lauantai 27. syyskuuta 2014

Teimme lapsen, olimmeko itsekkäitä?

Olen monesti pohtinut, varsinkin sairaalassa ollessani, olimmeko itsekkäitä, kun teimme päätöksen perheen perustamisesta, vaikka en olekaan terve.
Tiedän että on turhaa enää miettiä tällaisia asioita, mutta joidenkin ihmisten reaktiot vain ajavat näihin tilanteisiin.

Minulta monesti kysytään sairaalassa ollessani, että kuka hoitaa lastani, kun olen osastolla. Vastaan, että lapsen isä ja "jatkokysymyksenä" saan muka huomaamattoman vilkaisun vasempaan tyhjään nimettömääni. Kyllä, olen naimisissa, vaikka en voikaan pitää sormuksia tällä hetkellä.

Fakta on se, että sairauteni on vakava, jos näin voi sanoa.
Käytän hieman nihkeästi vakava-sanaa liittyen omaan sairauteeni ja terveydentilaani, koska yhdistän jostain syystä vakava-sanan, mihin tahansa sairauteen liittyen, aina kärsimykseen, hyvästeihin ja kuolemaan.
Tähän minun sairauteen ei käsittääkseni voi kuolla. Se on iso helpotus ja monesti ajattelinkin pahimpina päivinä, että minun ei kannattaisi valittaa, koska asiat voisivat olla paljon huonommin.

Toinen asia on se, että sairaus saattaa edetä, niin kuin minulle on käynyt. Se on kuulemma hieman harvinaista, mutta mahdollista. Tiedostimme tämän, kun aloin odottamaan A-murua, olihan sairaus jo siihenkin mennessä edennyt vuosien varrella. A-murun syntymän jälkeen sairaus onkin hieman jälleen edennyt, muttei ole vielä(kään) estänyt minua elämästä suhteellisen normaalia elämää pienen perheemme äitinä, vaimona ja yksilönä.

Ja kyllä, tiedostimme että koko raskaus oli riskiraskaus, mutta olimme niin tarkassa seurannassa ennen raskautta ja raskauden alusta loppuun, että pystyimme luottamaan kaiken menevän hyvin.

Tiedostimme sen, että lapsemme tulee väistämättä jollain tavalla kärsimään sairaudestani, onhan se parantumaton ja etenevä ja olenhan lapsen äiti.

Tiedostimme sen, että sairauteni ja sen aiheuttaman liikuntavamman vuoksi tulevaa lastamme saatetaan alkaa kiusaamaan.

Tiedostin, etten voi olla täysin sellainen äiti kun haluaisin.

Tiedostin, että Isimieheltä vaaditaan isänä ja puolisona, enemmän kuin muilta.

Tiedostin sen, että kun ikää tulee lisää, sairaus tulee olemaan elimistölleni raskaampi.



Olimmeko itsekkäitä?



Minusta emme. Koen, että meillä on aivan samanlainen oikeus hankkia lapsia, kun kenellä tahansa muullakin pariskunnalla. Sairauteni ei tule ikinä vähentämää sitä rakkauden määrää, mitä A-muru meiltä saa, eikä tee meistä huonompia vanhempia -tai minusta huonompaa äitiä.
Toki meillä on omat ongelmamme, mutta onko sellaista perhettä edes olemassa, jolla ei olisi jokin ongelma? Ei edes "Täydellisillä Blogiäideillä.".
Meillä yksi ongelmistamme on sairauteni ja sen aiheuttamat haasteet, mutta hei haasteet on tehty kohdattavaksi ja ne voitetaan tai hävitään, asenteesta riippuen!
Kaikkeen en pysty pyöriksen takia, mutta sitä varten on Isimies, Avustaja, enot, tädit ja kummit juoksemassa Pomppulassa hikihatussa A-murun perässä, kun samalla minä kuvailen punanaamaista ja hikistä Isimiestä, Avustajaa, tätejä, enoja ja kummeja sekä tietenkin riemusta kiljuvaa A-murua. ;)

A-muru on selkeästi nuoresta iästään huolimatta omaksunut, ettemme ole samanlainen perhe kun muut perheet. Etten ole samanlainen äiti, kuin muut. Olen silti hänelle äiti, paras mahdollinen äiti.
A-muru tietää rajoitukseni ja sen etten jaksa välttämättä aina leikkiä. Silloin hän tuo minulle kirjan ja sanoo ihanalla herkällä äänellään: "Nyt äiti luetaan." tai menee pyytämään Isimiestä leikkimään.
Olemme Isimiehen kanssa molemmat hyväksyneet sairauteni ja osaamme jo ottaa siihen liityviä vastoinkäymisiä paremmin vastaan. Olemme kuitenkin kasvaneet yli kymmenen vuotta toistemme ja sairauteni kanssa. Toivon, että A-muru tulee myös isompana hyväksymään minun sairauteni.

