perjantai 24. maaliskuuta 2017

Odotetun vauva-arjen vaikeus

Minulla on ollut vaikeuksia sopeutua siihen kovasti odottamaani tavalliseen vauva-arkeen L-murun kotiinpääsyn jälkeen. En halua kuulostaa täysin kiittämättömältä, mutta arki ja päivärytmi sairaalassa tuntui rehellisesti sanottuna paljon turvallisemmalta kuin L-murun hoitaminen kotona. Sairaalassa oli hoitajien apu ja lastenlääkäri aina lähellä, kun minun suorastaan hysteeriseksi muuttunut vauvatutkani havaitsi L-murun voinnissa jotain poikkeavaa. Olemme olleet nyt kolme viikkoa kotona ja olen kiidättänyt paniikissa jo kahdesti L-murun takaisin lastenosastolle tutkimuksiin aivan viattomaksi todetun maitorohinan ja ehkä-flunssan vuoksi - (paniikki)puheluita kotisairaalan numeroon en edes uskalla laskea! L-muru ei ole ollut polikäynneistä ja tutkimuksista onneksi moksiskaan, mutta äiti sen sijaan on saanut joka kerta aimo annoksen rauhoitusta lääkärin tutkimusten ja happisaturaation mittaamisen jälkeen.

Pelothan kuuluvat luonnollisesti vastasyntyneen vanhempien arkeen, varsinkin äidinmaitohuuruissa pörräävien äitien! Meidän perheen vauva-arki valitettavasti kohtasi ennen kuin pääsimme edes vauhtiin sen pahimman pelon, oman lapsen menettämisen pelon, kun L-muru taisteli hengestään keuhkokuumeen kourissa. Pelosta irti päästäminen on osoittautunut ainakin minulle hyvin haastavaksi, koska niitä syntyy jatkuvasti lisää. Viimeksi pari päivää sitten mietin hetken ihan tosissani, voiko lievästi tulehtuneesta varpaan reunasta kehittyä kaksikuiselle hengenvaarallinen verenmyrkytys. Myös parhainta sesonkiaan elelevä infektioaika häiritsee arkeamme suuresti, jonka vuoksi tekisi mieli pukea A-muru kaikilta bakteereilta ja viruksilta suojaavaan avaruuspukuun kerhoaamuina, L-murusta puhumattakaan! Minulla on jatkuva pelko siitä, että L-murun iv-antibioottien nujertama vastustuskyky pettää ja olemme takaisin infektio-osastolla sopeutumassa jälleen sairaala-arkeen. Tämän vuoksi olen lähes eristäytynyt pojan kanssa kotiin, käsien pesua on tehostettu, vieraat minimoitu ja uutena sisustuselementtinä lipaston päällä komeilee iso pullollinen käsidesiä, joka ei todellakaan tee hyvää kevättalven kuivattamille käsille. Onneksi pystyn peloistani huolimatta kuuntelemaan vielä järjen ääntä (Isimiestä) ja rauhoittumaan. Sopeutuminen kotiin, arkeen sekä sen oikean ja odotetun vauva-arjen löytäminen on siis ollut hyvin haastavaa!


Arki kuitenkin palaa elämäämme päivä päivältä vähän kerrallaan. A-muru on aloittanut taas kerhon ja baletin, Isimies ja Avustaja ovat palanneet töihin ja kävin L-murun kanssa ensimmäistä kertaa neuvolassa. Myös minä olen aloittanut jälleen fysioterapian pitkän tauon jälkeen. Arkea helpottaakseni olen alkanut rytmittää päiviämme niin, että saan olla hetkiä A-murun kanssa aivan kahdestaan. Olemme pelanneet lautapelejä, leiponeet ja väritelleet värityskirjoja - perheen yhteistä aikaa unohtamatta. Ulkoiluluvan saatuamme olemme pakanneet L-murun vaunuihin ja nauttineet aurinkoisista kevättalvipäivistä lähialueen leikkipuistoissa ja kävelyretkillä. Kävin juuri myös ensimmäistä kertaa ihan yksin kaupassa. Kelasin kaupan käytäviä syventyneenä ostoslistaan, jota koristi A-murun piirtämä prinsessa ilmapallon kanssa ja hymyilin, koska minusta tuntui ihan normaalilta pitkästä aikaa! Tuntui suorastaan mahtavalta vain piipahtaa ruokakaupassa kotona eristäytymisen ja yli kuukauden sairaalareissun jälkeen, kun näin ympärilläni vain aivan tavallisia ihmisiä hymyilemässä, keräämässä kärryihinsä viikon ruokatarpeita suurperheelle ja tappelemassa siitä viimeisestä tarjousvaippapaketista. Minua myös rauhoitti valtavasti se tunne, ettei välttämättä kukaan kaupan muista asiakkaista tiennyt, mitä olemme käyneet läpi tai millainen elämän alku pienellä pojallamme on ollut. Olin heille vain ihan tavallinen kaupan asiakas - täysin tuntematon, aivan kuten he minulle. Etenemme siis pienin askelin - tai kelauksin - kohti tavallista ja edelleen sitä kovasti odotettua vauva-arkea!


