tiistai 23. syyskuuta 2014

Miten mahduit pyörätuoliisi raskaana ja muita ennakkoluuluoja pyörätuoliäidistä

Jo A-murun raskautta suunnitellessa tuli esille monenlaisia ennakkoluuloja raskaudesta ja sen onnistumisesta ja minusta äitinä.

Ensimmäinen ennakkoluulo koski tosin minua ja Isimiestä yhdessä.
Ystävällistä naapurin mummoa suoraan lainaten: "teetteks te muka sitä, tai pystytteks te muka siihen?!". Öööö ei, tuulipölytyksellä ajattelimme raskautua.
En muista ollenkaan asiayhteyttä tähän tapaukseen, koska enhän minä nyt naapurin mummolle kertonut, että sunnittelimme perheen perustamista. Ihmettelenkin nyt, miksi ihmeessä seinänaapuria kiinnosti niin kovasti seksielämämme ja varsinkin se ettei sitä voi ollakaan hänen ajatusmaailmansa mukaan vammani takia.

Muistan vieläkin sen päivän, kun olimme Isimiehen kanssa päättäneet ehdottaa kipupolilla miespuoliselle lääkärilleni voimakkaampien kipulääkkeiden alasajoa raskaushaaveiden vuoksi ja saimme täystyrmäyksen. Hänen mielestään minun ei kannata hankkia lasta, olenhan vaikeavammainen ja sitä paitsi mitä minä lapsella edes teen. Sain tiuskaistua, ettenhän minä sitä lasta hänen kanssaan tule tekemään ja sitten aloin itkemään. Olin lyöty. Hyvä, ettei hän ehdottanut koiran hankintaa, sitten olisin jo lyönyt. No niitäkin oli tosin siinä vaiheessa jo kaksi. :D
Onneksi vastaanotolla mukana ollut naispuolinen lääkäri oli ymmärtäväisempi ja varovaisen optimistisesti teki meille suunnitelman hitaasta kipulääkityksen purusta. Lisää asiasta voitte lukea täältä.

Kun tulin raskaaksi sain kokea monenlaista reaktiota minun raskauteen liittyen.
Perhe ja lähimmät ystävät tietysti tukivat, koska tiesivät miten paljon aikaa vaati, että pystyimme ylipäätään tulemaan raskaaksi ja kuinka paljon halusimme lapsen.
Olenkin aina sanonut, että vaikka A-murun raskaus lähti toisesta kierrosta, niin lasta silti yritettiin yli vuosi, jos lasketaan lääkityksen hidas purku mukaan.

Negatiivisia kokemuksia on onneksi vain muutamia.
Kävin perusverikokeissa, niin laborantti purskahti itkuun, kun kuuli minun olevan raskaana, hyvä ettei halannut. Niissä alkuraskauden "hormonipöllyissä" ja jatkuvan pahoinvoinnin takia en sietänyt lainkaan itkeviä  ihmisiä, varsinkaan joiden pitäisi hoitaa minua sillä hetkellä. Teki mieli sanoa voimasanoja käyttäen, että ryhdistäydy nyt nainen, mutta nielin ärtymykseni ja hymyilin vain ja pyysin jatkamaan kokeiden ottoa, että pääsen syömään, tai oksennan hänen päälleen.
Sain kuulla tk-lääkäriltä arvostelevalla äänensävyllä, ollaanpas me oltu rohkeita (tarkoitti tyhmänrohkeita), kun aloimme yrittämään vauvaa ja tulimme raskaaksi. Niin, eihän me kun reilu vuosi valmisteltu raskautta lääkäreiden valvonnassa.
Välillä tämänkaltaiset tilanteet saivat minut epäilemään itseänikin, oltiinko me tyhmänrohkeita, vai vaan kaksi aikuista, joille on tulossa esikoinen?

Neuvolassa meillä oli kuitenkin maailman paras neuvolatäti! Olin aivan paniikissa, että mitähän neuvolakäynneistä tulee jos kemiat ei vain kohtaa. Hän oli kuitenkin IHANA ja tuki, neuvoi ja rohkaisi. Hän ei pitänyt meitä yhtään sen kummempina vanhempina, kuin keitään muitakaan asiakkaitaan. Emme saaneet siis säälipropseja pyöriksestä tai erityiskohtelua.
Paras neuvo, mitä neuvolatätimme antoi minulle pohtiessani muiden reagoimista raskauteeni siinä vaiheessa kun se alkaa näkymään oli, että antaa heidän puhua ja pauhata. Me itse tiedämme, että meillä kaikilla kolmella on asiat kunnossa, hyvä hoito ja hyvä tulevaisuus.