Elämästä ei ikinä tiedä. Aina voi sattua onnettomuuksia tai vakavia sairastumisia.
Elämää ei vaan voi suunnitella, vaan elämä vie ja on vain luotettava, että se tarjoaa parhaat mahdolliset kortit sen elämiseen.
Minulle on elämä jakanut muutaman huonomman kortin, mutta se on minusta itsestäni kiinni, miten pelaan ne. Voin taistella vastaan, kiukutella, itkeä ja huuta, ja sitten hävitä pelin, tai hyväksyä ne muutaman huonomman kortin niin monen hyvä joukossa ja pelata niillä mahdollisimman hyvin. Niin olenkin pyrkinyt tekemään ja voitto on erittäin lähellä.

Meillä elää pienenä hartaana toiveena tulevaisuudessa myös haave Pikku kakkosesta, joka täydentäisi ennestään ihanan ja jo täydellisen perheemme. Jos tämä haave ei syystä tai toisesta toteudu, niin se on sitten takoitettu niin. Pidämme kuitenkin toivosta kiinni niin kauan, kun toivo elää -ja se elää kauan! ♥

Tänään koin jälleen erään äitiyden tähtihetkistä. A-muru istuin viereeni sohvalle, silitti poskeani ja sanoi "Äiti on inana." (Äiti on ihana), antoi pusun ja pyysi päästä syliin.
Juuri tällaisina hetkinä olen niin onnellinen että päätimme uskaltaa, päätimme toivoa, päätimme rakastaa! Niin saimme A-murun, meidän pienen ihmeemme. ♥


Kuva kesältä 2013.

10 kommenttia:

  1. Muutama kyynel pääsi putoamaan poskelle kun tätä tekstiä luki. Jumalalle kiitos, että olet saanut lapsen. Oikean enkelin oletkin saanut!
    Olet upea ihminen ja tarinasi koskettaa minua. Sinun laisia ihmisiä maailmassa on liian vähän!! Jatka samaan malliin! Sinulla on upea asenne elämää kohtaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anonyymi sinulle kommentistasi ja kehuista, tässähän aivan punastuu! :)
      Olemme Isimiehen kanssa päivittäin kiitollisia pienestä ihmeestämme. Päivääkään emme vaihtaisi pois.

      Ihanaa syksyä sinulle ja tervetuloa taas lukemaan, ;)

      Poista
  2. Samanlaisia ajatuksia ollut täälläkin:) pakko laittaa viestiä nyt pikaisesti että muistan liittyä lukijaksi kun pääsen koneelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole oikein sanoa, että kiva kuulla, että joku muukin on painiskellut saman asian kanssa, mutta tuntuu tavallaan hyvältä kuulla, että joku muukin on ollut samassa tilanteessa kuin me.
      Oli kamalan vaikea päätös alkaa perustamaan perhettä. Pelkäsin tuomitsemista, väheksymistä ym, mutta meillä se päätös osoittautui oikeaksi ja pelot onneksi vääriksi. :)
      Kävin pikaisesti kurkkaamassa blogiasi ja teilläkin päätös perheen perustamisesta näytti olleen täysin oikea päätös! Onnea kahdesta ihanasta lapsesta! <3

      Meillä näytti olevan aika paljon yhteistä, kun molemmilla on harvinainen sairaus. :) Käyn ehdottomasti tutustumassa blogiisi tarkemmin.

      Ihanaa syksyä teidän perheelle!

      Poista
  3. Minusta on upeaa, että olette päättäneet "hankkia" lapsen, jos nyt lasta voi ylipäätään hankkia.:) Jossain määrin lastentekoa voisi kai aina pitää itsekkäänä, haluamme jättää jotain jälkeemme, kun meitä ei enää ole. Toisallta lapsissa on tulevaisuus ja toivo, jos kaikki lakkaisivat tekemästä lapsia, sehän tarkottaisi elämän päättymistä. Nauti äitiydestäsi, elä turhaan mieti, mitä muut ajattelevat.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle Taina kommentistasi! <3 Nautin äitiydestä päivittäin!

      Poista
  4. Minusta "oikeus lapsiin" on jotenkin hassu ajatus. Lapsen hankkiminen ei mielestäni ole oikeus, vaan lapsella on oikeus saada vanhemmiltaan parasta mitä he voivat antaa. Ehkä olen lasten oikeus -idealisti :D Uskon, että lapsenne on siksi onnellinen, että te rakastatte häntä EIKÄ siksi että teillä olisi ollut oikeus hankkia hänet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle Mrs K kommentistasi ja hyvästä ja silmiä avaavasta kommentista!! <3

      Poista
  5. <3 Tippa tuli linssiin. Minusta kellään ei ole oikeutta arvostella toisten päätöstä tehdä/olla tekemättä lapsia. Blogin perusteella vaikutat ihanalta äidiltä.

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä, vaikka joskus vastaaminen voi kestää! Kiitos kommentistasi! ♥