 

♥: Selina

 

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Olet tänään 2 kuukautta


NEUVOLAKUULUMISET: (suluissa 1kk mitat)
 4080g (3280g) /53,8cm (50,5cm) / 38,9 (36,5cm)

"Suloinen poika. Täysimetyksellä kasvaa hienosti. Painoa tullut 200g/3pv. Vatsavaivoja ollut jo pidemmän aikaa. Precosa-kuuri ollut nyt käytössä. Läheisyyttä kaipaa nyt paljon"
 
ILOT: Maitoöverit, lamppujen katseleminen, sylittely ja muiden hymyt.

HARMIT: Masuvaivat antibiootista, kypärälakin ja pipon pukeminen.

OSAAT: Tavoittelet esineitä, vastaat hymyyn, ääntelet ja nostat ja kannattelet päätäsi hienosti.

MUUTA: Käytät Liberon 1-koon vaippoja ja 50-56 cm vaatteita. Kasvat hujaa vauhtia, joten ei varmasti mene kauaa, kun siirrymme jo seuraavaan vaatekokoon! Heräät 3-4 kertaa yössä syömään, mutta joskus tuntuu, että heräät vain siksi, että tahdot syliin ja läheisyyttä. Vastaat hymyihin valloittavalla hampaattomalla hymylläsi ja hymyilet paljon myös unissasi. Ääntelet ja murahtelet. Nukut yöt omassa Vaavisängyssä ja välillä vieressä. Syöt satunnaisesti tuttia ja viihdyt pieniä hetkiä sitterissä ja lattialla katselemassa leluja, mutta toistaiseksi syli on mielestäsi paras paikka hengailla.


 

♥: Selina



Millaisia valloittavia kaksikuisia sieltä löytyy?

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Huh

Lämmin kiitos kaikille ihanista viesteistä, kommenteista, rukouksista ja lämpimistä ajatuksista! Meillä on yli kuukauden sairaalareissu kolmessa sairaalassa ja kahdessa eri maassa takana, ja uskallan jo hieman huokaista helpotuksesta - L-muru toipuu hienosti ja olemme vihdoin kotona! Silloin, kun vein hädissäni kalpean ja väsyneen pienen poikamme lasten päivystykseen, en olisi ikinä arvannut millainen matka meitä odottaakaan. Oman lapsen kuoleman pelkääminen on varmasti pahinta mitä vanhempi voi koskaan kohdata. Se tunne lamasi, teki valtavan kipeää ja tulee jäämään sydämeeni arpena, joka ei varmasti koskaan parane kunnolla. Mutta me selvisimme.



L-murun voi tällä hetkellä minun silmissäni aivan kuten kuka tahansa pieni kaksikuinen poikavauva. Hän kulutta hurjan määrän vaippoja, nukkuu, syö ja kasvaa kohisten. Hänellä on edelleen kauniin tummat hiukset, kuten kuvittelin jo raskausaikana, kun hän testasi pienillä jaloillaan kylkiluideni kestävyyttä. Hiukset tosin alkoivat hennosti punertaa ECMO-hoidon aikana, mikä saa hymyn huulilleni, ja nyt jäämmekin jännityksellä seuraamaan onko L-muru perinyt isopappansa kauniin punakat hiukset! L-murulla on myös eloisat ja tarkkaavaiset syvänsiniset silmät ja hän hymyilee suloisia unihymyjä, jotka pelastavat hymy kerrallaan ne synkät hetket, joita perheemme on kokenut. Ainoastaan kaulan oikealla puolella oleva ECMO-arpi kertoo hänen hurjasta taistelustaan, joka on jättänyt väistämättä jälkensä häneen. L-murun sydämestä löytyi tehohoitoon liittyviä muutoksia, joita nyt seurataan ja viikkojen iv-antibioottihoito aiheuttaa edelleen ikäviä vatsavaivoja, ja silloin vain syli kelpaa. Yöt ovat tämän vuoksi hyvin katkonaisia, vaikka ikään kuuluvalla tiheän imun kaudella on varmasti osansa tässä. Myös L-murun kasvu pysähtyi rankan taudin aikana, mutta nyt kun hän jaksaa syödä jälleen rinnasta, paino on lähtenyt hurjaan nousuun. Poikamme painaa pian kaksikuisena jo hieman päälle neljä kiloa ja on 53cm pitkä! Olen valtavan onnellinen ja kiitollinen, että kaiken sen pelon ja tuskan keskellä jaksoin pumpata L-murulle rintamaitoa ja tunnenkin joka kerta suurta ylpeyttä ja onnea, kun saan imettää häntä ja hän jaksaa syödä! Se kun ei ole ECMO-hoidon ja 11 päivän hengityskonehoidon jälkeen itsestäänselvyys.

