lauantai 18. lokakuuta 2014

"Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen?" Parisuhde ja sairaus

Olen itse sairaana puolisona miettinyt monesti millaista olisi olla naimisissa parantumattomasti sairaan ihmisen kanssa.

Muuttuuko rakkaus jossain vaiheessa vain huolenpitämiseksi ja vastuunkantamiseksi? Miten rakkaus kestää kaikki mahdolliset takapakit? Voiko sairaus "tappaa" rakkauden kokonaan?

Joillakin pariskunnilla käy näin, mutta meillä ei ole toistaiseksi käynyt mitään näistä vaihtoehdoista. En tiedä tulevasta, mutta kuka tietääkään.

Isimies on kohdellut minua aina tasa-arvoisena puolisona eikä säälinyt tai vähätellyt minua sairauden ja sen aiheuttamien vaikeuksien vuoksi, vaan olen hänen vaimo, rakastettu ja hänen lapsensa äiti.  Arvostan tätä piirrettä Isimiehessä suuresti ja olen siitä kiitollinen.

Toistaiseksi sairauteni on siinä vaiheessa, että Isimiehen ei tarvitse varsinaisesti hoitaa minua, vaikka omaishoitaja onkin. Hän auttaa minua päivittäisissä asioissa, mutta kaikki varsinaiset hoitotoimenpiteet hoidan itse.
Faktahan on se, että sairauteni on jossain määrin etenevä ja sainkin kuulla neurologiltani viime käynnillä, ettei heillä ole tällä hetkellä tarjota minulle mitään apua sairauden etenemiseen liian suurien riskien vuoksi, eli samat hoitokeinot jatkuvat kuin tähänkin asti. Kukaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Tämä oli minulle kova paikka, erittäin kova.
Kun pääsin kotiin, itkin. Sain itkeä rauhassa Isimiehen sylissä ja hän tuki minua ja antoi minun itkeä rauhassa ollen aivan hiljaa. Hän ei yrittänyt valaa (tällä hetkellä turhaa) uskoa "kyllä se siitä..."-maneereilla, vaan vain kuunteli rauhassa, että sain itkettyä pahan oloni pois, silitteli ja oli läsnä. Se helpotti, se oli vapauttavaa ja se rauhoitti. Lopulta jäin kuuntelemaan vain Isimiehen sydämen sykettä. Sen jälkeen puhuimme ja päätimme katsoa eteenpäin luottavaisin mielin. Elämällä on varmasti meille vielä tarjolla paljon hyvää. Siihen uskomme ja siihen luotamme.

En osaa edes kuvitella sitä tuskaa, mitä sairauteni on aiheuttanut ja tulee aiheuttamaan Isimiehelle, tai A-murulle. En pysty edes ajattelemaan sitä. Se koskee liikaa. Välillä poden huonoa omaatuntoa, mutta minkä minä sairaudelleni voin. En mitään ja sen tietää Isimieskin, tosin parmmin kuin minä. Onneksi minulla on ollut nyt pitkiä parempia  jaksoja.

Isimiehelle on ollut selkeästi kovin paikka se, kun sairauteni levisi nieluun aiheuttanen dysfagian, eli nielemisvaikeuden. Dysfagia johtuu siis yleistyneestä dystoniasta, jonka vuoksi saan lähes kaiken päivittäisestä ravinnostani PEG-letkun kautta.
Viime kesä oli meille erityisen raskas, koska taistelimme neniksien ja PEG-letkun kanssa ja painoni putosi 30 kiloa aivan liian lyhyessä ajassa ja samalla piti pitää huolta myös A-murusta. Laihduin ja laihduin, eikä ruoka imeytynyt elimistööni jonka vuoksi menin erittäin huonoon kuntoon ja olin paljon sairaalassa. Lisäksi nenikset ja PEG-letku muuttivat tavallista arkeamme hurjasti. Nämä kaikki aiheuttivat molemmille stressiä ja välillemme pieniä riitoja, jotka onneksi saimme sovittua -joka kerta niin kuin aina. Onneksi hän voi nyt paremmin! ♥ 

Olen monesti miettinyt, olisiko Isimiehellä helpompaa ilman minua, mutta olen tullut joka kerta siihen tulokseen, että me vain kuulummme yhteen, kuin kahvikuppipari -toisessa on vain hieman enemmän säröä kuin toisessa. Rakkaus antaa meille voimia jaksaa ja uskon että rakkaus parantaa pahimmatkin säröt, mitä sairauteni aiheuttaa tai tulee aiheuttamaan parisuhteellemme.

Isimies on sanonut, että hänen mielestään olemme aivan tavallinen pariskunta, perhe jolla on yksi lapsi, asuntolaina (hän tosin käyttää sanaa velkahelvetti) ja kaksi koraa. Siis aivan tavallinen perhe, pienillä haasteilla, mutta perhe

Me olemme me emmekä muuksi muutu.

Aina.♥

Perhe. Onni. Rakkaus.

5 kommenttia:

  1. Herkistyin iha tätä lukiessani! Sulla on todella ihanan oloinen mies ja musta on hienoa, että ootte yhdessä luottavaisia tulevaisuuden suhteen. Kaikkea hyvää teijän perheelle, sitä te todellaki olette ♥

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä, vaikka joskus vastaaminen voi kestää! Kiitos kommentistasi! ♥