torstai 23. lokakuuta 2014

Kun äiti on sairaalassa

Olen ollut paljon sairaalassa keväästä lähtien ja tälläkin hetkellä köllöttelen sairaalan pedillä (onneksi kerrankin hyvällä patjalla!) kirjoittelemassa tätä postausta.

Olen monesti miettinyt, kuten nytkin, että kärsiikö A-muru siitä, että olen viimeisten kuukausien aikana ollut paljon sairaalassa.
Totta kai hän kärsii, se on väistämätöntä. Olenhan minä hänen äitinsä. Eniten minua kuitenkin mietityttää se, että tuleeko A-murulle vanhempana sellainen tunne, että hylkään hänet aina kun joudun sairaalaan tai olen pidemmällä kuntoutusjaksolla.
Olen joka kerta kertonut A-murulle, niin hyvin kuin kaksveelle voi kertoa, että olen sairaalassa niin kauan kunnes voin taas paremmin ja painottanut, että tulen aina takaisin kotiin. Teen siis kaikkeni, ettei A-murulle jää missään vaiheessa sellaista tunnetta, että hylkäisin hänet. 

Aina kun olen sairaalassa ikävöin A-murua, tietenkin! Silloin toisella olkapäälläni istuu pahansuopa piru, joka örisee korvaani, että sairaalassa oloni satuttaa A-murua ja kannattaako minun edes haaveilla toisesta lapsesta, koska sitten ikävöiviä lapsia olisi kotona kaksi ja Isimies hoitaisi heitä yksin. Olisin itsekäs, jos tekisin saman toiselle lapselle. ITSEKÄS!
Toisella olkapäällä taas istuu kaunis vaalea enkeli, joka kuiskuttelee heleällä äänellään korvaani, että minulla ja meillä on oikeus haluta toinen lapsi sairaudestani huolimatta ja eikö A-murullekin olisi mukavampaa jos hänellä olisi pikkusisarus. Näin he saisivat tukea ja turvaa toisistaan tällaisina hetkinä.

Jotenkin alkoi edellisen kappaleen oikoluettuani näyttämään siltä, että olen täysin väärällä osastolla hoidossa, mutta toivottavasti ymmärsitte pointtini! ;)

Sairauteni ja peggi ei siis estä haavetta Pikku kakkosesta mitenkään ja neurologini on näyttänyt vihreää valoa raskaushaaveille, kunhan olen ensin saanut ravitsemusasiat ja itseni kunnolla kuntoon. Uskon, että saavutamme vielä joskun haaveemme. Luotan siihen. ♥

Kun Isimies ja A-muru kävivät katsomassa minua tänään, sain heti huoneeni ovelta leveän hymyn pieneltä ja reippaalta A-murulta, jonka juoksi sänkyäni kohti kiljuen onnellisena: "Äiti on täällä!".
Hän kiipesi Isimiehen Michelin-ukoksi pukemana toppavaatteissaan pienellä avustuksella sänkyyni ja siitä vatsani päälle ja antoi ison halin. Sen jälkeen hän sanoi: "Äiti on sairaalassa, äitiä pipiä sattui!" ja silitti minua. Voi pientä, mutta niin reipasta A-murua. ♥ Kyllä tuollainen kaksvee ymmärtää yllättävän paljon!
Kerroin A-murulle, että äitiä ei satu ja äiti tulee heti kotiin kun pääsee. Siihen A-muru vaan totesi, että "A:lle pullaa!" :D  Pullalla näemmä voi pelastaa kaiken, myös puuttuvan äidin! ;)

A-muru näyttää siis pärjäävän paremmin kuin hyvin, vaikka olenkin sairaalassa ja uskon, että hän on nuoresta iästään huolimatta oppinut ymmärtämään, että tulen aina kotiin, vaikka olenkin välillä hetken aikaa poissa.

Tämä oli nyt tällainen purkautumispostaus, sekava sellainen. Syytetään siitä vaikka sairaalan ilmastointia, joka kuivattaa ihon lisäksi aivosolutkin! ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on minulle tärkeä, vaikka joskus vastaaminen voi kestää! Kiitos kommentistasi! ♥