Nyt valitettavasti elellään suurinta pöpösesonkia ja sen vuoksi joudumme pitämään L-murun ihan vain kotona ja minimoimaan uutta vauvaa ihastelemaan tulevat vieraat. L-murun vastustuskyky on lähes mitätön rankkojen hoitojen jälkeen, joten skippaamme seuraavien kuukausien aikana luonnollisesti myös kauppareissut ja kerhot. Valitettavasti omaa kotiakaan ei saa täysin pöpönpitäväksi ja seuraan parhaillaan suorastaan hysteerisessä mielentilassa L-murun pientä rohinaa ja limaisuutta. Inhottava flunssa on ilmeisesti löytänyt taas tiensä meille!


L-muru voi siis paremmin, mutta miten me muut jaksamme? No emme kovin hyvin. A-muru oli ymmärrettävästi hyvin hämmentynyt, kun ensin äiti meni vauvan kanssa sairaalaan ja sitten yhtäkkiä itkuinen isä hyvästeli hänet ja olimme kaksi pitkää viikkoa poissa. Onneksi meillä on hyvä tukiverkosto ja lasten molemmat isovanhemmat ja kummit asuvat lähellä, joten A-murun hoito järjestyi heti ilman isompia  järjestelyitä tai hätää. A-muru ei luonnollisesti tiedä kuinka pelottavan lähellä L-murun menetys oli, mutta sen hän tietää, että pikkuveli oli hyvin sairas. En tietenkään osaa kirjoittaa sanoiksi Isimiehen tunteita, mutta sanotaanko, että hän käsittelee kamalaa kokemustamme hyvin miesmäisesti ja haaveilee puusavotasta ja omasta ajasta äitinsä metsäpalstalla. Minä taas olen hoitanut traumaani puhumalla Isimiehen kanssa. Olemme puhuneet paljon L-murun sairastumisesta, itkeneet ja jopa jo nauraneet, mutta asian käsittely on luonnollisesti vielä täysin kesken. Minulla todettiin post-traumaattinen stressihäiriö, PTSD, johon saan parhaillaan hoitoa traumaterapiassa. Tiedän kuitenkin, että nämä arvet eivät ole niin helposti parannettavissa kuin oman sairauteni aiheuttamat haavat - se, että melkein menetimme L-murun on pahinta mitä olen koskaan kokenut!


Huh. Se on sana, joka kuvaa ehkä parhaiten perheemme elämää helmikuussa ja juuri nyt. L-murun sairastuminen, hätäkaste, ECMO-hoito ja siitä toipuminen ovat väsyttäneet minut täysin, mutta samalla tunnen valtavaa kiitollisuutta siitä, että poikamme selvisi! Nyt, kun L-murun flunssaoireet hellittävät, odotan taas sitä ihanaa ja aivan tavallista vauva-arkea vaipparalleineen ja huonoine yöunineen - sen olemme ansainneet kaiken tämän jälkeen!


 

♥: Selina

 



* Vuokrattava Vaavisänky ja Whisbear-unikarhu saatu. Näistä lisää myöhemmin.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Pienen poikamme rankka alku

Kyllä, hän on täällä. Sitä minulta on kysytty sähköpostitse monta kertaa ja sitä, onko kaikki hyvin ja ei, kaikki ei valitettavasti ole hyvin. Blogi hiljentyi tammikuussa, kun poikamme syntyi 18.1. Se oli elämäni onnellisin päivä - minusta tuli äiti kahdelle täydelliselle lapselle. Vaaleansinistä vauvaonnea oli kestänyt kuitenkin vain kaksi viikkoa, kun kiirehdin väsyneen ja kalpean vauvan kanssa sairaalaan tietämättä mikä pojallani on Isimiehen jäädessä nukkuvan A-murun kanssa kotiin odottamaan vastauksia. Sairaalaan päästyämme pieni, kalpea ja tasan kolmikiloinen poikamme tempaistiin turvakaukalosta ja juoksutettiin tutkimuksiin. Äidinvaistoni osui oikeaan. Pojallamme oli hätä. Hoitajat kytkivät pojan mittareihin ja hänen happisaturaatio oli matala, koska pieni poikamme kärsi lievästä hapenpuutteesta. Kelasin itkien tyhjä turvakaukalo sylissäni hoitajien perässä. Päässäni jyskytti raastava pelko ja silloin mieleeni tuli ensimmäistä kertaa se jokaisen äidin pahin pelko; kuoleeko lapseni. Silloin en osannut vielä aavistaa kuinka lähellä pojan kuolema tulee olemaan tai mitä perheemme tuleekaan kokemaan seuraavien viikkojen aikana. Elämä, se on niin pienestä kiinni.

