitä.

Niskapoimu-ultra rv 12+6
Kävimme säännöllisesti neuvolassa ja painoni nousi todella maltillisesti pahoinvoinnista johtuen. Myös verenpaineet ja hemoglobiini olivat erinomaiset. Raskaus sujui siis hyvin.
Raskaudenaikaisia himoja minulla ei ollut, kun viiliin ja kaurapuuroon. Mainittakoon, että VIHASIN kaurapuuroa ennen raskautta.
A-murun ensimmäiset liikkeet tunsin rv 16 ja Isimies tunsi ensimmäisen potkun masun läpi rv 18+2.

Seuraava ultra meillä oli rakenneultra rv 21+6, jota jännitimme Isimiehen kanssa kovasti, koska halusimme ehdottomasti tietää vauvan sukupuolen.
Minulla oli raskaustestiin piirtyneistä viivoista asti vahva poikaolo. En tiedä mistä se tuli, mutta tuntui että masussa kasvoi poika. Meille kummallekaan ei ollut mitään väliä kumpaa "laatua" masussa kasvaisi, kunhan lapsi olisi vain terve, se oli pääasia.
Halusimme silti selvittää sukupuolen, että osaisimme valmistautua joko kasalla vaaleanpunaisia tai vaaleansinisiä vaatteita. :)

A-muru ei tehnyt ultraamisesta helppoa, koska hän liikkui niin paljon, ettei kätilö ehtinyt tehdä mittauksiakaan kunnolla. :D Silloin jo tunsin liikkeet erittäin hyvin!
Kätilö joutui kerran jopa ravistamaan mahaani, että A-muru säikähtäisi ja jäisi hetkeksi paikoilleen. Se toimi ja kaikki tarvittavat mittaukset saatiin tehtyä ja hän totesi kaiken olevan vilkkaudesta huolimatta kunnossa.
Näimme, kuinka A-muru imi peukaloaan ja joi lapsivettä. Näimme pienet varpaat ja suloisen nöpönenän. Näimme lapsemme.
Ja se sukupuoli. Se jäi sillä käynnillä hieman auki, koska A-muru piti tiukasti jalat ristissä.
Kätilö kuitenkin veikkasi tyttöä, mutta kehotti vielä hillitsemään kaiken vaaleanpunaisen hankintaa. ;)

Kävimme rakenneultran jälkeen kerran kuussa sairaalassa ultrassa seuraamassa, että A-muru kasvoi ja kehittyi hyvin ja jo seuraavalla käynnillä sukupuoli varmistui, odotimme siis tyttöä!
Isimies tosin varmisteli joka ultrassa, aina viimeiseen ultraan asti, että onhan vauva varmasti tyttö. Hän taisi säikähtää vaaleanpunaisten vaatteiden määrää, mitä olin ostanut siihen mennessä kotiin. ;)

Miten saimme pidettyä masussa kasvavan rakkaan salaisuutemme? Päätimme heti plussattuamme, ettemme puhuisi raskaudesta monelle ihmiselle ennen kun olisimme päässeet turvallisesti raskauden puoleenväliin.
Kerroimme alkuraskauden aikana raskaudesta vain perheellemme ja lähimmille ystävillemme ja puolenvälin jälkeen tuleville isosisovanhemmille ja muulle suvulle. Tästä saimme pidettyä melko hyvin kiinni. Vauvamasun kasvukin oli niin maltillista, ettei siitäkään olisi moni raskauttani huomannut, edes viimeisilläni ollessani! Pyöriksessä istuminen piilotti mahani niin hyvin ettei raskautta huomannut. Toki, kun nousin polviseisontaan, maha luonnollisesti tuli enemmän esiin, vaikka pienehkö olikin.
Rakenneultran jälkeen "tulimme kaapista" tyylikkäästi aina Facebookissa asti julkaistun
 ultraäänikuvan kera.

Rakenneultra rv 21+6, A-muru käsi naamallaan.


Alla kuvakollaasit masukuvista. Ei se minun vauvamasuni ollutkaan niin pieni kun muistin! :D Toki massaa ennen raskauttakin olikin jo jonkiverran yli tarpeen.

Raskausviikot 14-21.


Raskausviikot 22-29.


Raskausviikot 30-37.


Raskausviikko 38+0, viimeinen masukuva ennen saliin menoa.

Raskausaika meni lopulta suhteellisen nopeasti, kun olimme päässeet puolenvälin yli.
Loppuraskaudessa minua vaivasivat supistukset rv 34 eteenpäin ja jouduin sen vuoksi lepäilemään paljon. Muutaman kerran kellotimme Isimiehen kanssa supistuksia, mutta niin tyypillistä kun se onkin, heti kun puhuttiin sairaalaan lähdöstä ääneen, supistukset loppuivat kuin seinään!