Myös äitiyspoliklinikalla suhtautuminen raskauteen hoitohenkilökunnan puolesta oli kannustava hyvä. Lääkärit tosin vaihtuivat usein, joten monesti jouduin selittämään samoja asioita uudelleen, välillä vääntäen ratakiskosta, kun rautalanka ei enää riittänyt. Sairauteni täysin ymmärtäminen saaattaa tuottaa neurologeillekin päänvaivaa, niin synnytyslääkärille koko oirekirjoni mahtoi olla täyttä hepreaa.
Polin odotustilassa jotkut tulevat äidit ja isät katsoivat välillä pitkään, kun silittelimme Isimiehen kanssa vauvamasuani, mutta emme antaneet sen häiritä. Suurimmalta osalta saimme kuitenkin vain kannustavia hymyjä.

Hauskojakin tilanteita tapahtui! :)
Menimme loppuraskaudesta kätilön kehotuksesta käymään synnytysvastaanotolla käyrillä ja ovella Isimiehen lykätessä minua sisälle kätilö tuumasi kovaan ääneen: "Ai sieltä tullaankin noin hienolla kulkupelillä!" Hän tarkoitti siis pyörätuoliani. Olin hieman hämilläni, mutta annoin asian olla. Seuraavaksi kätilö ilmoitti, että otetaan pissanäyte, joten nouses rouva ylös ja kävele oikealle, siellä on vessa ja tarvittavat välineet. Vastasin heti että en voi kävellä. Hän kysyi ihmeissään, että miksen muka. Vastasin jo hieman vaivaantuneena, etten ole kävellyt useaan vuoteen ja liikun siksi pyörätuolilla. Siinä vaiheessa kätilö meni vaikeaksi ja hänelle tuli yhtäkkiä jotain muuta tekemistä ja saimme uuden kätilön.
Toinen hauska tilanne tapahtui, kun haastattelin äitini kanssa uusia henkilökohtaisia avustajia. Juttelimme haastateltavan kanssa niitä näitä ja samalla teimme haastattelua rennolla asenteella. Yhtäkkiä hakija kysyi minulta, että missä se vauva on ja saisiko häntä käydä katsomassa. Siinä vaiheessa aloimme äitini kanssa nauramaan. Olin silloin rv 36. No vatsani oli pieni ja naamioitui erittäin hyvin istuma-asennon vuoksi. Moni ei tiennyt minun olevan raskaana ja kärsin vakavasta masukateudesta! Oikeasti!  :D No näin jälkeen päin ajateltuna pieni maha oli varmasti vain etu kun istun pyörätuolissa.
Muistan vieläkin sen, kun minua valmisteltiin sektioon ja anestesiahoitaja tuli erittäin sympaatisella äänellä kysymään, että miten nyt jakselen, kun olen näin pienillä viikolla synnyttämässä. Vastasin hämmentyneenä, mutta varmasti vain jännityksen vuoksi hymyillen olevani rv 38+0. Hoitaja katsoi minua ja mahaani ja sanoi, että vatsani koon puolesta voisin olla raskaudessa vähän yli puolenvälin.

 
Rv 38+0, viimeinen masukuva ennen saliin menoa.

Kun A-muru syntyi, saimme synnyttäneiden vuodeosastolla mahtavaa kohtelua. Kukaan ei epäillyt vanhemmuuttamme, eikä kykyjämme. Me olimme samanlainen perhe, mitä muistakin huoneista löytyi. Saimme olla meitä varten tehdyssä perhehuoneessa 5 vuorokautta ja tutustua rauhassa pikkuruiseen A-muruun. ♥
Kohta tulee vuosi siitä, kun siskoni oli synnyttämässä esikoistaan samassa sairaalassa ja hoitajat muistivat edelleen meidät!