Pienellä pojallamme todettiin tutkimuksissa vakava keuhkokuume, jonka oireet peittyivät täysin pienen nuhan ja tukkoisuuden taakse, josta olin kertonut vain muutamia tunteja aikaisemmin neuvolan terveydenhoitajalle. Vielä silloin kaikki oli kunnossa, mutta juuri sillä hetkellä pojallemme laitettiin kanyylia päähän ja hän sai lisähappea ja minusta tuntui että pyörryn. Vauvaa hoidettiin kotikaupunkimme sairaalassa muutamia päiviä, jonka aikana hän sai hengitystukea ja antibioottia keuhkokuumeeseen. Pojan happisaturaatio heitteli jatkuvasti ja hänen oli vaikea hengittää. Hyvin nopeasti hoito tehostettiin ja huoneessamme oli hoitaja jatkuvasti läsnä. Sitten tuli se päivä, jolloin lääkärin mukaan vauvan eteen oli tehty kaikki, mihin sairaalamme pystyi. Vauvamme taisteli jokaisen hengenvedon eteen ja veren happi- ja hiilidioksidiarvot huononivat jatkuvasti ja siksi hänet intuboitiin ja siirrettiin nukutettuna ambulanssilla Tampereelle lääkärin ja tehohoitajan saattelemana. Lähdimme Isimiehen kanssa murtuneina taksilla perässä päät täynnä kysymyksiä ja pelkoa. Onneksi A-murun hoito järjestyi heti isovanhempien luota, josta hän sai rakkautta, läheisyyttä ja turvaa. Illalla Tampereella kohtasimme pienen poikamme lasten teho-osastolla. Vauvan huoneessa kuului vain hengityskoneen tasainen ääni,  muuten oli hiljaista. Poikamme nukkui rauhallisen näköisenä ja hänessä oli paljon kanyyleja ja erilaisia johtoja. Lääkäri kertoi, että pojan tila on vakaa, mutta vakava. Keuhkojen tulehdus oli äärimäisen paha ja molemmat keuhkot ovat täysin tulehtuneet. Hengityskone antoi pojan keuhkojen levätä, ettei hänen tarvitsisi ponnistella jokaisen hengenvedon eteen ja vain aika voisi parantaa pojan. Hän näytti rauhalliselta, mutta todella sairaalta. Vauvan vointi ei kuitenkaan parantunut, vaan jo seuraavana aamuna hänet piti siirtää tehokkaampaan hengityskoneeseen, korkeataajuushengityskoneeseen, joka tehosti keuhkojen täyttymistä ja tuulettumista, mutta jo iltapäivällä pojan vointi huononi jälleen. Hänen happisaturaationsa laski jatkuvasti ja hengityskoneen tehoja sekä lisähapen määrää suurennettiin tuloksetta. Illalla pojan tila romahti merkittävästi ja poika sai jo 100% lisähappea hengityskone- sekä typpihoidon lisäksi. Silloin meille puhuttiin ensimmäistä kertaa ECMO-hoidosta, ns. keinokeuhkosta, jossa ECMO-laite hapettaa veren keuhkojen ulkopuolella ja poistaa siitä hiilidioksidin. Ajattelimme ettei siihen tarvitsisi ryhtyä, mutta yöllä sain elämäni kauheimman puhelun; "ECMO-ryhmä on hälytetty Ruotsista, tulkaa pian sairaalaan. Vauvan tila romahti." Lääkäri kertoi puhelimessa minulle, että vauvan tila on vakava ja vauvaa jouduttiin ventiloimaan jopa käsin, koska hengityskoneen tehot eivät enää riittäneet. Myös elvytysryhmä oli soitettu paikalle, mutta tila saatiin lopulta vakautettua, eikä aivovauriota ehtinyt syntyä. Poikamme taisteli siis elämästään nyt viimeisillä voimillaan.