Toiseksi viimeisellä äitiyspolikäynnillä lääkärimme alkoi varaamaan sektioaikaa. Hän katsoi koneelta kalenteria ja ehdotti meille yhtä päivää. Aloimme heti nauramaan, kun kuulimme päivän, koska kyseessä oli hääpäivämme, mutta hei sehän vain sopi! Emme olisi voineet saada parempaa hääpäivälahjaa!

Kun sektiopäivä koitti, olimme todella jännittyneitä. Matkaa meiltä sairaalalle oli noin tunti, emmekä puhuneet paljon mitään koko automatkan aikana. Takapenkillä odotti tyhjä turvakaukalo ja pieni matkalaukku, jossa oli minulle ja pian syntyvälle A-murulle vaatteita ja muita tarpeellisia asioita.

Meidän piti olla aamulla seitsemän aikaan osastolla, joten lähdimme hieman ennen kuutta rauhassa ajelemaan kohti sairaalaa. Katsoin, kun kesäinen aamu valkeni ja aurinko nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle. Oli todella kaunista. Silittelin mahaani ja ajattelin, että kohta sitä ei enää olisi, vaan saisin silitellä vauvaa, meidän vauvaamme. Mietin, tulisinko kaipaamaan masua, ja sain mojovan potkun samalla hetkellä. Tietysti tulisin kaipaamaan sitä. Rakastin masuani, rakastin potkuja ja rakasti pientä ihmettämme siellä kasvamassa.

Kun pääsimme osastolle emme joutuneet odottelemaan kauaa, kun kätilö tuli sanomaan, että nyt on meidän vuoromme. Otimme viimeisen masukuvan ja vaihdoimme pusut ja kätilö lähti viemään minua leikkaussaliin.
Isimies ei saanut osallistua sektioon, koska se tehtiin nukutuksessa. Hän odotti sen aikaa iseille tarkoitetussa tilassa, jonne A-muru tuotiin kuulemma yllättävän nopeasti keskoskaapissa.
Meille syntyi täydellinen tyttövauva, terve, hyvän kokoinen ja hyvinvoiva. Hän pääsi heti vierihoitoon Isimiehen luo niin kauaksi aikaa, että minä toivuin heräämössä sektiosta.
Kun pääsin osastolle ja näin A-murun ensimmäistä kertaa ja sain hänet syliini, en voinut muuta kuin hokea kuinka täydellinen hän on. Olin niin onnellinen! Olin äiti ja Isimies isä! 

Sairaalassa kaikki meni hyvin. Meitä kohdeltiin kuin keitä tahansa vanhempia. Siitä olimme eniten kiitollisia! Kukaan ei säälinyt eikä vähätellyt tai ihmetellyt valintaamme. Me olimme samanlaisia vanhempia kuin muissakin huoneissa oli.

Olimme osastolla 5 päivää ja kun kotiuduimme, alkoi uusi elämä perheenä.
Ja voi kuinka rakastammekaan sitä elämää! ♥

Toivomme että saamme vielä kokea saman uudelleen. Haaveilemme kovasti Pikku kakkosesta, ja uskon ja luotan, että se meille vielä suodaan.
A-murun pienet varpaat.

2 kommenttia:

  1. Voi itku taas! Mitkä pienet varpaat <3 Spämmään sun blogin nyt täyteen mun kommenteilla, mutta kerrankin on aikaa lukea sun postauksia! ;D Saanko kysyä miksi sulle tehtiin sektio, tai estääkö sairautesi alatiesynnytyksen jotenkin? Koitin googlailla tuota sairautta mutta enpä sen viisaammaksi tullut, aika suppeasti löysin tietoa! :/
    Hurjan pelottava tuo ar ultra, nuo kaksi viikkoa ovat varmasti ollut kamalat :( Onneksi pieni kuitenkin oli siellä <3 Mä kävin ite 5+5 viikoilla kohdunulkoisen epäilyn takia ultrassa ja se sydämen syke oli ihan uskomaton, niin pienen renkaan sisällä joku niin vahva asia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kuule haittaa, spämmää vaan! :) ♥

      Sairaus esti alatiesynnytyksen, joten sen vuoksi synnytin sektiolla. Tähän linkkiin olen koonnut tietoa minun sairaudesta:
      http://kunaitikelaa.blogspot.fi/p/crpsii-ja-yleistynyt-dystonia.html
      Se näkyy myös yläreunassa välilehdissä.

      Se oli kyllä hurjan pelottava kokemus, jota en toivoisi kenellekään! Onneksi kaikki kuitenkin päättyi hyvin ja saimme A-murun. ♥
      Ja tuo on niin totta! Minä en voi vieläkään käsittää sitä, kuinka jostain niin pienestä voi kasvaa kävelevä ja puhuva taapero!

      Jaksamista omaan raskauteesi! Seurailen sitä blogisi puolella! ;)

      Poista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä, vaikka joskus vastaaminen voi kestää! Kiitos kommentistasi! ♥