Synnytyksen jälkeenkään en/emme säästyneet ihmettelyiltä ja oudoilta kommenteilta.
Miten joku, joka on pyörätuolissa voi olla raskaana ja synnyttää lapsen? Ne olivat suurimmat kysymykset. Äitiyttäni ei sinänsä epäilty, kun vain kerra.
Olimme A-murun ja Avustajan kanssa apteeksissa ja minä pidin A-murun kaukaloa sylissäni ja lepertelin hänelle vähintäänkin äidilliseen tyyliin, kun yksi mummo tuli katsomaan vauvaa ja kysyi Avustajalta, joka on hieman yli viidenkymmenen, tosin erittäin hyvin säilynyt, että onko lapsi hänen esikoisensa. Voi sitä mummon ilmettä, kun ilmoitin lapsen olevan minun. Toivotti hän siunausta ja päivitteli, etten varmaan voi lastani imettää, kun en voi kävellä ja olen pyörätuolissa. Niin, ehkä heidän aikanaan ne "maitohinkkien" maitorauhaset sijaitsi jossain muualla, mutta nykyaikana ja minullakin ne ovat kyllä rintojen kohdalla, ei jalkojen. ;) Voi mummot...
Minulta myös kysyttiin, että kävelinkö raskauden aikana, koska eihän pyörätuolissa voi odottaa vauvaa, eihän siihe mahdu mahan kanssa! Voin kertoa, että hyvin mahtui! Minulle tuli raskauskiloja jatkuvan pahoinvointini takia vain 4, kun taas Isimies saman syyn takia (söi minunkin ruuat ;) ) sai raskauskiloja 7.

Kirjoitan myöhemmin mitä erityistarpeita pyörätuolini aiheutti vauva-arkeemme ja millaisilla keinoilla selvisimme.

9 kommenttia:

  1. Linkitin itseni blogiisi toisen blogin kautta ja tämä oli vasta ensimmäinen teksti jonka lukaisin.
    Osaat aivan mahtavasti kertoa näistä tilanteista. Minua hymyilyttää täällä ihmisten kumma suhtautuminen, vaikka siinä tilanteessa se ei varmasti olekaan ollut niin hauskaa.

    Nyt tutustumaan muihin kirjoituksiisi. Hauskaa syksyn jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle Anonyymi kommentistasi! Tervetuloa lukemaan myös jatkossakin! ;)

      Mukavaa syksyä myös sinulle! :)

      Poista
  2. Voi hormonit, mulla valu kyyneleet tätä lukiessa! Mun täytyykin googletella tuota sun sairautta, en oo aikaisemmin törmännyt.
    Voi jessus tuo mummo imetyskysymyksineen! :D
    Mä tuossa alussa jo mietinkin että miten oot synnyttänyt, tai siis alateitse vai sektiolla mutta sekin selvisi kun malttoi lukea pidemmälle! Ihanaa että te olette saanut lapsen <3 Ja on kyllä ollut pieni masu! :)

    VastaaPoista
  3. Voi sua! ♥
    Joo eikö mummot ja eläkeläiset ole pahimpia -ai niin pahus olen itsekin eläkkeellä! ;)

    Masuni oli tosiaan pieni, mutta silti niin ihana ja rakas. Mulla on kamala masuikävä ja ikävä koko raskausaikaa!
    Toivottavasti saisimme raskauden uudelleen vielä joskus ja A-murusta tulisi isosisko. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun tekee miljoonaa asiaa yhtäaikaa, niin jää sanoja pois! :D
      Toivottavasti saisimme KOKEA raskauden uudestaan...piti lukea. ;)

      Poista
  4. ISO KIITOS blogistasi!! :) Niiin tallensin tän kirjamerkkeihin.

    Nimimerkillä rv 12+3 ja pyörätuolissa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten hienoa että löysit blogini! :)
      Toivon kaikkea hyvää raskauteesi ja jos tulee jotain kysyttävää esim. apuvälineistä vauvan kanssa niin laita sähköpostia! Autan mielelläni jos vain osaan!
      kunaitikelaa@outlook.com

      Poista
  5. Siis aivan ihana tyyli kirjoittaa! Mä niin jään lukijaksi, tykkään ehdottomasti! Nyt lukemaan lisää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva juttu että tykkäät. Tervetuloa lukijaksi! :)
      Minä olen itseasiassa käynyt sinun blogia lueskelemassa ja tallentanut välilehtiin, että muistan palata. Pitääkin heti käydä lukemassa lisää! :)

      Poista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä, vaikka joskus vastaaminen voi kestää! Kiitos kommentistasi! ♥