Teho-osastolle päästyämme pyysimme heti hätäkastetta. Se on elämäni kamalin hetki, kun hengityskoneessa nukutettuna makaava turvoksissa oleva poikamme kastettiin, ettei hänen tarvitsisi kuolla ilman nimeä. Kastetilaisuus oli kuitenkin kaunis. Hoitajat toivat teho-osastolle pöydän, jossa oli valkoinen pöytäliina, kynttilä, kukka ja metallinen kastemalja. Sairaanhoitaja siunasi lapsemme, valeli hänen päälaelleen vettä ja lausui poikamme kauniin nimen jonka jälkeen Isimies kuivasi hänen päänsä valkoisella pitsireunaisella liinalla. Kastevesi pullotettiin meille muistoksi ja sitten hän ei ollut enää vain "POIKA". Hätäkasteen jälkeen hoitajat lauloivat Suojelusenkeli-virren ja rukoilimme yhdessä ääneen Isä meidän rukouksen. Sitten vain odotimme ECMO-ryhmän saapumista - sitä viimeistä oljenkortta, joka voisi vielä pelastaa poikamme. Saimme Isimiehen kanssa osaston vapaasta huoneesta sängyt, joissa saimme levätä ja nukkua hieman. Ne neljä tuntia olivat elämäni pisimmät tunnit. En voinut nukkua kuin pienissä pätkissä ja kelasin tasaisin väliajoin osaston käytävillä samalla kuullen L-murun seurantalaitteiden piippaavien hälytysäänien kantautuvan hänen huoneestaan. Halusin epätoivoisesti nähdä poikani, vaikka en voinutkaan auttaa häntä mitenkään. L-murun huone oli täynnä hoitajia ja lääkäreitä, jotka valvoivat poikaamme, että hän jaksaisi odottaa ryhmän saapumista. Kelasin välillä L-murun sängyn viereen ja yritin tulkita lääkäreiden ja hoitajien ilmeitä. He olivat kaikki vakavia, mutta vakuuttivat, että poika jaksaisi vielä taistella kunnes ECMO-ryhmä saapuisi paikalle. Katsoin elämästään taistelevaa poikaamme, mutta en uskaltanut koskettaa häntä. Hän näytti aivan liian hauraalta. Seurantalaitteet piippasivat ja vilkuttivat punaisia valojaan ja kelasin murtuneena huoneesta ulos. "Taistele rakas", kuiskasin pimeyteen, käperryin sänkyyni ja rukoilin, että hän selviää kunnes taas torkahdin uudelleen. Viimein kello viisi aamulla teho-osaston ovet aukesivat ja näin neljä punaisiin takkeihin pukeutunutta henkilöä kävelemässä määätietoisesti ovista sisään. Takeissa luki ECMO Centrum Karolinska ja he tulivat pelastamaan poikamme.

Leikkaus, jossa ECMO-laite kiinnitettiin L-muruun kesti kaksi tuntia. Vauvan kaulaan kiinnitettiin kaksi isoa kanyylia, joista toinen poisti veren L-murun kehosta ja toinen palautti sen hapetettuna ja ilman hiilidioksidia takaisin. Kone siis hoiti täysin L-murun keuhkojen toiminnan. Leikkauksen jälkeen ECMO-lääkäri tuli ja kertoi meille englanniksi vauvamme tilan olevan vakava, mutta vakaa ja että hoito toimii - poikamme hapettui jälleen normaalisti. Hän kertoi meille lisää ECMO-hoidosta, sen riskeistä ja, että nyt olisi aika tulla hyvästelemään poika ennen kun he lähtevät viemään häntä yksityiskoneellaan Tukholmaan Karolinska Institutettiin. Kelasin kädet täristen Isimiehen ja ECMO-lääkärin kanssa leikkaussaliksi muutetun teho-osaston ovelle ja parkaisin. Sitä näkyä en unohda koskaan. Poikamme makasi sängyssään liikkumattomana nukutettuna ja näin hänen kaulassaan olevat paksut veriletkut, L-murusta vuotaneen veren teho-osaston lattialla ja kuulin ECMO-laitteen tasaisen naksutuksen. Poikamme oli hengissä, mutta vain tuon naksahtelevan koneen varassa. Isimies työnsi minua lähemmäs poikaamme, mutta parkaisin uudestaan. En pystynyt menemään vauvamme lähelle ja huusin toivottomana. En voinut ymmärtää, miten meille voi käydä näin. Miksi me? Miksi meidän pieni viaton poika? Luulin, että maanantaina L-murun intubointi oli pahinta mitä hänelle voisi tapahtua, pahinta mitä joutuisimme kohtaamaan, mutta nyt hän makasi edessämme vakaassa mutta silti kriittisessä tilassa koneiden ympäröimänä ja minun pitäisi luovuttaa hänet vieraille ihmisille ja vielä eri maahan. Olimme murtuneita ja shokissa. Kuitenkin ECMO-tiimin, hoitajien ja Isimiehen tukemana pääsin vihdoin lapsemme sängyn vierelle ja uskalsin koskettaa häntä. Hänen ihonsa tuntui lämpimältä ja aivan yhtä pehmeältä kuin ennen, ja hän näytti pojaltamme, mutta hän ei hengittänyt enää vaan ECMO piti hänet hengissä. Lääkäri kertoi, että pojan väri on nyt parempi, hänen tilansa on stabiili ja ECMO-hoidon olevan äärimmäinen hoitomuoto ja aina potilaan viimeinen mahdollisuus, joten jos toivoa ei olisi, he eivät olisi täällä. Meillä oli siis toivoa, poikamme voi hyvin selvitä. Hyvästelimme poikamme, pappi siunasi hoitajan yöllä antaman hätäkasteen ja luovutimme hänet ECMO-tiimin hoitoon. Se päivä oli elämäni kamalin päivä, jonka muisteleminenkin tekee kipeää. L-murun kuolema oli lähellä, aivan liian lähellä, mutta onneksi hän jaksoi taistella!

L-muru oli Ruotsissa Karolinska Institutetissa 8 päivää ECMO IVA-osastolla, joista 6 päivää ECMO-hoidossa. Saapuessamme Karolinska Institutettiin, saimme kuulla, että poikamme tavallisen flunssaviruksen aiheuttama keuhkokuume on vakava ja erittäin sitkeä ja siksi ECMO-hoito tulisi kestämään vähintään 7-10 päivää. Tulehdus oli tehnyt keuhkoista niin jäykät, ettei keuhkot enää liikkuneet ollenkaan, vaikka hengityskone kuinka yritti puhaltaa niihin happea. L-murun keuhkot olivat kivettyneet, kuten eräs äiti kuvaili oman pienen ECMO-selviytyjän keuhkojen tilaa vastaavassa tilanteessa. Lupauksia toipumisesta ei annettu, mutta toivoa oli eikä sitä saanut menettää. Kuitenkin jo kolmantena ECMO-hoitopäivänä L-murun keuhkot alkoivat jälleen täyttyä ja vähitellen keuhkojen tilavuus kasvoi ja ECMO-hoitoa pystyttiin alkaa keventää. Ystävänpäivän aamuna saimme kuulla ECMO-teholle saapuessamme odotetun uutisen; ECMO-hoito tehosi, ja nyt L-murun keuhkot toimivat jälleen. Leikkaus, jossa ECMO:n kanyylit poistettiin L-murun kaulalta kesti kaksi tuntia ja kaikki meni hyvin. Poikamme selvisi. 

Nyt, kun kirjoitan tätä, juuri 1kk täyttänyt 50,5cm ja 3250g painava L-muru on taas Tampereen yliopistollisen sairaalan lasten teho-osastolla hoidossa, jonne hän siirtyi ECMO-lääkäreiden saattelemana Tukholmasta viime viikon torstaina. Hän on yllättänyt niin Ruotsin kuin Suomenkin lääkärit nopealla toipumisellaan, koska hän pääsi jo perjantaina, kolme päivää ECMO:sta irrottamisen jälkeen, pois hengityskoneesta ja hengittelee nyt itse hienosti paineistetun hengitysavun voimin. Keuhkoista irtoaa edelleen runsaasti limaa ja L-murulla on vieroitusoireita voimakkaista kipulääkkeistä, joita hän sai ECMO-hoidon aikana, mutta hän on täällä ja voi päivä päivältä paremmin. Saan siis olla edelleen kaiken pelon ja kauheuden jälkeen onnellinen, mutta juuri nyt hyvin väsynyt kahden lapsen äiti! Matka kotiin pääsyyn on vielä pitkä ja mahdolliset komplikaatiot pelottaa, mutta pahin on jo varmasti takana. Rakas poikamme selvisi ja pian perheemme on jälleen koossa! Nyt odotamme rauhassa L-murun toipumista rankasta taudista, ECMO:sta ja vieroitusoireista ja toivon, että pääsisimme pian siirtymään kotikaupunkimme sairaalaan, joka jälleen yksi askel lähempänä kotia. 


 

♥: Selina

maanantai 16. tammikuuta 2017

Rakas poikani,

kirjoitan sinulle tätä kirjettä, kun potkit vielä hetken vatsassani. On uskomaton tunne ajatella, että pian saan sinut ensimmäistä kertaa syliini, jolloin saan laskea pienet sormesi, pienet varpaasi ja hipaista pientä nenääsi. Haaveilimme sinusta pitkään ja aivan pian saamme tavata sinut. Olet unelmiemme täyttymys, meidän pieni poikamme - juuri sinä täydennät perheemme täydellisesti!

Raskausaika on ollut minulle rankka, mutta se on vain vahvistanut rakkauttani sinuun. Äiti rakastaa sinuakin jo nyt eniten maailmassa, aivan kuten siskoasi hänen potkiessa vatsassani ja juuri nyt tässä lähelläni. Rankan raskausajan aikana olen huomannut jälleen kuinka valtavasti ihania tukijoukkoja meillä täällä onkaan. He ovat rakas jokainen myös sinua varten ja odottavat sinua vähintäänkin yhtä paljon kuin minä, isäsi ja isosiskosi, joka on laskenut jo yli viikon päiviä, koska pääsee tapaamaan sinua ensimmäistä kertaa.


Raskausaikana olen huomannut, että pidät siitä, kun syön jäätelöä, potkit aina kun isäsi silittää vatsaani ja erityisesti silloin, kun kuulet isosiskosi äänen. Et pidä vispiläkoneen äänestä, kyykistelystä tai mukulakivistä äidin pyöriksen renkaiden alla. Rakastat pitkiä aamuja, jolloin oikein venyttelet vatsassani koetellen kylkiluideni kestävyyttä ja vatsani venyvyyttä. Viihdyt vatsassani enemmän oikealla puolella, jolloin minäkin tunnen sinut pienenä myttynä kyljessäni. Juuri siinä kohdassa pystyn parhaiten kuvittelemaan sinut tummatukkaisena pienenä poikana ihmettelemässä vatsani ulkopuolelta kantautuvia ääniä.

Täällä on kaikki valmista sinua varten. Sairaalalaukkuusi on pakattu isosiskosi valitsemat kotiutumisvaatteet, tutit ja unimusiikkia soittava pehmolelu. Nyt vain odotamme vielä hetken, mutta pian tapaamme, enkä malttaisi enää odottaa!

Rakas L-muru, äiti sinua rakastaa. Eniten maailmassa!

 

 

♥: äiti

 


keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Talviodottajan unelma: merinovillaiset äitiysleggarit + Pietamon alekoodi

Vatsa kasvaa, vaatteet kiristää eikä mikään istu - tuttu juttu varmasti jokaiselle odottajalle! Talvi tuo raskausajan pukeutumiseen kuitenkin ihan omat haasteensa, koska varsinkin näin viimeisten viikkojen kunniaksi ainakin minun tekisi mieli vain istua kotona turpean olemukseni, supistusten ja hyrräävien hormonieni kanssa!


Rehellisesti sanottuna en ole satsannut tässäkään raskaudessa äitiysvaatteisiin. Pukeuduin ennen raskauttakin hyvin rennosti, vain leggareihin ja tunikoihin, ja olen jatkanut nyt raskausaikana samaa linjaa vaatekoon pysyessä reilusta 10 raskauskilosta huolimatta samana. Leggarit ovat kaikessa helppoudessaan varsin mainio vaate näin pyöriskäyttäjän näkökulmasta, mutta valitettavasti nyt talviaikaan kylmät. Sain ilokseni loppusyksystä Putiikki Pietamolta kiinnostavan yhteistyöehdotuksen, johon tartuin, koska arvostan kotimaista yrittäjyyttä, käsityötä ja Pietamon tuotteiden persoonallista tyyliä.


Pietamo on serkusten perustama tamperelainen kangaskauppa, jonka valikoimista voitte löytää upeita kankaita, ompelutarvikkeita, koruja sekä heidän itse suunnittelemia ja valmistamia vaatteita ja asusteita. Pietamo pyrkii suosimaan kankaissaan suomalaista suunnittelua ja valmistuksessa ekologisuutta ja eettisyyttä, mitä pidän suuressa arvossa. Minusta Pietamon tuotteissa on hienoa myös se, että he käyttävät kankaat viimeiseen palaan asti, eli ylijäämäpalat käytetään esimerkiksi pieniin asusteisiin - näin syntyy mahdollisimman vähän jätettä! Malliston vaatteet on myös mahdollista kustomoida asiakkaan toiveiden mukaisesti ja näin jokainen asiakas saa varmasti omanlaisen, persoonallisen ja täysin itselleen sopivan Pietamo-kokemuksen! 


Sain mahdollisuuden testata Pietamon legginsejä, joista kustomoitiin minulle ja masulleni sopiva odotusmalli. Talviodottajana valitsin lukuisista ihanista Pietamon kankaista ja kuoseista lopulta pitkän harkinnan jälkeen lämpimän kotimaisen merinovillan enkä pettynyt! Merinovillakangas tuntui käsin kosketellen pehmeältä, miellyttävältä ja lämpimältä ja olen varma, että se sopii myös monen muunkin uskollisen leggarifanin jalkoja lämmittämään. Äitiysleggareiden masutuubiosa on myös sopivan korkuinen, mutta yllättäen tarpeeksi napakka venyvästä villakankaasta huolimatta. Nämä leggarit ovat siis todellakin talviodottajan unelma! 

Saimme myös suunnitella A-murun kanssa ihanat rusetti-pipot, jotka ovat kenties yksi Pietamon suosituimmista tuotteista. A-muru vastasi värivalinnoista, kun taas minä äitinä valitsin lämpimät merinovillaiset vuorikankaat pipojen sisään kovempia pakkaspäiviä ajatellen. Pipot onnistuivat täydellisesti ja voitte varmasti kuvitella pienen prinsessamme onnen hänen saadessaan ensimmäistä kertaa päähänsä pipon, joka on hänen suunnittelemansa, sopii täydellisesti talvihaalariin ja on lisäksi samanlainen äidin pipon kanssa. Ensimmäinen yö nukuttiinkin uusi pipo päässä!


Pietamo antoi teitä lukijoita varten alekoodin, jonka ansiosta tekin saatte kokeilla Pietamon ihania legginsejä! Alekoodilla "äitikelaa" saatte - 15% alennuksen kaikista Pietamon oman malliston sekä kustomoiduista legginseistä. Ja pallomasut, huomaattehan, että kustomoiduissa legginseissä on mahdollista valita nyt myös odotusmalli. Alekoodi on voimassa sunnuntaihin 15.1 saakka, joten klikkaa itsesi ostoksille ihanaan ja inspiroivaan Pietamon nettikauppaan!


 

♥: Selina

 


Onko Putiikki Pietamon tuotteet Sinulle tuttuja?


*Kustomoidut äitiysleggarit ja pipot saatu Putiikki Pietamolta bloginäkyvyyttä vastaan.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kuulumisia loppuraskauden kuplasta ja harmittelua

"Hei, mitäs tänne kuuluu?"

Tällainen kommentti kilahti blogin sähköpostiin jo hetki sitten, ja se sai ajatukseni jälleen tästä loppuraskauden kuplasta blogiin. Blogi on elellyt jälleen hiljaiseloa sensorin hälyttäessä jatkuvasti hypoja, minun iskiessä GlucaGen-piikkiä reiteen ja kiiruhtaen tarkistamaan vauvan vointia synnytysvastaanottoon - saisin hankkia synnärille jo kanta-asiakaskortin! Loppuraskaus on ollut hyvin raskasta aikaa ja siksi Bloggeri ei ole auennut, kännykkä on äänettömällä ja me olemme valmistautuneet hiljalleen tulevaan. Sairaalakassit on pakattu, samoin A-murun matkalaukku mummilan hoitopäiviä varten ja ne odottavat lähtöä vaatehuoneessa.

Minua harmittaa, suututtaa, hävettää ja kiukuttaa. Blogi oli minulle hurjan tärkeä harrastus, josta nautin ennen raskautta valtavasti ja nyt en ole pystynyt suunnitelmistani huolimatta kirjoittamaan läheskään niin paljon erilaisesta raskaudestamme kuin olisin halunnut - erilainen raskaus on haastanut kehoni täysin. Toki ymmärrän, että vauvan ja minun vointi menee blogin edelle, mutta olisihan se ollut raskauden jälkeen paljon mukavampi lukea blogista postauksia siitä mitä pakkasin sairaalakassiin, millaisia hankintoja teimme talvivauvallemme tai vaikka katsella kuvia kasvavasta vatsasta. Olen kuitenkin äärettömän kiitollinen teistä jokaisesta lukijasta, jokaisesta kommentista ja viestistä mitä olen saanut hiljaiselostani huolimatta! En osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun näen blogin tilastoista, että käytte täällä päivittäin kurkkaamassa onko blogi päivittynyt samalla, kun minä nukun kuola poskella raskausväsymystäni sängyn pohjalla!

Perheessämme eletään juuri nyt hyvin jännittäviä aikoja, kun sektioon on enää 1,5 viikkoa aikaa! A-muru tietää tarkalleen montako yötä vauvan syntymään on ja odottaa jo innoissaan pikkuveljeään. Ja jotta jännitystä ei olisi ollut riittämiin, minulla alkoi eilen kivuliaat supistukset, joita piirtyi runsaasti myös jälleen synnytysvastaanoton käyrillä maatessani. Saa nähdä kumpi tulee ensin, suunniteltu sektiopäivä vai vauva!

 

♥: Selina